Andrew Brooks: Clothing Poverty - The Hidden World of Fast Fashion and Second-hand Clothes

Kirjassaan Andrew Brooks analysoi kahta vaatetusteollisuuteen liittyvää, yhteenkuuluvaa ilmiötä: halpavaatteiden valmistusta ja käytettyjen vaatteiden myyntiä. Brooks tuo esille, että vaatteiden valmistuttajat etsivät jatkuvasti uusia alueita, joilla palkat ovat mahdollisimman alhaisia ja kustannukset saadaan muutenkin minimoitua esimerkiksi turvallisuudesta tinkimällä. Hänen mukaansa vapaa markkinatalous edesauttaa tällaisen toiminnan syntymistä ja jatkumista.

Tässä ei nyt varmaan sinänsä ole mitään uutta henkilöille, jotka ylipäätään yhtään seuraavat tiedotusvälineitä. Esimerkiksi Aasian hikipajoista on puhuttu jo pitkään. Brooks kuitenkin kertoo kirjassaan toisestakin ilmiöstä, joka tuli ainakin minulle uutena tietona. Ilmeisesti länsimaissa toimivat hyväntekeväisyysjärjestöt, joille länsimaiden asukkaat lahjoittavat itselleen tarpeettomia vaatteita (joiden tarpeettomuus johtuu pääasiassa muodin keinotekoisista vaihteluista, joiden tarkoituksena on saada ihmiset ostamaan lisää tavaraa), rutiininomaisesti myyvät länsimaissa myymättä jääneet tai muuten huonolaatuiset käytetyt vaatteet köyhiin maihin, esimerkiksi Afrikkaan. Eikä tässä vielä kaikki. Vaatteet myydään paaleina, joihin ujutetaan mukaan myös käyttökelvotonta tavaraa (esimerkiksi talvivaatteita ja likaisia tai rikkinäisiä vaatteita), niin että paalin vastaanottajamaassa ostava katukauppias tai vastaava ei voi koskaan tietää, mitä hän tarkalleen ottaen on ostamassa. Kirjoittajan mukaan käytettyjen vaatteiden kaupalla on negatiivisia vaikutuksia köyhien maiden omaan teollisuuteen. Hän jättää armeliaasti käsittelemättä suurimman osan asian ympäristövaikutuksista, kuten roskiskuntoisten vaatteiden rahtaamisen mantereelta toiselle ja sen, mitä jätehuolloltaan kehittymättömissä köyhissä maissa tapahtuu niille vaatteille, joita kukaan ei halua ostaa.

Kirja maalaa nykyaikaisesta, globaalissa markkinataloudessa toimivasta vaatetusteollisuudesta synkän ja ihmisarvoa alentavan kuvan. Kirjoittajan mukaan tilanteeseen ei myöskään ole helppoa ratkaisua. Sekä reilu kauppa että ekomuoti saavat häneltä huutia, ja hänen mukaansa yksittäisten kuluttajien aktiivisuus ja tietoisuuden lisääminen eivät ole realistisia keinoja. Hänen mukaansa ei voida olettaa, että yksittäinen kansalainen joka kerran uutta tavaraa ostaessaan pystyisi selvittämään, onko tavara eettisesti tuotettu. Myöskään kulutuksen väheneminen yksittäisten kansalaisten päätösten seurauksena ei hänen mielestään ole realistista, koska kuluttajia painostetaan koko ajan ostamaan lisää. Ratkaisuksi Brooks tarjoaakin lähinnä tutkimusta, aktivismia ja viime kädessä kapitalistisesta järjestelmästä luopumista.

Tässä on nyt lievästi sanottuna ahdistava kirja, jota kuitenkin suosittelen ihan kaikille. Vaikka aiheena ovat vaatteet, kirjassa esitetyt väitteet pätevät moniin muihinkin kulutustavaroihin. Kuten Brookskin toteaa, yksittäisenä kansalaisena on hyvin vaikea sanoa, mitä tässä tilanteessa kuuluisi tehdä: jos esimerkiksi vien jotain rönttäisiä talvivaatteita H&M:n lumppukeräykseen, onko vaarana, että ne lopulta ujutetaan afrikkalaisten riesaksi? Olisiko ne parempi heittää saman tien roskiin täällä kotimaassa? Kirja pistää takuulla ajattelemaan, ja ehkä joku sen luettuaan keksii myös ratkaisuja, miten tästä ympäristön ja ihmisarvon kannalta haitallisesta tilanteesta päästäisiin.

