tiistai 31. heinäkuuta 2012

Eräs kirjastokäynti

Poikkesin kirjastossa, jossa yleensä en asioi. Kun tulin sisään, huomasin palautusautomaatin sekä tiskin, jonka takana oli jotakin porukkaa. Henkilöillä ei ollut nimilappuja, eivätkä he tervehtineet sisään tulevaa asiakasta. Ryhdyin palauttamaan kirjoja automaattiin, joka ei kuitenkaan huolinut yhtä kirjaa. Nostin katseeni kysyäkseni henkilökunnalta, miten kirjan kanssa toimitaan. Automaatin takana puuhaili pari henkilöä, jotka ehkä kuuluivat henkilökuntaan, ehkä eivät. Kumpikaan ei vastannut katsekontaktiin. Toinen poistui takahuoneeseen ja toinen otti kirjakärryn, jota lähti työntämään palautushyllyn luokse. Päättelin hänet virkailijaksi, siirryin hänen luokseen ja puhuttelin häntä. Henkilökunnan edustaja teki paljonpuhuvan eleen: hätkähti, luimisti itseään hieman lähemmäksi hyllyä ja siis kauemmaksi minusta, ja kääntyi kohtaamaan minut hyvin hitaasti. Esitin asiani, jolloin hän hymyili ja kertoi, miten kirja palautetaan automaattiin oikein.

Suosittelen jokaiselle palvelualalla toimivalle käyntiä oman alan asiakaspalvelupisteessä, siellä työvuorossa toimivien ihmisten havainnointia sekä rehellistä itsetutkistelua sen asian suhteen, miltä oma käytös asiakaspalvelutilanteessa voi vaikuttaa asiakkaan silmissä. Onhan sitä huonoja päiviä itse kullakin ja myös allekirjoittaneella, mutta kirjastoalalla niitä näyttää tulevan sen verran usein, että vähempikin piisaisi.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Viljo Kosonen: Intian ihmeitä oppimassa

Kosonen matkusti Unescon stipendillä vuonna 1958 Kaukoidän maihin tutustumaan sikäläiseen kansansivistystyöhön. Vuonna 1960 ilmestyneessä kirjassa on piirteitä matkakertomuksesta ja aikuiskasvatuskentän kuvauksesta, mutta se ei ole oikein kumpaakaan: rakenne on sekava eikä mielestäni etene kronologisesti tai temaattisesti loogisessa järjestyksessä. Teoksen suurin anti on kirjoittajan uskossa sivistystyön merkitykseen sekä suomalaismatkailijan havainnoissa vieraista kulttuureista ennen nykypäivän tiedonvälityksen aikaa.

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Suzanne Collins: Vihan liekit

Nälkäpeli-trilogian toinen osa on kirjoitettu yhtä vetävästi kuin ensimmäinenkin. Pidän edelleen päähenkilön epätäydellisyydestä ja ajoittaisesta luonnevikaisuudesta. Toisin kuin monissa kirjoissa, lukija ei tiedä eikä pysty päättelemään yhtään enempää kuin päähenkilökään; lopun käänne tuli ainakin itselleni yllätyksenä. Kielteistä kirjassa on romanttinen osuus, joka tuntuu jotenkin epäuskottavalta ja lällyltä. Odotan innolla seuraavaa osaa.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Valkoisen sohvan kirous

Kodinsisustaminen ei varsinaisesti kuulu lempiharrastuksiini. Koska kuitenkin omistan osakkeita, jotka oikeuttavat minut hallitsemaan puolikasta eteläsuomalaisesta kerrostalokolmiosta, joudun välillä pohtimaan sisustusasioita. Siihen sisustuslehdet antavat ideoita ja inspiraatiota, tai niinhän sitä luulisi.

Todellisuudessa suomalaiset sisustuslehdet ovat melko surkeita. Aikanaan, kun Anneli Myller vielä oli Kotivinkin päätoimittaja, Kotivinkissä oli parhaat sisustusjutut. Suosikkini oli vuoden 2005 tienoilla ilmestynyt keittiöspesiaali, jonka avulla pystyi muun muassa määrittämään omille siivoustottumuksilleen soveltuvat välitilan ja tiskipöydän materiaalit. Myllerin Kotivinkki oli muutenkin loistava: anarkistinen, lämminhenkinen, monipuolinen, yhtä aikaa humoristinen ja vakava.

Valkoinen sohva...

Sittemmin Myller siirtyi muihin tehtäviin, ja nykyistä Kotivinkkiä ei kannata edes mainita. Nykyään luen Dekoa (jossa esitellään täysin samanlaisia asuntoja ja älyttömiä ideoita tyyliin tee joulukoriste käärimällä puulusikka villalankaan), Avotakkaa (valkoista ja möhkösohvia), Glorian kotia (hieman rikkaampien valkoisia koteja), Divaania (öö, valkoista) ja Plaza Kotia (valkoista ja käsittämättömiä kielikukkasia). Näiden lehtien anti on valitettavan vähäinen. Vuoden 2000 tienoilla tuli joitakin uusia ideoita (liitutaulumaali, valkoiset sohvat), ja niitä kierrätetään edelleen. Lisäksi sisustusjutuissa tuotesijoittelu tuntuu olevan tärkeämpää kuin pohjapiirrokset, urakoitsijoiden nimet, remontissa tehdyt virheet tai ylipäätään minkäänlainen käytännöllisyys.

