3 etsivää ja kuolemankaivos

Puoliso on lapsena lukenut 3 etsivää -kirjoja. Minä taas en, koska en jotenkin kokenut tajuavani niitä. Oli aika tarttua haasteeseen ja tutustua teokseen nimeltään 3 etsivää ja kuolemankaivos, ainoaan sarjan kirjaan, joka on säästynyt taloutemme taannoiselta 3 etsivää -kirjaroviolta.

Aloittakaamme perusasioista: kuka kirjan on kirjoittanut ja milloin? Kannessa komeilee Alfred Hitchcockin nimi, mutta perimätieto kertoo, ettei kuuluisa elokuvaohjaaja suinkaan ole kirjoittanut näitä kirjoja. Itse kirjasta ei löydy tekijän nimeä tai painovuotta, mutta kirjastotietokannan mukaan kyseessä olisi ollut henkilö nimeltään M. V. Carey ja suomenkielisen painoksen painovuosi olisi 1977.

Kirjan alussa ei turhaan tuhlata aikaa tapahtumapaikan ja -ajan tai henkilöiden yksityiskohtaiseen esittelyyn. Kaliforniassa ollaan, ja päähenkilöt ovat "poikia" - minkä ikäisiä, sitä ei kirjan lukeneenakaan pysty tarkkaan sanomaan. Jonkinlaisista esiteineistä lienee kyse. Yhdellä on työ kirjastossa (siihen aikaan alan työpaikkoja ilmeisesti oli paremmin saatavilla), mutta koko revohka lähtee joulukuusifarmille töihin, kun tilaisuus siihen tarjoutuu. Poikien vanhempia ei paljon tunnu kiinnostavan, missä nämä luuhaavat.

Farmilla ja sen ympäristössä tapahtuu mystisiä asioita, joita pojat ryhtyvät selvittämään tyttöpuolisen kaverin yllyttäminä kuin Viisikoissa ikään. Tapahtumissa ei ilmene turhaa realismia, vaan välillä tunnutaan liikkuvan suorastaan pikkupoikain voimafantasioiden maastossa. Tai mene ja tiedä, ehkäpä 1970-luvun Kaliforniassa meno oli hiukan erilaista kuin kotoisessa nyky-Suomessamme.

Itse juoni on niin älytön, etten referoi sitä tähän. Suomennos on melko kömpelö, ja kirjassa on normaalia huomattavasti enemmän kirjoitusvirheitä. Lasten seikkailukirjallisuus voi tietenkin olla tasokastakin, mutta tämä kirja nyt ei ole esimerkki sellaisesta. Valitettavasti joudun toteamaan, että 3 etsivää -kirjoja koskevat mielipiteeni eivät tämän lukukokemuksen perusteella muutu positiivisemmiksi, vaikka ikää onkin tullut lisää.

Cassandra Clare: City of Bones

Podin joulun alla vakavaa hömppäfantasian puutosta, johon joululahjaksi saatu seksikkäitä demoninmetsästäjiä lupaileva moniosaisen sarjan avausteos vaikutti kelvolliselta lääkkeeltä. Hotkaisinkin paksuhkon kirjan muutamassa päivässä. Vaikka lukukokemus olikin viihdyttävä ja mukaansatempaava, se oli myös hiukan outo: kirja nimittäin on aidosti ja oikeasti aika huonosti kirjoitettu. Siis siihen malliin huonosti, mitä valmiissa painetussa kirjassa ei yleensä näe. Yritän seuraavassa analysoida teoksen eri tasoja ja sitä, mikä kirjasta mielestäni tekee niin erinomaisen surkean.

• Juoni. Kirjan juoni perustuu monenlaisiin salaisuuksiin, hämäyksiin ja valheisiin, joten siitä ei voi kertoa juuri mitään yksityiskohtia spoilaamatta. Juonesta kuitenkin voi sanoa, että se on paitsi tarpeettoman monimutkainen, myös melko kliseinen. Oli pettymys, että yksi keskeisimmistä paljastuksista perustuu samanlaiseen juonikuvioon, joka löytyy erittäin tunnetusta, jopa ikonisesta klassisesta nuorten seikkailuelokuvasta. Lisäksi juonessa on paljon aukkoja ja jatkuvuusvirheitä: hämmentävimpänä jää mieleen keskustelu, jonka nuoret käyvät Dorothean kanssa sivuilla 317 - 318, ja jossa Dorothean kommentit Claryn äidistä vaikuttavat siltä kuin kirjailija olisi muuttanut kohtausta jälkeenpäin ja unohtanut muuttaa osan dialogista.
• Kieli. Vaikka kirjan kieltä onkin kehuttu, se on mielestäni aika yksinkertaista, välillä jopa hiukan palikkaa. Kirjoittaja käytää samoja sanoja aina uudestaan ja uudestaan (esimerkiksi "tousled" ja "spire"). Kielestä tulee mieleen kaksi viime aikojen bestselleriä, Nälkäpeli ja 50 Shades of Gray.
• Kielioppivirheet. Sivulla 203 mainitaan "nox invictus" (po. "nox invicta") ja sivulla 239 "du mort" (po. "de la mort"). Ilmeisesti kirjailija ei ole ollut tietoinen ilmiöstä nimeltään kieliopillinen suku, mutta luulisi kustannustoimittajan tarkistaneen nämä.
• Vaikutteet. Kirjassa on kohtia, jotka muistuttavat hiukan liikaa esimerkiksi Harry Potteria. Erityisesti "Circlen" varhaisvaiheiden suhtetuminen Harryn ja kavereiden vanhempien ikäluokkaan sekä Dorothean viimeinen esiintyminen tuovat erittäin elävästi mieleen Rowlingin sarjan.
• Taistelukohtaukset. Kirjassa on runsaasti melko verisiäkin taistelukohtauksia, jotka eivät toimi oikein mitenkään. En osaa analysoida tarkemmin, miksi eivät. Tyyli on ehkä liian romanttinen tällaiselle todella räkäisten taistelukohtausten ystävälle.
• Henkilöt. Tämä nyt ei oikeastaan ole varsinainen vika - toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Kuitenkaan kirjan alaikäiset päähenkilöt eivät tarjoa keski-ikäisehkölle lukijalle oikein samastumisen kohdetta, ja heidän fyysisten sulojensa antaumuksellinen kuvailu saa aikaan lähinnä vaivautuneen olon. Nuoremmalle lukijalle se sen sijaan saattaisi avautua miellyttävälläkin tavalla kiihdyttävänä.