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Innostavasti, persoonallisesti ja huumorilla kirjoitetun pukeutumis-, vaatehuolto- ja maailmanparannusoppaan kirjoittaja neuvoo, miten tavallinen pukeutuja voi paitsi parantaa omaa vaatevarastoaan ja säästää rahaa, myös välttää ostamasta niitä vaatteita, joiden tekijät joutuvat elämään ja työskentelemään kaikkein huonoimmissa oloissa. Kirjasta välittyy kirjoittajan vankka tietämys tekstiili- ja vaatetusasioista, ja vaikka aihe on osittain masentava, tekstin miellyttävä ja riittävän kevyt tyyli tekee siitä mukavaa luettavaa.

Valitettavasti kirjassa esitettävät parannusehdotukset toimivat vain osittain. Kuten kirjoittaja itsekin toteaa, tekstiiliteollisuus on monimutkainen vyyhti, ja kuluttajalla ei todellisuudessa ole äärettömän paljon valtaa. Lisäksi Saramäen kirjassaan hahmotteleva kuluttaja, joka ostelee vaatteita huvikseen ja vaihtelunhalusta, ja joka siksi myös melko helposti voi ryhtyä kuluttamaan eettisemmin, ei mielestäni täysin vastaa todellisuutta. Ainakin on olemassa muitakin kuluttajatyyppejä. Tarkastelkaamme lähemmin kuvitteellista esimerkkihenkilöä, kutsukaamme häntä vaikkapa nimellä rouva P.

Riisuutuessaan gynekologin vastaanotolla rouva P havaitsee, että hänen uskollisesti kymmenkunta vuotta käyttämänsä pitkät kalsarit (joita kutsutaan myös välihousuiksi tai leggingseiksi), ovat aivan reikäiset (kuten sivumennen sanoen myös rouva P:n sukat, mutta se on kokonaan toinen juttu, koska kotona rouva P:llä on myös ehjiä sukkia). Välttääkseen vastaavan nolon tilanteen toistumisen, rouva P päättää ostaa uudet pitkikset. Niiden pitää olla puuvillaa (koska muut materiaalit kutittavat) ja väriltään mustat.

Rouva P:llä on töiden jälkeen tunti aikaa. Hän asuu suurehkossa suomalaisessa kaupungissa, jonka keskustasta luulisi löytyvän kalsarit suhteellisen helposti. Haaveissa väikkyvät jopa kotimaiset pitkikset, koska edellisetkin ehkä oli tehty Suomessa.

Ensin rouva P menee suureen hyvämaineiseen tavarataloon, jonka alusvaateosastolla ei kuitenkaan myydä puuvillapitkiksiä. Myyjä neuvoo, että erään vaatemerkin omalla osastolla ehkä myydään - mutta ei myydä. Niinpä rouva P siirtyy naapurikorttelin suurehkoon vaatetusliikkeeseen. Myyjältä kysymällä kalsareita löytyy, mutta ne ovat väärän kokoisia. Rouva P ostaa varmuuden vuoksi ruskeat puuvillasukkahousut ja mustat bambusekoiteleggingsit, koska sopivampaakaan kaupasta ei löydy.

Rouva P ehtii vielä yhteen kauppaan, toiseen isoon tavarataloon. Siellä tosiaankin myydään mustia puuvillaleggingsejä! Ikävä kyllä ne on tehty Kambodzassa, ja hinta on sen mukainen, kymmenen euroa. Ompelija ei takuulla ole saanut asiallista palkkaa. Mutta koska bussin lähtöön on enää kymmenen minuuttia, rouva P ostaa riistotuotteen. Kassalla hän havaitsee vielä saavansa siitä kolmen euron alennuksen.

Rouva P tulee kotiin, ja purettuaan pakkaukset huomaa, että kaikki ostetut vaatteet saattavat olla hiukan liian pieniä.