...on valkoinen sohva...

Persoonattomaksi stailattujen ökykotien esittelyssä ei sinänsä ole mitään vikaa: aivan kuin muotilehdetkin, myös sisustuslehdet tarjoavat lukijoilleen fantasiaa ja viihdettä. Ongelmana on pikemminkin suomalaisten lehtien tylsyys. Niissä ei ole Sköna hemin useita tyylejä (tanskalainen, 1700-lukulainen, eleetön skandinaavinen, 50-lukulainen, hillittömän estravagantti), Gods & Gårdarin törkeää överiyttä (7 vierashuoneen talot, kuninkaallisten sisustukset) tai Period Livingin oikeasti yksilöllisiä koteja.

...on valkoinen sohva.

Välillä pistää ihmetyttämään sisustustoimittajien ajatuksenjuoksu. Onko tosiaan niin, että ylivalotetussa valokuvassa jököttävät valkoiset kiiltävät kaapinovet myyvät aina uudestaan? Eikö Suomessa oikeasti sallita kuin yksi (tai ehkä puolitoista, jos satunnaisesti esiintyvä mummolaromantiikka lasketaan mukaan) sisustustyyli? Tappaisiko pieni määrä rohkeutta, luovuutta tai käytännöllisyyttä? Missä ovat krääsällä ja lasten muovihärpäkkeillä lastatut asunnot? Miksi, oi miksi, ne kuvat pitää aina ylivalottaa?

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.


torstai 26. heinäkuuta 2012

Mikael Niemi: Mies joka kuoli kuin lohi

”Kielellisesti herkullinen aikalaisromaani ammentaa voimansa Tornionlaakson eksotiikasta”, todetaan kirjan takakannessa. Takakansiteksti yhdessä kansiaiheen kanssa luo kuvaa jonkinlaisesta etnisestä huumoriromaanista. Niemen kirja on kuitenkin hyvin erilainen: yhdistelmä psykologista trilleriä, dekkaria, maagista realismia, historiallista romaania, tietokirjallisuutta ja jopa tieteiskirjallisuutta. Kirja käsittelee rankkoja ja ahdistavia aiheita, muun muassa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja tornionlaaksolaisten etnistä sortamista. Teos ottaa kielipoliittisesti voimakkaasti kantaa meänkielen puolesta. On mielenkiintoista, että kirjassa tukholmalainen poliisi ihmettelee tornionlaaksolaisia, jota eivät suostu puhumaan kuin suomea, vaikka ollaan Ruotsissa. Suomessahan kaksikieliset, mutta periaatteesta ruotsia puhuvat ovat suhteellisen tavallisia. Vertailun vuoksi voidaan mainita, että meänkielen puhujia on noin 110 000, kun taas suomenruotsalaisia on ilmeisesti noin 290 000.

Eksotiikkamaininnasta huolimatta mielestäni kirjan tukholmalainen poliisi on huomattavasti oudompi tapaus kuin tornionlaaksolaiset. Eksoottisuus riippuneekin siitä, missä päin lukija sattuu asumaan. Toivoisin, että Niemi, jonka nerokkuudesta tulee mieleen lähinnä Kurt Vonnegut, saisi kustantajan osalta hieman monipuolisemmin arvostavaa kohtelua. Kaikki kirjallisuus, missä on murresanoja, ei nimittäin automaattisesti ole huumoria.

En pitänyt Miehestä joka kuoli kuin lohi yhtä paljon kuin Niemen upeasta Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Kirjassa on mielestäni liikaa avoimia kysymyksiä, epäuskottavuuksia, selittämättömiä omituisuuksia ja henkilöitä, joiden merkitys ja olemassaolo jäävät epäselväksi. Kirjaa voi verrata Sofi Oksasen Puhdistukseen: molemmat käsittelevät tärkeää aihetta, kansanryhmän sortoa, mutta romaaneina molempien rakenne jättää toivomisen varaa. Niemen tuotannosta kiinnostuneille suosittelenkin ensisijaisesti Populäärimusiikkia.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Lukion äidinkielenopettajani mielestä muumi-kirjoissa leimaa-antavana piirteenä oli turvallisuus: käydään vähän seikkailemassa ja illaksi palataan kotiin, missä äiti antaa lettuja ja hilloa. Pidin mielipidettä outona. Kirjoissahan käsitellään raskaitakin asioita, yksinäisyyttä, ahdistusta, vieraantuneisuutta ja täyttymätöntä kaipuuta. Laajarinteen kirjassa käsitellään juuri näitä muumi-kirjojen synkempiä virtauksia ja samalla selitetään kansantajuisesti ja kiinnostavasti sellaisia hirvittävyyksiä kuin hermeneuttinen kehä. Kirjan kannesta tulee mieleen jonkinlainen kökkö self help -opas, mutta kirja on huomattavasti tätä ensivaikutelmaa parempi. Suosittelen alkuperäisten muumi-kirjojen ystäville ja filosofiasta, etenkin eksistentialismista kiinnostuneille.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Aina välillä tulee luettua joku hyväkin kirja. Ennakko-odotukseni olivat aika olemattomia, ja Niemen teos yllätti positiivisesti. Pidin erityisesti siitä, miten teoksen alun lapsuuden fantasia-aiheet muuttuvat loppua kohti realistisemmaksi kerronnaksi sekä Niemen rohkeudesta kuvata poikien kokemaa seksuaalista ahdistelua. Myös kansatieteellinen kuvaus oli hauskaa, vaikka tornionlaaksolaista kulttuuria tuntemattomana en osaakaan ottaa kantaa sen paikkansapitävyyteen. Kirjassa ei oikeastaan ollut mitään huonoja puolia, vaan se oli kauttaaltaan ihan loistava. Tällaista arviota tulee harvoin annettua, joten suosittelen lämpimästi kaikille, jotka eivät ole kirjaa vielä ehtineet lukea.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Ennakkotietojen perusteella odotukseni eivät olleet huippukorkealla, onhan kyseessä yläkoululaisten suosittelema dystopiaromaani. Yllätyin kuitenkin positiivisesti. Kirja on hyvin vetävästi kirjoitettu ja melko realistinen. Päähenkilö on oikeasti kiinnostava hahmo, ja kirjan romanttinen osuus on kirjoitettu virkistävän erilaisesti, joskin jatko näyttää, onko kirjailijalla ollut pokkaa viedä juttua haluamaani suuntaan. Suosittelen.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Ennätys tämäkin