Entäs oliko kirjassa jotain hyvää? Kirja on mielestäni riittävän menevä ja viihdyttävä. Lisäksi kirjassa on ratkaistu harvinaisen tyylikkäällä ja jopa monitasoisella tavalla genrelle tyypillinen ongelma, eli kysymys siitä, miksi teini-ikäiset päähenkilöt seikkailevat yksinään aikuisten auttamatta. Claren ratkaisu on kerta kaikkiaan hieno ja tyydyttävä.

Kenelle kirjaa voisi sitten suositella? Kenties nuorehkolle henkilölle, joka ei ole turhan tarkka yksityiskohtien suhteen ja joka kaipaa hieman harlekiinihtavaa fantasiaviihdykettä.

Samuel Rogers: Don't look behind you

Tämä vuonna 1944 julkaistu jännäri on niitä, joita ostan pelkän kansikuvan perusteella. Kuvassa kaikkia fysiikan lakeja ja tekstiiliteknologian mahdollisuuksia uhmaavaan pukuun sonnustautunut nainen säikkyy miehen varjoa takanaan. Kaiken kruunaa kannesta löytyvä kuvaus "A madman sets a death trap for a frightened girl".

Takakansiteksti spoilaa mitä hupaisimmalla tavalla kirjan juonen, jonka todellakin voi tiivistää etukannen yhteen lauseeseen. Hullu jahtaa tyttöä, joka ei osaa tilanteessa tehdä muuta kuin itkeä, kirkua ja voivotella. Lisäksi soppaan on sotkettu epämääräistä psykologisointia. Vaikka lopussa tuleekin eräänlainen yllätys, se on kerrottu niin kömpelösti ja takakansi paljastaa siitä niin paljon, että tuskinpa kukaan sitä todella yllättyy.

Suosittelen - jälleen kerran - henkilöille, joilla on aivan erityisiä mieltymyksiä.

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan

Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan juoni lienee kaikille tuttu: vastavalmistunut, nuori ja naiivi tyttö palkataan orjatyöhön muotilehden paholaismaisen päätoimittajan assistentiksi. Touhu vaikuttaa hänestä ensin aivan hullulta, mutta lopulta hän sopeutuu outoon ympäristöönsä, ja työ vie hänet mukanaan siinä määrin, että sekä terveys että ihmissuhteet ovat holahtaa pöntöstä alas.

Olen katsonut elokuvan silloin, kun se oli uusi, ja lukenut Weisbergerin toisen kirjan VIP-ihmisiä. En pitänyt kummastakaan mitenkään erityisen huikaisevan paljon. Paholainen pukeutuu Pradaan -kirja olikin positiivinen yllätys. Miranda Priestley on kirjassa vieläkin narttumaisempi kuin elokuvassa ja päähenkilön ongelmat vielä pahempia. Vaikka omat pomoni ovatkin aina olleet enimmäkseen mukavia, saatoin myös samastua joihinkin päähenkilön tuntemuksiin, kuten turhautumiseen epäselvien tehtävänantojen äärellä.

Weisbergerin esikoisteoksesta tuntuu huokuvan omakohtaisen kokemuksen siivittämä sujuvuus ja raivo, johon VIP-ihmisiä ei ollenkaan yltänyt. Vaikka varsinaisesta korkeakirjallisuudesta ei ole kyse, voin suositella teosta, etenkin esimiestensä edesottamuksiin kyllästyneille.

Lauren Weisberger: VIP-ihmisiä

En ole lukenut Weisbergerin tunnetumpaa teosta Paholainen pukeutuu Pradaan, mutta elokuvan olen nähnyt. Se jätti aika vahvoja mitä ihmettä juuri näin -fiiliksiä. Elokuvan henkilöt ja juoni tuntuivat kummallisilta, kuin seuraisin toisen planeetan asukkaiden touhuja. En ymmärtänyt pointtia enkä missään vaiheessa tajunnut, tarkasteleeko elokuva kuvaamaansa elämäntapaa myönteisessä, kielteisessä vai neutraalissa valossa.

Hyvin samantapaisia tunteita heräsi, kun luin VIP-ihmisiä. Kirjan juoni muistuttaa melko paljon Weisbergerin esikoisteoksen (tai ainakin siitä muokatun elokuvan) juonta. Päähekilö on nuori, hieman kömpelön oloinen nainen, joka päätyy uuden työpaikan myötä kuuluisuuskuvioihin, joissa tehdään töitä ympäri vuorokauden, törsätään rahaa, juodaan viinaa ja sekoillaan.

Kirjan henkilöt ovat ohuttakin ohuempia - pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä, särmää tai syvyyttä ei löydy. Yksikään henkilöistä ei vaikuta kovin miellyttävältä, ei edes koiraansa laiminlyövä ja tahdottomana vempuloiva päähenkilö. Jonkinlaista romanttisen juonen tynkääkin on saatu mukaan, ja kiinnostuksen kohteella tietenkin on maailman rautaisimmat vatsalihakset. Kirjassa on sellaisia lauseita kuin "olin pyörtyä onnesta", ja se loppuu siirappisen epäuskottavaan loppukohtaukseen.

En tiedä, onko kirja huonosti kirjoitettu, vai onko ongelmana, että Manhattanin rikkaiden työnarkomaanien elämä on niin kaukana omastani, etten tajua kirjasta mitään. Totuus on, että siinä missä ajatus jostain demoneista, haltioista ja pahoista tietoisista miekoista tuntuu mielestäni ihan luonnolliselta, sellaiset käsitteet kuin pissa-alusta tai noutoruokakansio herättävät vain syvää hämmennystä.

Kohderyhmään ilmeisen kuulumattomana ihmisenä voin vain todeta, että tulipas taas yksi vapaapäivä tällaiseenkin käytettyä.