Kirjan ohjeiden mukaan rouva P:n olisi pitänyt varata enemmän aikaa ostoksilla käyntiin ja ehkä myös selvittää etukäteen, mistä eettiset kalsarit olisi mahdollista löytää. Mutta jos aikaa ei ole, sitä ei ole. Eikä selvittäminenkään aina auta. Etsiessään aiemmin erästä hieman harvinaisempaa vaatekappaletta Suomessa tehtynä rouva P pitkän googlailun jälkeen lopulta onnistui löytämään suomalaisen valmistajan. Valitettavasti nettikaupasta puuttui kokotaulukko. Rouva P lähetti tiedustelun kauppaan, ja odottaa edelleen vastausta. Kuten muuten parista muustakin pienehköstä suomalaisesta nettikaupasta.

Lopputulemana totean, että suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka joutuvat käyttämään vaatteita. Kirja sisältää paljon hyödyllistä tietoa ja erityisesti arvostan kirjoittajan perehtyneisyyttä vanhoihin pukeutumisoppaisiin. Kirja ei kuitenkaan tarjoa lopullista vastausta siihen, mitä kannessa luvataan: "Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin vaateteollisuuden epäkohdat".

Parempia pukeutumisoppaita

Edellisessä kirja-arvostelussa annoin huutia Style-nimiselle pukeutumisoppaalle. Millainen sitten on bloggarin mielestä hyvä pukeutumisopas, kysytte ehkä. Esittelen tässä kolme suosikkiani, jotka olen poiminut pukeutumis- ja kauneudenhoito-oppaiden kokoelmastani. Valitettavasti on todettava, etteivät nämäkään oppaat ole täydellisiä, vaan melkein oppaassa kuin oppaassa on kummallisia neuvoja eri ruumiinosien "peittämiseen" tai "salaamiseen" - ikään kuin olisi mahdotonta, että nainen voi haluta korostaa esimerkiksi hillittömän suuria rintoja tai kapeaa lantiota.

Irma Andersin: Hyvin pukeutuva nainen (1952)

Kirjassa käsitellään muotia ja pukeutumista monesta näkökulmasta. Läpi käydään muun muassa historiaa, etiketin vaatimuksia, materiaaleja ja erillisiä asusteita. Kirjan sanoman voi tiivistää lyhyesti muutamaan lauseeseen: Yksinkertainen ja laadukas on parempaa kuin kallis ja ylettämömästi koristeltu; Kaikille vartalo- ja kasvotyypeille löytyy sopivia vaatteita ja kampauksia; Ajaton ja tyylikäs on parempaa kuin huippumuodikas. Kirja tarjoaa nykylukijallekin ajatuksia tyylikkääseen pukeutumiseen.

Paula Maisniemi: Pukeudu harkiten (1963)

Teos käsittelee jatkuvasti ajankohtaista aihetta, peruspuvuston suunnittelua, hankintaa ja ylläpitoa. Aihetta lähestytään monesta näkökulmasta, muun muassa materiaaliopin, rahoituksen, kankaanmenekin ja tekstiilihuollon kannalta. Kirja on parhaita lukemiani peruspuvusto-ohjeita - tosin väitän, että nykyään useimmat naiset haluavat ehkä useammat kuin kahdet rintaliivit ja kolmet alushousut.

Carole Jackson: Kaunistu väreillä (1986)

Kirja käsittelee yhä edelleen monina eri inkarnaatioina esiin pulpahtelevaa värianalyysia, jossa eri värityypit on nimetty neljän vuodenajan mukaan. Kirjan erottaa monista kaltaisistaan tyyppijaottelun selkeys sekä ennen kaikkea värikarttojen painotekninen onnistuneisuus - värikarttojen perusteella todella pystyy tajuamaan, mitä värisävyä kirjoittaja on tarkoittanut. Kirjassa on myös muita pukeutumisneuvoja.

Style - Löydä oma tyylisi - Vinkkejä maailman tunnetuimmilta muotibloggareilta

Rakkaat lukijani! Annan teille ilmaisen vinkin. Jos kirjan nimi on ilmaistu niin epäselvästi, että joudutte selvittämään oikean nimen kirjaston infotarrasta, kyseessä ei välttämättä ole hyvä kirja.