Eilisessä Turun Sanomassa koettiin eräänlainen huonouden huipennus. Sarjakuvassa B. Virtanen (joka ei juuri koskaan ole yhtään hauska) päähenkilö nautiskelee kesästä hikoillen auringossa (mikä ei yleensä ole mukavaa) lukien Reijo Mäkeä (jonka kirjat eivät juuri koskaan ole mistään kotoisin).

TS 22.7.2012

Mutta mistä lähtien Mäkeä on sidottu noin tyylikkäsiin kansiin?

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Saga Roos: Sadun ja seikkailun Kongo (1949)

Joskus kuulee väitettävän, että suomalainen rasismi olisi uusi ilmiö ja johtuisi maahanmuutosta. Vuonna 1933 Kongoon muuttaneen Saga Roosin kirja osoittaa, ettei näin ole. Kirjoittaja kuvaa paikallisia alkuasukkaita niin ylenkatseellisesti ja ennakkoluuloisesti, että se on välillä huvittavaa, välillä karmivaa. Kirja näyttää, että vaikka Suomella ei omia siirtomaita ollutkaan, kolonialismin pahimmat asennevammat oli omaksuttu täälläkin. Myös Roosin osoittama myötätunnon puute paikallisia villieläimiä kohtaan herättää huomiota. Suosittelen teosta rasismin historiasta kiinnostuneille, mutta varoitan, että lukiessa kirjoittajan naiivista pölvästiydestä voi tulla paha mieli.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Hadley Freeman: Käsilaukun syvin olemus

Kirja vaikuttaa alkuun melko hattaraiselta: lista muotiin liittyviä asioita aakkosjärjestyksessä. Ensivaikutelman ei kuitenkaan pidä antaa hämätä. Kirja on todella hauskasti kirjoitettu ja loistavasti suomennettu. Yleensähän ulkomaisten kirjojen suomalaiset käännökset eivät ole kummoisiakaan, mutta tällä kertaa kääntäjä Sampsa Peltonen on onnistunut erinomaisesti kääntäen Freemanin englanninkieliset lystikkyydet sujuvasti, hupaisasti ja oikein. Kirjasta saa myös tietoa muotiin liittyvistä asioista, jos sellainen kiinnostaa. Lisäpisteitä teos saa siitä, että sen pinkki ja kultainen kansi oli vauvan mielestä vastustamaton.

torstai 19. heinäkuuta 2012

Clifford Simak: Väliasema

Aika tyypillistä 60-luvun pulp-tieteiskirjallisuutta. On vaikea sanoa, ovatko rotannäköiset alienit ja laseraseet kirjoitusajankohtana olleet yhtä kliseisen kuuloisia kuin nykyään. Kirja alkaa hyvin vetävästi, mutta valitettavasti lässähtää jaaritteluksi.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Beppe Severgnini: La Bella Figura

Italialaisen toimittajan kuvaus italialaisesta kansanluonteesta. Kirjoittajan mukaan italialaisille on ominaista muun muassa mahtipontisuus ja epäselvyys, mikä ehkä selittää, miksi kirjan virkkeistä ei ota hullukaan mitään selvää. Kyse voi toki olla myös hieman epäonnistuneesta suomennoksesta: teksti vilisee pieniä käännösvirheitä, epätarkkuuksia ja kyseenalaisia ratkaisuja. On vaikea sanoa, kenelle kirja oikeastaan on tarkoitettu: ulkomaalaisille, jotka haluavat perehtyä italialaisuuteen, vai jonkinlaiseksi toruvaksi ohjenuoraksi italialaisille, joiden kirjoittaja katsoo ajautuneen kurssilta. Kirja tuntuu olevan yhtä monitahoinen kuin kirjoittajan kuvaama italialaisen pään sisältökin.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Barbaarit porteillamme

Pohjoisessa on barbaareja. Barbaarit ovat usein lukutaidottomia, yleensä pitkiä ja lihaksikkaita, toisinaan tummia, mutta useimmiten kuitenkin vaaleita. He ovat paimentolaisia tai elävät ryöstelyllä. Toisinaan he myös hallitsevat outojen taikojen teon. Heidän asuinsijoillaan on kylmää ja lumista, välillä myös sumuista.

Kuva: Petri hiltunen

Etkö usko? Kannattaa lukea jokin näistä:

David Eddings: Belgarionin taru
Joe Abercrombie: kaunokirjallinen tuotanto
Robert E. Howard: Conan-tarinat
R. A. Salvatore: Drizzt Do’Urden -kirjat
Fritz Leiber: Lankhmar-tarinat
George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu
Robin Hobb: Farseer-trilogia

Kuva: Todd Lockwood

Toisaalta etelässä ja idässä tuppaa asumaan tummia henkilöitä, joilla on mantelinmuotoiset silmät. Kysykää vaikka J. R. R. Tolkienilta tai Joe Abercrombielta.

Kuva: Philipp Clüver, Germania Antiqua

Eikä siinä mitään. Fantasiakirjallisuus perustuu pitkälti etelä- ja keskieurooppalaiseen perinteeseen. Keskieurooppalaisesta näkökulmasta pohjoisessa epäilemättä asuukin pitkiä vaaleita barbaareja ja kaakossa hieman tummempia, eksoottisia, mutta kuitenkin jollakin tavalla hienostuneita ihmisiä. Olisi silti mukavaa välillä nähdä poikkeuksia. Kenellä olisi siviilirohkeutta sijoittaa barbaarit etelään ja eksoottiset tummaihoiset luoteeseen?

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Ksenofon: Hevostaito

Ksenofon (s. 430 eKr. jälkeen) oli kreikkalainen sotilas ja hevosmies. Hevostaito on käytännönläheinen ohjekirja rikkaille hevosenomistajille, ja siitä välittyy Ksenofonin tuntema ihailu etenkin tulisia ja uljaita ratsuja kohtaan. Teoksen lopussa olevasta suomentajan kirjoittamasta esseestä opimme myös, että heettiläinen kuningas Šuppiluliuma oli n. vuonna 1345 eKr. hankkinut Kikkuli-nimisen miehen kouluttamaan sotahevosia. Tietämättä asiasta enempää totean, että siinäpä oli molempia nimellä paiskattu.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Pêro Vaz de Caminha: Kirje kuningas Manuelille Brasilian löytymisestä

Portugalilaiset tekivät vuonna 1500 löytöretken nykyisen Brasilian rannikolle. Mukana ollut virkamies Caminha raportoi kuninkaalle kohdatuista ihmisistä, luonnosta ja tapahtumista. Huomiota kiinnittää, että Caminha palaa aina uudelleen kuvailemaan paikallisten alkuasukkaiden alastomuutta. Mahtoiko kuningas Manuelia oikeasti kiinnostaa, että ”yksi tytöistä oli […] niin sopusuhtainen ja pyöreämuotoinen ja hänen häpynsä niin soma, että monet naiset meidän maassamme nolostuisivat hänen muotonsa nähdessään, koska heidän häpynsä ei ole lainkaan samanvertainen”? (s. 28) Kirjeestä löytyy myös kiinnostava, ehkä varhaisin kirjallinen maininta kantoliinasta: ”Paikalla oli myös yksi nuori nainen sylissään pieni tyttö- tai poikalapsi, joka oli kiedottu kankaalla […] hänen rinnoilleen niin, että vain pienet jalat näkyivät”. (s. 36)

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Booktori

Perhesyistä johtuen en ole päässyt yli vuoteen kirjamessuille tai Sastamalan vanhan kirjallisuuden päiville. Puutetta piti paikata Booktorilla, jonka huomasin olevan tänä viikonloppuna. Koska mansikat piti pakastaa, missasin aforismeja lausuvan Reijo Mäen - ehkä hyväkin niin, sillä päivän masokismikiintiö taisi täyttyä jo niistä mansikoista.


Kovin hyviä löytöjä en tehnyt. Joel Lehtosen Putkinotkon ostin neljällä eurolla, mutta Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin, hinta 5 €, jäi ostamatta.

Siellä oli myös Mannerheim
Tarjonta oli mielestäni parempaa kuin joskus aikaisemmin, ja uusienkin kirjojen myyjiä oli paikalla. Hinnat tosin näyttivät hieman nousseen.

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Päivi Almgren ja Päivi Jokitalo: Kirjasto 2011 – vaikutteita maailmalta

Kirjastoalan ammattikirjallisuutta ilmestyy vähän, joten lukemastaan mielellään pitäisi. Kirjasto 2011 on valitettavasti melko löperö esitys. Kirjoittajat eivät esitä analyysia kirjastoalan nykytilanteesta tai kerro, mihin he ”idea- ja inspiraatiokirjallaan” oikeastaan pyrkivät. Paikoitellen tekstistä paistaa mielestäni läpi kirjoittajien käsitys, ettei kirjasto sellaisenaan, ilman markkinointitemppuja ja vippaskonsteja, voi olla kiinnostava. Omasta mielestäni esimerkiksi melko laajasti esitelty kirjastoaiheinen huumori on kuitenkin enimmäkseen vaivaannuttavaa. Lisäksi kirjassa käytetään sellaisia sanahirviöitä kuin minglaaminen ja kroissantti, siis huonoa suomen kieltä.

On kirjassa hyviäkin puolia. Olen vaikuttunut ideasta vähentää kirjaston desibelitasoa soittamalla kirjastotilassa luonnonääniä (ks. s. 214). Myös kirjoittajien kannustava asenne ruokatarjoilun sallimiseen kirjastossa on mielestäni pohtimisen arvoinen asia. Pidinkin kiinnostavimpana kirjan viimeistä lukua, Kirjasto elävänä tilana.

torstai 12. heinäkuuta 2012

Perustulon aika (toim. Johanna Perkiö ja Kaisu Suopanki)

Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on byrokraattinen, sekava ja tehoton. Järjestelmä rankaisee omatoimisuudesta ja aktiivisuudesta sekä palkitsee passiivisuudesta. Perustulo tai kansalaispalkka olisi yksi keino selkiyttää ja tehostaa järjestelmää.

Perustulon aika -pamfletissa esitellään erilaisia perustulon rahoitusmalleja, perustulon tavoitteita sekä keinoja perustulon edistämiseen poliittisesti. Kirjassa pohditaan myös perustulomalliin siirtymisen yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Aihe on mielestäni tärkeä, mutta kirja kärsii sekavuudesta ja paikoitellen jopa hölmöydestä. Osa teksteistä on niin epäselvästi kirjoitettuja, ettei lukija pysty ymmärtämään kirjoittajan tarkoitusta.

Artikkeleista erityisen hyviä ja suositeltavia ovat mielestäni Pertti Honkasen Perustulon rahoitus ja veromallit, Ville Ylikarhin Vihreä perustulo sekä Kaisu Suopankin ja Ville-Veikko Pulkan Vasemmistolainen perustulo. Erityisen sekavana ja älyttömänä sen sijaan pidän Mikko Jakosen, Jukka Peltokosken ja Tero Toivasen artikkelia Vallataan elämä! – Prekariaatin perustulo. Artikkelissa on kammottavia virkkeitä, kirjoittajien mukaan muun muassa ”työn moneudesta on heräämässä historian kyvykkäin poliittinen hirviö, joka tanssii perinteisen palkkatyön haudalla heittäen hyvästit työn ja ei-työn väliselle erottelulle”.

Anteeksi kuinka?

Kirja on mielestäni pääasiassa hyvä, mutta olisin kaivannut enemmän perusteluja kirjoittajien esittämille mielipiteille. Monissa artikkeleissa esimerkiksi toistuu väite, että nykyinen sosiaaliturva on alistavaa ja nöyryyttävää. Näin saattaa hyvinkin olla, mutta olisin suonut kirjoittajien avaavan väitettä hieman enemmän.

Pamfletin puutteista huolimatta suosittelen sitä aiheen tärkeyden takia kaikille yhteiskunnallisista asioista vähääkään kiinnostuneille. 

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Agatha Christie: Kuolema Niilillä

Mainio Hercule Poirot -tarina, joka tunnetaan myös David Suchetin tähdittämänä erinomaisena TV-tulkintana. Juoni on sopivan monimutkainen ja henkilöt luonteikkaita. Christie tiputtelee vihjeitä siihen malliin, että hoksottimilla varustettu lukija pystyisi periaatteessa arvaamaan loppuratkaisun. Suosittelen vanhanaikaisten dekkarien ystäville.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Robin Hobb: Royal Assassin

”Hobb is a remarkable storyteller”, todetaan kirjan kannessa. Se ei ole liioittelua. Tarina etenee vaivattomasti ja koko ajan monella eri tasolla. Yksinkertainen dialogi, hahmojen tunteet ja satunnaiset ajatukset ovat kaikki kokonaisuuden kannalta tärkeitä. Mielestäni kirjassa oli hiukan tyhjäkäyntiä keskivaiheilla ja kuten on tyypillistä trilogioiden keskiosille, loppu jäi keskeneräisen oloiseksi. Päähenkilöllä menee kirjassa tosi huonosti, ja ollaan siinä rajoilla, alkaako kurjuus olla sietämätöntä. Hobb kuitenkin selviytyy haasteesta kunnialla.

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Tuuli Hypén: Nanna 1 – 3

Pidän kovasti citykettu Nannan seikkailuista, osin sarjakuvan tarjoaman vinksahtaneen vaihtoehtoisen Turku-kuvan takia ja osittain siksi, että kuten 2. kokoelman esipuheessakin todetaan, sarjakuva ei kangistu mihinkään tiettyyn sukupuoli- tai parisuhdeformaattiin. Kolmas kokoelma oli ehkä pieni pettymys, mutta siinäkin oli hyvät hetkensä. Etenkin sarjakuvataiteilijan cameoesiintyminen huvitti. Sarjakuva on myös hyvin piirretty: Hypénin viivankäyttö ja hahmojen ilmeet ovat hyviä ja vitsien ajoitus toimii.

Hypénin fantasia-aiheisia töitä on esillä elokuun loppuun asti Turun kaupunginkirjaston pääkirjaston nuortenosastolla.

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Järjestystä hyllyyn!

Perheemme taistelee jatkuvasti hämeen-anttiloitumista vastaan. Tiedättehän Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan asunnosta tutun ilmiön: kirjoja tulee hankittua enemmän kuin hyllyyn mahtuu, ja lopulta ne päätyvät epämääräisiksi kasoiksi huonekalujen päälle tai mikä pahempaa, lattialle. Onpa meiltä löytynyt kirjoja pöydän alta Alkon muovikassiinkin piilotettuna, ja eräänä päivänä kompastuin putkikassiin, josta kauhukseni paljastui Jack Londonin koko tuotanto. Kun uutta tavaraa tulee koko ajan lisää, vanhasta on luovuttava, muuten asunto tursuaa kirjoja.


Ison ja jatkuvasti muuttuvan kirjakokoelman kanssa eläessä on tullut pohdittua yhtä jos toistakin tapaa järjestää kirjat hyllyyn. Tavallinen tapa on järjestää kirjat aiheen mukaan, esimerkiksi kaunokirjallisuus ja tietokirjallisuus erikseen, tai musiikkikirjat omaan hyllyynsä ja sanakirjat omaansa. Hieman kunnianhimoisemmat kotikirjastonhoitajat laittavat kirjat aakkosjärjestykseen, mikä onkin järkevää, jos niitä on paljon. Yleisissä kirjastoissa kirjat on useimmiten järjestetty sekä aiheen perusteella että aakkosiin, mutta tällaiseen äärimmäisyyteen en ole törmännyt kenenkään kotikirjastossa.

Esteettisemmin suuntautuneet järjestävät kirjansa värin perusteella. Tapaa pidetään hieman pinnallisena, ja onhan se kieltämättä hölmöä, jos esimerkiksi Belgarionin tarun eri osat löytyvät eri paikoista. Eräänlainen hardcore-versio värin mukaan järjestämisestä on laittaa kirjat hyllyyn väärin päin, selät seinää vasten, jolloin värikkäät selkämykset eivät häiritse huoneen väriharmoniaa. Tai sitten voi tehdä niin kuin Torgrim Eggenin Sisustaja-romaanin päähenkilö, joka laittoi kaikkiin kirjoihin samanväriset kansipaperit. Rehellisyyden nimissä on kyllä todettava, etten ole elävässä elämässä nähnyt kenenkään oikeasti tekevän niin.


Jos tilaa on rajoitetusti, kirjat kannattaa järjestää koon mukaan. Isokokoisten ja painavien kirjojen sijoittelu alahyllylle voi olla järkevää myös turvallisuussyistä. Toisaalta myös lastenkirjojen laittaminen alahyllylle on perusteltua, jotta kohderyhmä pääsee niihin itse käsiksi. Lapsiperheissä voi soveltaa myös toisenlaista ikäperusteista järjestämistä, missä lapsille sopimaton materiaali laitetaan joko ylähyllylle tai lukittavaan kaappiin.

Näennäisen käsittämätön, mutta sinänsä looginen tapa on pitää kirjoja hyllyssä hankintajärjestyksessä. Samaa tapaa käyttävät myös vapaakappalekirjastot ja Varastokirjasto.


Kaikki ihmiset eivät tietenkään järjestä kirjojaan yhtään millään perusteella, vaan ne ovat hyllyssä sikin sokin. Eivätkä kaikki ihmiset edes pidä kirjojaan hyllyssä: niitä on vaatekaapeissa, ikkunalaudoilla ja pöydillä. Sisustuslehdissä näkee sellaisiakin vähemmän bibliofiilisiä ratkaisuja, että lattialla olevien kirjapinojen päälle on laitettu hyllylevy, jolla on koriste-esineitä.

Meillä on sovellettu useaa eri tapaa järjestää kirjahyllyssä oleva aineisto. Kauno- ja tietokirjallisuus ovat erillään, ja kaunokirjallisuus on aakkostettu pääasiassa tekijän mukaan. Sarjakuvat ovat erillään, lapsille sopimattomat ylähyllyillä. Nuotit ovat omassa paikassaan. Keittiössä meillä on keittokirjoja, Aku Ankkoja ja aikakauslehtiä. Kauneudenhoito-, käytös- ja pukeutumisoppaat ovat erilliskokoelmana kirjakaapissa.


Lisäksi meillä on hylly, jota ei oikeastaan pitäisi olla: siellä ovat ne kirjat, jotka ovat matkalla ulos asunnosta joko antikvariaattiin tai kavereille. Matka ulos on joskus pitkä ja vaikea ja saattaa kestää kuukausia, jopa vuosia.

Ja sitten: meillä on kirjakasoja. Sohvilla, pöydillä, sängyn vieressä. En oikein tiedä, mistä ne tulevat. Ehkäpä Jaakko Hämeen-Anttila käy salaa jättämässä niitä asuntoomme?

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Marcus Porcius Cato: Herrasmiesmaanviljelijän käsikirja

Caton (s. 234 eKr.) mielestä Karthago oli tuhottava, mutta oli hänellä muitakin intohimoja, joista mahdollisimman tuottava maanviljelys oli yksi. Herrasmiesmaanviljelijän käsikirja on kokoelma sekalaisia maanviljelykseen liittyviä neuvoja, joista osa on aivan päättömiä, osa taas ilmeisesti nykyaikanakin noudatettuja. Uutta tietoa oli mm. se, että parhaat tunikat ja toogat tulevat Roomasta, ja että jo muinaiset roomalaiset viljelivät lanttua.

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Anna Keskinen-Rahkonen ja Minna Nalbantoglu: Unihiekkaa etsimässä

Normaalisti luen kokonaan kirjat, jotka arvostelen. Vauvan ja taaperon unipulmiin ratkaisuja tarjoava Unihiekkaa etsimässä kuitenkin herätti minussa niin voimakasta vastenmielisyyttä, jopa ahdistusta, etten pystynyt lukemaan siitä kuin pätkiä. Arvosteluni perustuu siis vaillinaiseen aineistoon.

Vastenmielisyyden tunteelleni on useita syitä.
1) Kielenkäyttö. Ei aikuistenkaan uniongelmista puhuttaessa käytetä sellaisia sanoja kuin säpäleyö tai yöhulinat – miksi siis vauvojen ongelmista puhuttaessa pitäisi? Kirjoittajien käyttämä kieli tekee koko ongelmasta typerän kuuloisen.
2) Vauvakielteisyys. Kirjassa käsitellään vauvojen vanhemmissaan herättämiä kielteisiä tunteita. Aihepiiri tuntui minusta ahdistavalta. Lisäksi rivien välistä tekstistä mielestäni välittyy ajatus, että vauvat jotenkin tahallaan valvottaisivat vanhempiaan vaatimalla maitoa ja huomiota.
3) Myönteinen suhtautuminen huudatusunikouluun. On toki mahdollista, ettei vauvan huudattaminen aiheuta lapselle pysyvää haittaa. Joissakin tilanteissa se voi myös olla ainoa toimiva vaihtoehto. Minusta asia tuntuu kuitenkin ahdistavalta ja luonnottomalta.
4) Kirjassa kielletään nukuttamasta lapsia rinnalle tai vanhemman viereen. Käytännössä kirjoittajat siis kieltävät esimerkiksi äidin ja vauvan yhteiset päiväunet, jotka omasta mielestäni ovat olleet yksi vanhemmuuden parhaista kokemuksista.
5) Mielestäni kirjassa ei suhtauduta uniongelmiin oikein ymmärtäväisesti. Olen itse aina ollut huono nukkuja ja edelleenkään, yli 30-vuotiaana, en yleensä pysty nukahtamaan muutamassa minuutissa tai nukkumaan koko yötä putkeen. En ymmärrä, miksi vauvalta pitäisi vaatia sellaista, mihin vanhemmatkaan eivät pysty.

Vauvojen uniongelmista kiinnostuneille suosittelen mieluummin Elizabeth Pantleyn kirjaa Pehmeä matka höyhensaarille. Pantleyn kirjassa esitelty menetelmä on mielestäni melko hyödytön, mutta ainakin Pantley suhtautuu myönteisesti ja kannustavasti sekä vauvoihin että vanhempiin.

torstai 5. heinäkuuta 2012

Kirjankannet

Olen nähnyt Robin Hobbin Farseer-trilogian kirjat lukemattomia kertoja kirjastossa ja kirjakaupoissa. Olen kuullut kehuja, jopa ylistystä, mutta ennen tätä vuotta en ole ryhtynyt lukemaan sarjaa. Kun lopulta luin kirjan avausosan, olin ällistynyt: kirja oli paljon parempi kuin odotin!

Miksi en sitten ollut tarttunut kirjaan aikaisemmin? Asiaa pohdittuani totesin, että syynä olivat kirjojen Suomi-painosten ihan hirveät kannet. Sarjan avausosan kannessa on outo kaaputyyppi, jonka jaloissa kyyristelee labradorinnoutajaa haliva hieman yksinkertaisen oloinen poika. Taustalla näkyy geneerinen fantasialinna. Sen sijaan kirjan UK-versio on tyylikäs: kannessa on ainoastaan hieman tyylitelty sorkkaeläin sekä tekstiä. Värit ovat rauhalliset ja harmoniset. 

Tätä kirjaa en halunnut lukea

Molemmat kuvat perustuvat kirjan tekstiin. Kuvien välittämä sanoma kuitenkin eroaa valtavasti: siinä missä toinen tuntuu markkinoivan vakavasti otettavaa kirjallisuutta fiksuille aikuisille, toisella myydään fantasiahöttöä keskenkasvuisille. Robin Hobbin kirjat tietysti kuuluvat ensin mainittuun kategoriaan, mutta Suomi-kansien perusteella sitä on vaikea uskoa.

Tämän halusin (Kuvat: robinhobb.com)

Vastaavia esimerkkejä on helppo löytää muualtakin. Varsinkin scifi, fantasia ja kauhu tuntuvat olevan genrejä, joiden markkinointi usein pilataan todella huonoilla kirjankansilla. Toisaalta osataan asia tehdä toisinkin päin: esimerkiksi Todd Lockwoodin uudet Drizzt Do’Urden -kannet ovat niin hyvännäköisiä, että mieli tekee lukea kirjoja, vaikka niitä ei muuten pitäisikään paljon minkään väärteinä

Välillä pistää kyllä ihmettelemään, kuka tekee päätökset kirjojen kansista. Taiteilijoita ei voi kansikuvista syyttää: he tuskin ovat kirjoja lukeneet, ja piirtävät vain sen, mitä käsketään. Missä siis mahtaa luurata se taho, jonka mielestä esimerkiksi BTJ:n julkaiseman Ulkomaisia tieteiskirjailijoita 1 -teoksen kansi on ollut hyvä idea?