Michael Moorcock: Elric - Song of the Black Sword

Klassikoiksi Moorcockin Elric-tarinoita on yllättävän vaikea saada käsiinsä, ja tästä syystä Elricin-lukuprojektini on kestänyt pahemmin liioittelematta 20 vuotta. Sitä hauskempaa olikin, kun joulupukki viime vuodenvaihteessa kaivoi säkistään kaksi paksua Elric-kokoelmaa.

Elric-tarinoissa merkittävintä on tietenkin päähenkilö, joka poikkeaa huomattavasti kliseisistä fantasiakirjallisuuden hahmoista. Tyypillinen fantasiakirjan päähenkilö on nuorukainen, joka oppii kirjan kuluessa miekkailua ja velhoilua, pääsee hieman nolostellen tutustumaan tyttösiin ja lopussa ehkä saavuttaa jonkinlaisen kohtalon täyttymyksen, kuten kuninkuuden. Elric-tarinat taas alkavat siitä, että nämä vaiheet on jo suoritettu: Elric on aikuinen mies, taitava velho ja miekkamies, kyvykäs rakastaja ja maansa keisari. Näistä lähtökohdista syntyy täysin erilainen tarina kuin tavanomaisesta nuorukaisten kasvamisesta. Toinen Elricin hahmossa viehättävä piirre on suorastaan överiksi vedetty traaginen antisankaruus ja paradoksaalisuus: siinä missä Elric näennäisesti janoaa moraalia ja tarkoitusta, hän kuitenkin aina lopulta päätyy silmittömään väkivaltaan ja tuhoamiseen. On ilahduttavaa lukea tarinoita, joiden päähenkilöltä terve järki ja itsesuojeluvaisto tuntuvat näin täysin puuttuvan, ja joka näin täydellisesti tuntuu elävän itsepetoksessa.

Elriciä ei täysin voi arvostella tarkastelematta myös tarinoiden vaikutusta myöhempään fantasiakirjallisuuteen, josta itsestäänselvimpänä nousee tietenkin esille Drizzt Do'Urdenin hahmo. Yhtymäkohdat näiden kahden välillä ovat niin suuria, että Drizztin seikkailut vaikuttavat välillä suorastaan Elric-pastissilta, ellei jopa parodialta.

Elric-tarinat ovat erinomaista miekka ja magia -kirjallisuutta, jota hiukan kuitenkin heikentää pitkän aikavälin kuluessa kirjoitettujen tarinoiden epäyhdenmukaisuus. Tarinat on julkaistu hahmokronologisessa järjestyksessä, siis ei siinä järjestyksessä, jossa ne on kirjoitettu. Peräkkäin luettuna tarinat jonkin verran kärsivät tästä. Erityisen heikko lenkki on kaikkein ensimmäinen Elric-tarina, The Dreaming City. Tarina on Elricin hahmokehityksen kannalta olennainen, mutta jättää kertomatta olennaisia seikkoja, kuten sen, miten ja miksi Elric oikeastaan päätyy suorittamaan tarinassa kuvatun hyökkäyksen, jolla on kauaskantoisia seurauksia paitsi hänelle itselleen, myös koko kuvatulle fantasiamaailmalle.

Elric kuuluu itsestäänselvästi fantasiaharrastajan yleissivistykseen, ja näitä tarinoita uskaltaa suositella myös lukijalle, jolle fantasiakirjallisuus ei ennestään ole niin tuttua.

Joe Abercrombie: Half a King

Joe Abercrombie on yksi lempikirjailijoistani, fantasiakirjallisuuden perinteiden samanaikainen jatkaja ja uudistaja. The First Law -trilogia teki minuun aikanaan syvän vaikutuksen ottamalla genren tunnetuimmat kliseet ja vääntämällä ja kääntämällä niistä jotakin aivan uutta. Myöhemmässä tuotannossaan Abercrombie on yhdistänyt fantasiaa onnistuneesti rikoskirjallisuuteen, sotaromaaniin ja jopa länkkäriin. Kirjailijan uuteen teokseen tarttuminen on aina hiukan pelottavaa: Vieläkö taika kestää? Vieläkö kirjat ovat hyviä? Erityisen jännittävää oli, että Half a King on luokiteltu nuortenkirjaksi, mikä synkän ja väkivaltaisen Abercrombien kohdalla tuntuu oudolta.

Half a King alkaa karuna ja melko väkivaltaisena, mutta muuten tyypillisenä low-fantasy-genreen istuvana tarinana pojan kasvusta mieheksi ja sekalaisen kumppanusjoukon seikkailuista matkalla paikasta toiseen. Sellaisena voin myös suositella sitä Abercrombien tuotantoa tai genreä aiemmin tuntemattomille lukijoille. Teoksen ymmärtäminen ei vaadi hienouksia, kirjallisuusviitteiden tunnistamista tai intertekstuaalista analyysia, vaan se toimii vetävänä ja viihdyttävänä seikkailukertomuksena.

Kirja kuitenkin poikkeaa monista samankaltaisista. Vaikka Abercrombie ei varsinaisesti keskity hahmonkuvaukseen tai syvälliseen filosofiaan, hän onnistuu kuvaamaan fantasiamaailmansa yhteiskuntaa ja eri tapahtumien vaikutuksia yksilöihin uskottavasti ja tuomaan teokseen realismia, jota genren teoksista usein puuttuu. Pidin myös lopun yllätyksistä, jotka oli pedattu hyvin, mutta joita ei silti oikein osannut odottaa.

Abercrombien kirjoja aikaisemmin lukeneet saattavat tosin huomata, että monet hahmoista, paikoista ja tapahtumista tuntuvat epämääräisen tutuilta - samoja ideoita on kierrätetty kirjasta toiseen. Erinäiset tarinankäänteet kuitenkin aiheuttavat sen, ettei tämä kierrättäminen ärsytä niin paljon kuin jonkun toisen kirjailijan kohdalla ehkä voisi.

Tässä on nyt kirja, jota suosittelen ensimmäiseksi seikkailufantasiakirjaksi henkilöille, jotka eivät ole sellaista aikaisemmin lukeneet. En kuitenkaan kovin nuorille - väkivalta ja perhesuhteiden kuvaus kirjassa on sellaista, ettei mistään lastenkirjallisuudesta mielestäni todellakaan ole kysymys. Aikuislukijalle Half a King kuitenkin tarjoaa seikkailullisen kurkistuksen fantasiakirjallisuuden maailmaan tai ainakin kelpo viihdettä.

Marc Brandel: The Moron

Tunnustan ostaneeni vuonna 1950 ilmestyneen kirjan pelkästään kannen perusteella. En oikeastaan edes aikonut lukea sitä, mutta ryhdyin kuitenkin puuhaan kehittävämmän viihteen puutteessa.

Kirjan keskushenkilö on outo hyypiö, joka varastelee naisten alusvaatteita ja ilmeisesti tyydyttää itseään niiden äärellä (joskaan tätä ei ihan suoraan sanota). Kirjan alussa eräs nainen arvaa hänen puuhansa - tai ainakin hyypiö niin luulee - ja hyypiö kokee perusturvallisuutensa uhatuksi. Hän päättää murhata naisen. Syystä, joka jäi minulle vähän epäselväksi, hän päättää varoittaa naista ensin kirjeitse. Sekoittaakseen jälkiä hän kirjoittaa useita muitakin uhkauskirjeitä eri henkilöille. Suurin osa kirjasta on näiden henkilöiden mielenmaiseman, lapsuustraumojen ja luonteen luotausta sekä melko epäuskottavaa heidän elämiensä yhteenkietoutumisen kuvausta.

Kirjan ehkä huomattavin anti on sen nykylukijasta aika kummallinen kuvaus homoseksuaalisuudesta ja erityisesti lesbojen epänormaaliudesta (eräs henkilöistä on lesbo ja eräs toinen ilmeisesti biseksuaali). "Jill, his own dear, sweet, funny little girl, was neither his, nor funny, nor even really a girl. She was one of those things you saw hanging - only they called it camping - around Tony Pastor's in the Village and Mona's and those other freak-show places." (s. 100) "[...] he knew from observation that the relationship between homosexuals could lead to a degree of mutual hatred, jealousy and hysteria impossible between normal people." (s. 104) Tällaista kirjaa lukiessaan voi vain todeta, että ajat ovat onneksi muuttuneet.

Kirjassa käsitellään epämääräisesti myös polittisia ja filosofisia teemoja, ja kirja onkin alunperin ilmestynyt nimellä The Choice, joka viittaa kirjassa aseteltuun filosofiseen kysymykseen vapaasta tahdosta ja valinnanvapaudesta. Mitään korkeakirjallisuutta teos ei kuitenkaan edusta.

Suosittelen kirjaa huonon, halpahintaisen kioskikirjallisuuden ystäville. Jos tykkäät Mickey Spillanesta, tykkäät ehkä tästäkin.

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Kotimaisen nykykirjallisuuden lukuhaasteeni toisena kirjana luin Roope Lipastin teoksen Rajanaapuri. Lipastin Kotivinkissä vuoden 2005 tienoilla julkaistut pakinat ovat mielestäni huippuhauskoja, ja kirjailija on tuttu myös Turun Sanomista. Rajanaapuri on Lipastin ensimmäinen aikuisten romaani.

Kirja kertoo miehestä, joka vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin Lipastin pakinoissa esiintyvä kertojaminä. Tämä on kirjan suurin heikkous minun kannaltani: ensinnäkin kirjassa on aika paljon samoja juttuja kuin pakinoissa, eli vanhan kierrätystä, ja toisekseen kirjaa ei pysty mitenkään lukemaan ajattelematta, että se on jollakin tavalla omaelämäkerrallinen. On tietenkin hämärän peitossa, millainen henkilö Lipasti oikeasti on, ja onko mitään kirjassa kuvattua todella tapahtunut. Mielikuva omaelämäkerrallisuudesta kuitenkin estää keskittymästä kirjaan fiktiona, mikä on harmi - Lipasti nimittäin kirjoittaa erittäin hyvin, hänen juttunsa ovat hauskoja ja on kirjassa jonkinlaista syvällisempääkin sanomaa.

En osaa oikein arvioida, onko Rajanaapuri hyvä vai huono kirja. Miten kirjaan suhtautuisi, jos ei olisi lukenut Lipastin pakinoita? Mahdotonta sanoa. Kirja osoittaa konkreettisesti, miten suuri merkitys aiemmin luetulla on siinä, miten lukija jotakin yksittäistä teosta tulkitsee.

Tuomas Vimma: Raksa

Kotimaisen nykykirjallisuuden lukuhaasteeni ensimmäiseksi teokseksi valikoitui Tuomas Vimman Raksa, joka kertoo remonttibisneksestä. Kirjan juoni on erittäin yksinkertainen. Virkaheitto insinööri saa töitä rakennusfirmasta. Töitä tehdään kovasti, välillä ryypätään ja satunnaisesti harrastetaan seksiä. Jonkin verran aikaa käytetään rakennusalan mädännäisyyksien ja muiden käytäntöjen pohtimiseen.

Ensivaikutelmani kirjasta ei ollut kovin positiivinen. Henkilöiden sovinismi, stereotyyppeihin perustuva henkilökuvaus ja erinäiset juopottelu- ja tupakointikohtaukset tuntuivat kovin nähdyiltä. Dialogi on hiukan liian puhekielistä minun makuuni ja kauheimpana rimanalituksena ällistytti kirjailijan yritys kirjoittaa Turun murretta (jota en olisi Turun murteeksi tunnistanut, ellei kirjailija olisi ystävällisesti selittänyt tarkoitustaan). Kirjan alusta tuli paikoitellen mieleen jopa Reijo Mäki, eikä mitenkään positiivisessa mielessä.

Kirja kuitenkin parani edetessään, ja pidin erityisesti rakennustöiden ja rakennusalan kuvauksesta. Mitään varsinaista insinööriproosaa teos ei juurikaan tarjoile, mikä on harmi, koska kirjailijalla uskoakseni olisi lahjakkuutta sellaiseen. Se vähä, mitä työvaiheita ja menetelmiä kuvataan, toimii hyvin.

Kirja on myös kiistatta vetävästi kirjoitettu, ja luin sen nopeasti. Vaikka henkilöt ovatkin ärsyttäviä, Vimma osa kuvata heitä tavalla, joka tekee heistä kiinnostavia.

Teoksen lopetus on erikoinen. Kirjailija vaihtaa yhtäkkiä kokonaan tyylilajia ja kuvailee veroneuvotteluja oudon spefianalogian kautta. On vaikea sanoa, onko kyseessä jonkinlainen huumori, vai onko kummallinen kohtaus tarkoitettu päähenkilön alkavan burnoutin aiheuttamaksi aistiharhaksi. Lukijalle siitä tulee joka tapauksessa hämmentynyt olo.

Raksan seksikohtaukset ovat muuten vielä ihan oma juttunsa. Kuten eräissä muissakin lukemissani kotimaisissa kaunokirjallisissa tuotteissa, tässäkin teoksessa seksiä harrastetaan kännissä. Kirja asettautuu siihen kirjalliseen traditioon, jossa kuumana käyvät naiset vonkaavat seksiä humalaisilta örveltäjämiehiltä, ja tällaisena kuvaakin ehkä enemmän kirjoittajan tai oletetun lukijakunnan toiveajattelua kuin suomalaisessa yhteiskunnassa ilmenevää todellista seksuaalikäyttäytymistä.

Miten on - nostiko vai laskiko Raksan lukeminen arvostusta, jota tunnen kotimaista nykykirjallisuutta kohtaan? Vaikea sanoa. Kirja oli ehkä hivenen parempi kuin ensin oletin, mutta ei mitenkään merkittävästi. Pelkästään tämän perusteella en ehkä arvostaisi kotimaista nykykirjallisuutta kovin korkealle.

James M. Ward ja Jane Cooper Hong: Pool of Radiance

Pool of Radiance oli lapsuuteni suosikkipelejä. Tai tarkemmin sanottuna se oli itse ohjelmoitujen pelien ja merkkigrafiikkapohjaisten pacman-kloonien lisäksi ainoa pelimme. Asiaan kuului, että peliä pelattiin ikivanhalla harmaanäyttö-pc:llä, jonka toisessa korppuasemassa rouskutti DOS-levyke ja toiseen vaihdeltiin pelilevykkeitä sen mukaan, missä Phlanin kaupunginosassa satuttiin liikkumaan. Taistelujen latautumista odottaessa olisi vaikka kerinnyt keittää kahvit, grafiikka oli täydellisen epäselvää ja englantiakin oli tainnut tulla luettua peräti kaksi vuotta, mikä ei kovinkaan paljon auttanut pelin juonen tajuamisessa. Sen verran kuitenkin ymmärsin, että pelissä oli tarkoitus "puhdistaa slummeja", toisin sanoen tappaa kaikki niiden asukkaat. Jo lapsena sellainen tuntui minusta hiukan epäeettiseltä.

Tätä taustaa vasten odotukset Pool of Radiance -kirjan suhteen eivät varsinaisesti olleet korkealla. Kirja paljastuikin jopa omassa lajissaan melkoisen köykäiseksi. Eiväthän Forgotten Realms -kirjat nyt muutenkaan mitään korkeakirjallisuutta ole, mutta PoR kunnostautuu sellaisella juonen älyttömyydellä ja henkilöhahmojen pölvästiydellä, että sellaista harvoin näkee. Lisäksi kirja heijastelee mielestäni hupaisalla tavalla 80-luvun kulttuurisia ilmiöitä, muun muassa kehonrakennusta ja He-Manin tapaisia audiovisuaalisia tuotteita.

Kirjan juoni on oikeastaan niin hölmö ja sellaisia aukkoja täynnä, etten lähde analysoimaan sitä tarkemmin. Haluan kuitenkin tuoda esille suosikkikohtani: yksi päähenkilöistä joutuu murhanhimoisen raivon valtaan nähtyään huonosti hoidetun keittiöpuutarhan kituvat kaalit. Jos ette muuten usko, niin tässä on kuva aukeamasta:

Volter Kilpi: Kirkolle

Volter Kilven vuonna 1937 ilmestynyt Kirkolle päättää Saaristosarjan, johon kuuluvat myös Alastalon salissa ja Pitäjän pienempiä. Kustaviin puulaivojen aikakauteen sijoittuvassa teoksessa kuljetaan kirkolle ensin kävellen ja sitten kirkkoveneellä. Lopulta päästään perille, ja väki menee kirkkoon. Matkan varrella kirjailija tarkastelee elämää eri-ikäisten ja erilaisten henkilöiden näkökulmasta: nuorten ja vanhojen, köyhien ja rikkaiden, elämässään enemmän tai vähemmän onnistuneitten. Kirjailija muistuttaa moneen kertaan, että ihmiset ovat (konkreettisestikin) samassa veneessä ja päätyvät lopulta samaan kirkkotarhaan, ensin ehkä mullan päälle, mutta lopulta kaikki sen alle.

Kilven tyylin ehkä tunnetuimpana piirteenä on sen verkkaisuus - kaikille lienee tuttu Alastalon salin myyttinen, legendaarinen piipunvalintakohtaus, jossa piipun valinnasta saisi suorastaan kokonaisen oman kirjansa. Kirkolle-kirjassa erityiseksi haasteeksi nousee kuitenkin Kilven sanavarasto, joka sisältää runsaasti murteellisia, vanhahtavia tai jopa itse keksittyjä sanoja. Erityisesti kapteeninpoika Albertin mielenmaisemaa kuvaavat Kilven "paisuvammaksi proosaksi" nimittämät säkeiksi jaetut kohdat ovat aivan sietämättömiä, ja erääseen sellaiseen kohtaan luku-urakkani tyssäsi viikoiksi, ellei kuukausiksi.

Noin muuten kirja on kyllä hyvä, jopa nerokas. Kilpi sukeltaa henkilöidensä mieleen uskottavasti ja luo heistä todellisia, persoonallisia ihmisiä. Kirjassa kerrotut ihmiskohtalot ovat dramaattisia, karuja ja järkyttäviäkin. Huumoriakaan ei ole unohdettu, ja erityisesti pidin siitä jaksosta, jossa Kilpi tarkastelee maailmaa kapteenin 3-vuotiaan Väinö-pojan silmin. Väinön ohella suosikikseni nousi herras-Manta, hieman hämäräksi jäävä turhamainen ja maailmallinen naisihminen.