Teoksen, josta käytän lyhyyden vuoksi nimeä Style, silmiinpistävin ominaisuus on taiton uskomaton sekavuus. Kirjassa on valtava määrä värejä, muotoja, ympättyjä valokuvia, koristeita, eri suunnissa kulkevia pikkuruisia tekstejä ja taustatekstuureja. Osa teksteistä on oikeasti niin pienellä fontilla, että täysin normaalilla näöllä varustettu henkilö ei pysty lukemaan niitä muuten kuin aivan kirkkaassa valossa. Suurin osa sivunumeroista puuttuu, mikä tekee hakemistosta jokseenkin turhan.

Toinen huomiotaherättävä piirre on asukuvien naurettavuus. Monet asuista näyttävät siltä, kuin sokea (ja tuntoaistiton) olisi kahminut UFFin laatikosta mitä sattuu kamaa ja kiskonut ne päälleen sekalaisessa järjestyksessä välittämättä siitä, mikä vaatekappaleiden varsinainen käyttötarkoitus on.

Kas tässäpä ensi viikon työasuni

Lähempi tarkastelu osoittaa, että kirja on myös tylsä. Asukuvat vuorottelevat kummallisten luettelosivujen kanssa, joissa on kuvattu tietyn vaatekappaleen sata ja yksi variaatiota. Jokaisella on kuvateksti, joista osa kuulostaa ihan järjettömiltä: esimerkiksi sivulla 83 "Fiftarityylisen kellohameessa on pieni puudeli!"

Ja näitähän riittää

Lisäksi kirjoittaja suhtautuu omituisen vihamielisesti naisvartaloon. Monien vaatteiden kohdalla annetaan vinkkejä "vatsan piilottamiseen" - sitä ei kylläkään kerrota, miksi niin pitäisi tehdä. Muitakin ruumiinosia pitää kirjan mukaan piilotella tai korostaa.

Kirjan kieliasu on parhaimmillaankin ontuvan mukahauska, pahimmillaan silkkaa dadaa. Bloggaajien kommentit omista asuistaan ovat usein hölmöjä ja naiiveja.

Neuvo pukea villatakki päälle väärinpäin melkein sai kirjabloggaajan itkemään ääneen

Ehkä pahinta kirjassa kuitenkin on, että lähes kaikki kirjan asut on haastateltavien mukaan tarkoitettu "kaupungilla kiertelyyn", "romanttisille treffeille" tai "piknikille". Ei siis töihin, kouluun tai lastenhoitoon. En ehkä edes halua tietää, ovatko kyseessä muotibloggaajien fantasiat tavoiteltavasta elämäntyylistä, vai elääkö joku oikeasti noin.

Kirjassa on kuitenkin hyviäkin puolia. Monet bloggaajista tuovat kiinnostavalla tavalla esille muodin ja muiden taidemuotojen yhteyden. Lisäksi heidän inspiraationlähteinään toimii mielenkiintoisia henkilöitä, esimekiksi Luisa Casati ja Iris Apfel, joista olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Juliana Harkki: Harkittu tyyli

Kirjassa on alun perin Imagessa ilmestyneitä kuvia eri viiteryhmiin kuuluvista ihmisistä sekä heidän kommenttejaan vaate- ja muusta tyylistä. Edustettuina ovat mm. virolaiset rekkakuskit, taitoluistelijat ja teiniäidit. Kirja on kiinnostava, koska siinä esitellään myös sellaisia ihmisiä, joita ei perinteisesti pidetä tyylikkäinä. Osa haastateltujen kommenteista oli yllättäviä ja hauskoja, mm. balettipojan mielipide, että balettitunneilla soitetaan huonoa musiikkia sekä maanviljelijöiden tapa arvottaa toisiaan viljelykasvien perusteella. Tykkäsin etenkin romanipoikien ja somalityttöjen tyylikommenteista, koska ryhmillä on selkeästi katukuvassa erottuva tyyli, johon on tullut kiinnitettyä huomiota.