kuva: Ulkomaisia tieteiskirjailijoita 1
Hei haloo, ihan oikeasti? (Kuva)



keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Ray Bradbury: Lokakuun maa

Hiljattain edesmennyt Ray Bradbury tunnetaan kai parhaiten tieteisromaanistaan Fahrenheit 451, mutta itse olen aina pitänyt hänen novelleistaan enemmän. Luin Lokakuun maan edellisen kerran viitisentoista vuotta sitten ja yllätyin nyt, kuinka vähän kirja vastasi muistikuviani tunnelmaltaan ja sisällöltään. Novellistina Bradbury kuitenkin on parhaimmillaan aivan huippu, joten mikään pettymys lukukerta ei ollut. Suosikkini tällä kertaa oli absurdi ja yllättävä Luuranko. Kirjan suomennos toimii kohtuullisen hyvin, etenkin Luurangossa on hyviä sanavalintoja.

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Helle Kannila: Kirjastonhoidon opas (1966)

Kirja on kattava ja monipuolinen, hyvin kirjoitettu ja toimitettu yleisesitys kirjastonhoitajan työstä. Osa sisällöstä on edelleen ajankohtaista. On harmi, ettei nykyisillä kirjastoalan opiskelijoilla ole käytössään yhtä tiivistä ja johdonmukaista oppikirjaa. Opiskelijoille erityisen hyödyllisenä pidän korttiluetteloita käsittelevää osuutta, jossa luettelot on selostettu yksityiskohtaisesti ja ymmärrettävästi.

Kirjastonhoitajan ominaisuuksista Kannila toteaa: ”Hyvän kirjastonhoitajan […] ominaisuuksina ennen muuta voisi mainita taidon tulla joustavasti toimeen erilaisten ihmisten kanssa, järjestelytaidon, hyvän arvostelu- ja nopean käsityskyvyn, huolellisuuden, palvelualttiuden. […] Julkista toimintaa kaihtaville erakkoluonteille ala ei sovi.” (s. 48 – 49)

Valinnasta: ”Ei ole oikein käyttää julkisia […] varoja turhuuteen vain sillä perusteella, että käyttäjät muka sellaista toivovat. Olisi mahdotonta ajatellakin, että julkisissa oppilaitoksissa opetettaisiin esim. muotitansseja ja korttipelejä vain siksi, että oppilaat sellaista opetusta pyytäisivät.” (s. 74)

Korjauksista: ”Ei siis kannata sitoa uudestaan muita kuin sellaisia kirjoja, jotka sisältä vielä ovat moitteettomat, taikka sitten tärkeitä, loppuunmyytyjä teoksia, […] ei kuitenkaan likaisia.” (s.88)

Poistoista: ”On sattuvasti verrattu kirjaa saippuaan – ei kukaan sitä sure, että saippua kuluu loppuun, kun se on tehtävänsä suorittanut, vaan silloin hankitaan ilman muuta uusi. Monesti on syytä poistaa myös verraten hyvässä kunnossa oleva kirja, jos se ulkoasultaan on siinä määrin vanhanaikainen, että sama kirja uutena painoksena varmasti viehättää enemmän.” (s. 89)

Moni on nykyään eri mieltä esimerkiksi Kannilan esittämistä valintaperusteista, mutta suurin osa Kannilan ajatuksista on hämmästyttävän nykyaikaisia. Kirja myös avaa nuorelle kirjastonhoitajalle vanhempien kollegoiden ajatusmaailmaa, minkä ymmärtäminen on sujuvan yhteistyön varmistamiseksi hyödyllistä. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kirjastoalalla toimiville.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Robin Hobb: Assassin's Apprentice

Teos on fantasiakirjaksi psykologisesti harvinaisen uskottava: henkilöiden ihmissuhteilla ja tunteilla on kokonaisuuden kannalta suuri merkitys. Juoni pysyy hyvin kasassa ja loppuratkaisussa langanpäät solmitaan yhteen tyydyttävällä tavalla, vaikka kyseessä onkin trilogian avausosa. Nuori päähenkilö kokee monia vastoinkäymisiä, mutta ihan Starkin lapset -tasolle ei onneksi sentään jouduta. Minua ilahdutti erityisesti henkilöiden moninaisuus: kirjassa on miehiä ja naisia, lapsia ja aikuisia, kuninkaallisia ja rahvasta, ihmisiä ja eläimiä.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Kimmo Leijala: Viti

En yleensä lue nykyrunoutta, ja kokoelma vaatikin pienoista syventymistä ennen avautumistaan. Pidin erityisesti runojen hiukan kolkosta ja nuhjuisesta tunnelmasta, jossa kerroksia tuntuu olevan sekä muistissa/historiassa että konkreettisessa maaperässä ja maisemassa. Mieleen tuli jopa Robert Holdstockin Alkumetsä. Myös joidenkin säkeiden nerokas monimerkityksisyys miellytti (esim. "Miten minä voin valvoa kenenkään unta?"). Vähemmän miellytti joidenkin runojen kielellinen monimutkaisuus ja hämäryys, joka tuntui välillä tarkoitukselliselta. Myös joidenkin aiheiden ja sanojen toistuminen usein häiritsi. Kokonaisuutena kuitenkin pidin kokoelmasta ja harkitsen jopa muidenkin runojen lukemista.