Kirjan kiistattomista ansioista huolimatta en oikein uskalla suositella sitä muille kuin henkilöille, joilla on hyvin valikoiva maku. Perus-Remeksen ystävät eivät kenties saa teoksesta kovinkaan hekumallisia nautintoja irti.

Ilias, ensimmäinen laulu

Sain joululahjaksi pitkään himoitsemani Iliaan Otto Mannisen suomennoksena. Raportoin edistymistäni laulu kerrallaan. (Disclaimer: jos joku opiskelija tai vastaava googlaa Iliaan juoniselostusta, niin älkää nyt herrajumala uskoko mitään, mitä kirjoitan, vaan tarkistakaa asia jostain oppineesta lähteestä.)

Kuten useimmat tietänevät, Ilias sijoittuu Troijan sotaan. Ensimmäisessä laulussa tapaamme kreikkalaiset sotaurhot Agamemnonin ja Akhilleuksen, jotka joutuvat nokkapokkaan keskenään. Agamemnon on ilmeisesti koko kreikkalaisten sotajoukon pomo tai ainakin hän komentaa useampia miehiä kuin Akhilleus (joka muuten on sama heppu, joka tunnetaan sanonnasta "Akilleen kantapää"). Sotajoukko on ottanut naisvankeja, jotka on jollain logiikalla jaettu sotilaiden kesken. Agamemnon on saanut troijalaisen Apollon papin Khryseksen tyttären, kun taas Akhilleus on saanut Briseis-nimisen naisen. Khryses tulee kreikkalaisten leiriin tarjoamaan lunnaita tyttärestään, mutta Agamemnon kieltäytyy luovuttamasta tätä sillä perusteella, että tytär on paremman näköinen ja vielä askareissakin taitavampi kuin Agamemnonin oma vaimo. Khryses pyytää apua Apollolta, joka ryhtyykin ampumaan kreikkalaisiin ruttoa aiheuttavia nuolia. Kreikkalaiset pyytävät apua ennustajalta, joka paljastaa heille Apollon puuhat ja kertoo, että ainoa keino jumalan lepyttämiseen on antaa tytär Khrysekselle takaisin ilman lunnaita. Agamemnon ei tästä ilahdu, vaan vaatii, että hänen pitää saada muilta kreikkalaisilta hyvityksiä, jos hän joutuu luovuttamaan Khryseksen tyttären.

Akhilleus rupeaa aukomaan Agamemnonille päätään. En ihan tajunnut, mitä hän sanoo, mutta ilmeisesti se oli jotain tosi ärsyttävää, koska Agamemnon ilmoittaa ottavansa hyvitykseksi Briseiksen. Akhilleus vetää herneen todella syvälle nenäänsä ja ilmoittaa, ettei suostu enää taistelemaan. Hän pyytää äitiään, merijumalatar Thetistä, anomaan ylijumala Zeusta kääntämään sotaonnen kreikkalaisille vastaiseksi kunnes Akhilleus jälleen palaa taisteluun. Thetis tekeekin näin ja Zeus suostuu, mistä tämän puoliso Hera (tai Here, kuten nimi kirjassa kirjoitetaan) pahastuu. Puolisoiden välille tulee riitaa, ja Zeus uhkaa ruveta kurittamaan Heraa. Väliin onneksi tulee lepyttelemään heidän poikansa Hefaistos, ja jumalat ryhtyvät juhlimaan iloisina, mihin laulu loppuu.

Teoksen kieliasu on vanhahtava ja vaikeaselkoinen, mutta ei mahdoton ymmärtää. Lopussa olevat selitykset auttavat lukemisessa. Teoksen henkilöt äksyilevät, mököttävät, uhkailevat ja kiukuttelevat ensimmäisessä laulussa vähemmän sankarillisella tavalla. Kreikkalaiset sotaurhot käyttäytyvät suorastaan kuin mitkäkin bridezillat. Tästä on hyvä jatkaa.

Opin ensimmäisestä laulusta myös uutta: teoksen syntyajan kreikkalaiset ovat ajatelleet, että tummaihoiset ihmiset ovat jumalien erityisessä suosiossa.

Hyviä kuvakirjoja

Olen useaan otteeseen haukkunut pikkulasten kuvakirjojen huonoutta. Joitain suosikkejakin minulla on, ja esittelen niitä tässä.

Ensimmäisenä on vuorossa Komeat traktorit -kirja. Värikkäässä kuvakirjassa esitellään monenlaisia traktoreita ja maatalouskoneita asiallisesti ja asiantuntevasti. Kuvankäsittely on poikkeuksellisen tasokasta, ja koneet näyttävät kuvissa tosi hyvältä (toisin kuin näissä suttuisissa valokuvissa). Kirjassa viehättää sen asiallisuus, lässytyksen puute ja se, ettei sitä mitenkään ilmiselvästi ole suunnattu juuri pojille, vaikka aiheena ovatkin koneet.

Toinen kirja on Riitta Uusitalon Armi on vauva. Kirjassa kerrotaan Armi-nimisestä vauvasta ja hänen perheestään yhtä aikaa kokemusperäisesti ja asiallisesti. Armin suloisuus välittyy, vaikka kirjassa ei lässytetäkään. Ilmeikäs piirroskuvitus miellyttää ainakin aikuisen silmää. Sukupuoliroolit ovat läsnä, mutta niitä ei ylikorosteta.

Viimeisenä vuorossa on Max Velthuijsin Sammakko ja rotta. Kirjassa kaksi iältään, sukupuoleltaan ja tarkemmalta suhteeltaan määrittelemätöntä kaverusta suorittaa erilaisia aktiviteetteja, joista osa onnistuu ja osa ei. Onnistumisia ei sen ihmeemmin juhlita kuin epäonnistumisia surkutella.

Hahmot ovat luonteeltaan selvästi erilaisia - rotta aktiivisempi ja sammakko passiivisempi - mutta he pelaavat silti varsin hyvin yhteen. Kuvitus on yksinkertaisuudessaan miellyttävä, ja hyvin pienikin lukija jaksaa keskittyä tarinaan.

Katsaus eurooppalaiseen lastenkirjallisuuteen

Meillä luetaan paljon, ja jälkikasvua sivistetään myös ulkomaankielisellä kirjallisuudella.

Ranskankielisessä kuvakirjassa Je veux un bisou! (Haluan pusun! Carl Norac - Claude K Dubois) tapaamme kaksi hamsteria, Léon ja Lolan. Léo on vaipasta ja tutista päätellen noin 1 - 2 -vuotias, Lola taas vaikuttaa suuremman kokonsa ja kehittyneempien leikkiensä perusteella noin 4 - 5 -vuotiaalta. Tarinan juoni on yksinkertainen. Alussa Léo mankuu Lolalta erilaisia asioita, kuten leluja ja karkkia. Lola tuo Léolle kiltisti, mitä tämä pyytää. Käännekohta saavutetaan, kun Léo haluaa myös Lolan nallen ja kiskaisee siitä niin kovaa, että nallen korva irtoaa. Lolalla palaa käämi, hän huutaa ja mököttää. Léo ei tapahtumien kulkua oikein ymmärrä, mutta haluaa seuraavaksi pusun. Söpöys hellyyttää Lolan, ja lopussa hamsterit halivat toisiaan ystävyyden vallitessa.

Kirja on piirretty minimalistisesti, mutta ilmeikkään eloisasti, ja aikuinen löytää siitä monia kiinnostavia teemoja alkaen sukupuolirooleista ja päättyen eri-ikäisten lasten henkisen ja fyysisen kehityksen eroihin. Léo-ikäistä testilukijaa sen sijaan askarruttaa nallen irtoava korva, joka kaikeksi onnettomuudeksi on piirretty aivan saman näköiseksi kuin Lola-hamsterin korva. Testilukija osoittaa vuorotellen irtokorvaa ja Lolan korvaa - onneksi ei sentään omaa korvaansa. Tarinan opetus jää hieman hämäräksi: ehkäpä kyse on siitä, että jos korvasta vetää, se saattaa irrota.

Italiaa opiskelemme Pimpa e la mela volante (Pimpa ja lentävä omena) -nimisestä pikkuruisesta kuvakirjasta. Tässä hurjassa nuoruudessani alun perin suomalaisittain hieman kaksimieliseltä kuulostavan nimen takia ostamassani teoksessa on varsin psykedeelinen juoni. Pimpa-koiran päähän putoaa omena, jonka Pimpa vie takaisin puuhun. Siellä kanarialintu lainaa omenalle siipiään, ja sitten lennellään pitkin poikin. Kaikki henkilöhahmot ovat kohteliaita ja ystävällisiä toisilleen: anteeksi pyydellään ja kiitokset sanotaan auliisti. Lopussa myös Pimpan isäntä ilmoittaa haluavansa nähdä lentävän omenan, jonka olemassaoloon ei ensin usko.

Eurooppalaisilla lastenkirjoilla on maine vähemmän suoraviivaisina kuin amerikkalaisilla, ja ainakin tämä satunnaisotanta tukee olettamusta.

Candace Bushnell: Sinkkuelämää

Sinkkuelämää-kirja koostuu Candace Bushnellin kolumneista, jotka käsittelevät Manhattanilla asuvien pääasiassa yli kolmekymppisten irtosuhteita harrastavien bilehileiden elämää joskus 90-luvulla. TV-sarjaan verrattuna ote on karumpi, jopa katkera, ja henkilöt vaikuttavat vielä pinnallisemmilta ja paljon ikävämmiltä. 

Kirjassa kuvattu elämäntapa tuntuu niin vieraalta, että minun on vaikea kommentoida sitä. Kukaan kirjan henkilöistä ei vaikuta mielestäni tutustumisen arvoiselta tai edes marginaalisesti kiinnostavalta. Henkilöiden tunne-elämä tuo mieleen lähinnä stereotyyppiset yläastebimbot, mikä on vähän säälittävää, kun kyseessä kuitenkin ovat aikuiset.

Eniten pidin luvusta, jossa käsitellään lasten saamista. Vaikka sekään ei mielestäni ollut mitään kovin tiukkaa analyysia, se sai minut kuitenkin naurahtamaan pari kertaa.

Kirja on varsin erilainen kuin TV-sarja, ja sarjan fanit tuskin innostuvat kirjasta. En kyllä oikein keksi ketään muutakaan, joka voisi innostua.

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Huxleyn klassikkoteos jättää jälkeensä ristitiitaisia tunteita. Toisaalta teoksen yhteiskuntakuvaus on yllättävän kaukonäköistä ja osuvaa lisääntyneine luokkaeroineen, kulutuspakkoineen ja joka paikasta tuutattavine halpahintaisine viihteineen, puhumattakaan päihteiden viihdekäytöstä. Toisaalta Huxleyn visio teknisestä kehityksestä on aivan pielessä: ei tietokoneita, ei kännyköitä, ei ydinvoimaa.

Lisäksi kirjana, juonellisesti, Uljas uusi maailma on yllättävän huono. Päähenkilöt ovat itsekeskeisiä, pinnallisia ja mitättömiä (tämä lienee tarkoituskin, mutta lukemista se ei helpota). Juonessa on vain vähän todellisia jännitteitä, ja lopun rytmitys ei mielestäni oikein toimi. Ellei kirjassa olisi todella pysäyttävää yhteiskuntavisiota, se tuskin olisi saavuttanut klassikkostatusta.

Suosittelen kyllä kirjan lukemista kaikille poliittisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä kiinnostuneille ja etenkin kulutuskulttuurin vastustajille, mutta totean, että kirjan varsinainen sisältö irtoaa jo sen ensimmäisestä puolikkaasta. Loppu on mielestäni hiukan väsynyttä filosofian pyörittelyä.

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Tarina tohtori Jekyllistä ja herra Hydesta lienee kaikille tuttu. Itsekin kävin keväällä katsomassa Riku Niemisen tähdittämän musikaaliversion Turun kaupunginteatterissa - alkuperäistä vuonna 1886 ilmestynyttä romaania sen sijaan en ollut lukenut ennen kuin nyt.

Kirja osoittautui yllättävän ohueksi, vain runsaan sadan sivun laajuiseksi, sekä yllättävän yksinkertaiseksi. Kirjailija kertoo tarinan tohtori Jekyllin kohtalokkaista kokeista ja niiden seurauksista varsin suoraviivaisesti ja ilman rönsyjä. Ero musikaalikäsikirjoitukseen on huomattava: alkuteoksessa henkilöt ovat vanhempia, väkivalta on lievempää, eikä romanttisia sivujuonia ole. Tohtorin arvottomiin huvituksiinkin viitataan ainoastaan peitellysti. Kirjan juoni ei sellaisenaan varmaankaan toimisi näyttämöllä kovin hyvin, mutta joudun toteamaan, että pidän alkuteoksesta kuivakoine keski-ikäisineen kuitenkin enemmän kuin sinänsä viihdyttävästä, vauhdikkaasta ja muutenkin erinomaisesta näytelmästä.

Alkuteoksessa on myös se ero näytelmään verrattuna, että herra Hyde on fyysisesti hyvin erilainen kuin tohtori Jekyll, muun muassa pienikokoisempi ja nuorempi. Kirjassa Jekyllin muutos Hydeksi on sekä henkinen että fyysinen, kun taas näytelmässä pelkästään henkinen - mikä ei sikäli ole kovin yllättävää, että hienon kaksoisroolin vetänyt Nieminen ei toki olisi pystynytkään yhtäkkiä kutistumaan lavalla.

Robert Louis Stevensonin kauhuromaani on mielestäni helppolukuinen ja viihdyttävä, ja avaa kiinnostavan näkökulman 1800-luvun lopun moraalisiin pohdintoihin. Suosittelen lukijoilleni sekä alkuteosta että näytelmää.

Tarmo Koivisto: Mämmilä

Olen törmännyt Mämmilään aikaisemmin sekä Kuukausiliitteen sivuilla että albumeina, mutta en ole pahemmin innostunut. Sarjakuvan visuaalinen ilme ei oikein puhutellut, eivätkä yksittäisten strippien aiheet auenneet. Vasta kun perheenjäsen lainasi kaikki ilmestyneet Mämmilä-albumit kirjastosta ja luin koko hoidon putkeen, Tarmo Koiviston sarjakuvan nerokkuus paljastui.

Mämmilä peilaa tarkkanäköisesti paitsi suomalaista yhteiskuntaa monine muutoksineen, myös yksittäisen ihmisen elämänvaiheita kehdosta hautaan. Koiviston ote on ymmärtävä, empaattinen ja kuitenkin ovelan oivaltava. Kukaan sarjakuvan henkilöistä ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha, eikä Mämmilässä ole voittajia tai häviäjiä. Itse asiassa sarjakuvan henkilöt ovat elämänmakuisessa realismissaan niin tutun tuntuisia, että heitä jää luku-urakan päätteeksi suorastaan kaipaamaan.

Kokonaan oma lukunsa on, että Mämmilä-albumit kattavat suunnilleen kolmenkymmenen vuoden pituisen ajanjakson. Äkkiä ei tule mieleen toista sarjakuvaa, jonka tekijä olisi saanut monipolvisen ja monimutkaisen tarinan pysymään kasassa yhtä hyvin yhtä pitkään.

Onkin ihme, ettei Mämmilää ole nostettu korkeammalle suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin. Lieneekö syynä julkaisumuoto, sarjakuvaahan ei kai oikein vieläkään pidetä yhtä vakavasti otettavana taidemuotona kuin kirjallisuutta. Suosittelen joka tapauksessa erittäin lämpimästi Mämmilä-albumeiden lukemista ihan kaikille ja etenkin niille, joita lähihistoria ja yhteiskunnalliset ilmiöt kiinnostavat.

Clive Cussler: Lohikäärme

Cusslerin Lohikäärmeen priimakuntoisesta kappaleesta pyydetään antikvariaateissa jopa kolminumeroisia summia. Onneksi taloutemme Cussler-vastaava on hankkinut meille kaksi nidettä, joten minäkin uskaltauduin lukemaan tätä merkkiteosta. Erillinen lukukappale olikin tarpeen, olinhan unohtanut kirjan eräänä iltana jälkikasvun ulottuville, ja kirjanmerkkinäkin oli peräti pipo - tällaisella toiminnalla ei taideta juuri bibliofiilipisteitä kalastella.

Clive Cusslerin suurin vahvuus on mielestäni tanakka insinööriproosa ja erityisesti merentutkimuksen kuvaus. Lohikäärmeessä kirjailija on valitettavasti kokeillut siipiään teknotrillerin, jopa tieteiskirjallisuuden saralla. Lisäksi hän on jonkin selittämättömän aivopierun seurauksena ryhtynyt kuvaamaan japanilaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, joita ei selvästi ollenkaan tunne. Lopputulos pyssyä heiluttavine robotteineen ja Bond-roistoista muistuttavine salaisine tukikohtineen on häkellyttävän tökerö.

Kaiken kruunaa teoksen sekä poliittinen että teknologinen vanhentuneisuus. Kirja sijoittuu vuoteen 1993, mutta Neuvostoliitto on edelleen olemassa, samoin jakautunut Saksa. Kirjassa kuvatut tekniikan huipentumat ovat tasoa näköpuhelin ja jutteleva robotti. Enkä edes viitsi puuttua Cusslerin ihmissuhde- ja naistenvaatekuvaukseen - mainitsen vain, että päähenkilö Dirk Pitt on niin kova uros, että pystyy sananmukaisesti kellistämään naisen unissaankin.

Oliko teoksessa sitten mitään hyvää? Pidin varsin paljon alun syvänmerenjaksosta klaustrofobisine tunnelmineen. Valitettavasti jakso on kuitenkin sen verran lyhyt, ettei koko kirjaa kannata sen takia lukea. Cusslerista kiinnostuneille suosittelenkin melkein mitä tahansa muuta kirjailijan teosta.