Suosittelen kiireettömään elämään kannustavaa kirjaa kaikille stressaantuneille ja itsetunto- tai ihmissuhdeongelmista kärsiville. Tai no, oikeastaan suosittelen sitä ihan kaikille, sen verran tärkeitä kirjassa käsitellyt teemat mielestäni ovat. Erityisen positiivisena pidän teoksesta välittyvää sanomaa lasten arvostamisesta ja kunnioittamisesta sekä kirjoittajan kykyä löytää viisautta hyvin erityyppisistä lähdeteoksista.
Kirjan monista ansioista huolimatta siinä on kuitenkin myös puutteita. Kirjoittajan esittelemä suorituskeskeinen elämäntapa tuntuu ensinnäkin niin järjettömältä, että sellaiseen haksahtaneelta ei mielellään ota vastaan neuvoja. Äärimmäisenä esimerkkinä pidän kirjoittajan kokemaa syyllisyyttä siitä, ettei hän pysty yhtä aikaa puhumaan ja kirjoittamaan tekstiviestiä. No haloo, eihän siihen pysty kukaan muukaan! Toisekseen kirjoittaja ei mielestäni riittävästi eksplikoi, mistä oikeastaan tulevat ne kohtuuttomat vaatimukset, joita hänen mukaansa ihmisiin/naisiin kohdistuu. Tulevatko ne meistä itsestämme, muilta naisilta, miehiltä, ympäröivästä yhteiskunnasta kokonaisuudessaan? Asia kaipaisi mielestäni perusteellisempaa analyysia kuin mitä kirjassa esitetään.
Kolmanneksi sukupuolinäkökulma ei mielestäni tule riittävästi esille. Slow life -liikettähän on kritisoitu siitä, että elämän leppoistajat ovat yleensä naisia, jotka osa-aikatyöhön ja kotiäitiyteen siirtyessään menettävät taloudellista riippumattomuuttaan ja eläke-etujaan. Ongelma on monitahoinen ja vaatisi jonkun yhteiskunnallisesti, taloustieteellisesti ja futurologisesti valaistuneen ihmisen analyyttista paneutumista. Onko esimerkiksi mitään järkeä stressata mahdollisten eläke-etujen menettämisestä, kun koko järjestelmä varmasti tulevina vuosikymmeninä joka tapauksessa huomattavasti muuttuu, ellei rapaudu kokonaan? Onko pienen lapsen äidin järkevää painaa töissä niska limassa pelkästään käydäkseen nykyaikaisesta ja tasa-arvoisesta? Onko tasa-arvon rajat ylipäätään määritelty liian tiukasti ja sanalla sanoen väärin, jos ainoana tienä tasa-arvoon pidetään tasapäistä suorittamista? Ja toisaalta: jos itselle se leppoisin arki löytyy palkkatyöstä eikä lastenhoidosta, miksi se ei voisi olla oikea tie?
Ehkä kirjan haastavin ja kirjailijallekin edelleen hieman epäselvä oivallus on, että onni ja rauha todella voivat löytyä mitä erilaisimmista elämäntilanteista: ei välttämättä maalta lapsikatraan keskeltä, mutta ei myöskään materiasta ja huhkimisesta.
Lukekaa ja päättäkää itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti