Lastenkirjat ja sukupuoliroolit

En ole ennen oman lapsen saamista tajunnut, kuinka paljon pikkulapsille tuputetaan sukupuolirooleja. Vaatteissa vallitsevat pinkki ja sininen; suuri osa leluista on tiukasti sukupuolikoodattuja. Tein pienen tutkimuksen selvittääkseni, miten sukupuolet esiintyvät lasten kuvakirjoissa.

Meillä on yhteensä viitisenkymmentä kuvakirjaa. Osa kirjoista on tarkoitettu vauvoille, osa leikki-ikäisille ja osa koululaisille. Tein seuraavan tilaston kirjojen päähenkilöistä (luku tarkoittaa kirjojen määrää meidän hyllyssämme):

Tyttö, nainen tai naaras: 6

Poika, mies tai uros: 14

Ei kumpikaan (esim. eläin tai ajoneuvo): 7

Useita, sekä tyttö että poika: 8

Ei päähenkilöä (esim. tietokirja): 15

Päähenkilöllisistä kirjoista useimmissa päähenkilö on siis tunnistettavasti miespuolinen. Miespuolisia päähenkilöitä on yli kaksinkertainen määrä naispuolisiin tai sukupuolineutraaleihin päähenkilöihin verrattuna. Miespuolisten päähenkilöiden kirjoja on myös huomattavasti enemmän kuin sellaisia, joissa on useita eri sukupuolta edustavia päähenkilöitä.

Kiinnostavana yksityiskohtana voi mainita, että monien kirjojen miespuoliset päähenkilöt on piirretty siten, että ne voisivat olla aivan yhtä hyvin naispuolisia tai ei kumpiakaan. On siis suomentajan tai kustantajan päätös tehdä päähenkilöistä nimenomaan poikia.

Lisäksi useamman päähenkilön kirjoissa poikapäähenkilöllä on käytännöllisesti katsoen aina aktiivisempi rooli kuin tyttöpäähenkilöllä. Pojat ohjastavat hevosia ja keksivät ratkaisuja siinä missä tytöt ovat matkustajina tai katsovat vieressä.

On kiinnostavaa tarkastella myös kirjojen sivuhenkilöitä. Lapsipäähenkilön lisäksi kirjoissa esiintyy tyypillisesti ystäviä, äiti ja hieman harvemmin isä tai mummo. Vaarin esiintyminen on erittäin harvinaista. Kirjoissa naiset yleensä hoitavat lapsia, laittavat ruokaa, siivoavat tai hoitavat puutarhaa. Miehet nikkaroivat, rakentavat, työskentelevät palomiehenä, makaavat lukemassa tai menevät autolla töihin - poikkeuksena tosin voi mainita kirjan, jossa isä vie ja hakee lapsensa päiväkodista sekä lohduttaa tätä hädän hetkellä.

Kirjoista sukupuoliroolimielessä suosikkini on Hymyhiiri kalastaa -niminen pieni pahvikirja. Se kertoo tarinan varsin reippaasta ja oma-alotteisesta hiirestä, jonka voi tunnistaa tytöksi hameen ja rusetin perusteella. Hiiri lähtee kalastamaan ja kokee reissussa erinäisiä vastoinkäymisiä, jotka eivät kuitenkaan pahemmin lannista sitä. Kaipaisinkin lisää lastenkirjoja, joissa tytöille ja naisille annetaan erilaisia aktiivisia rooleja.

Anu Silfverberg: Äitikortti – Kirjoituksia lisääntymisestä

Silfverbergin omakohtainen ja yhteiskunnallinen, äitiyttä, perhettä ja vanhemmuutta, sukupuolirooleja monia muita asioita käsittelevä esseekokoelma on hyvin kirjoitettu, paikoin liikuttava, koskettava ja jopa riipaiseva, ja käsittelee tärkeitä aiheita. Suosittelen kirjan lukemista myös (ja ehkä erityisesti) sellaisille ihmisille, joilla ei ole omia lapsia.

Kirjassa on kuitenkin valitettavasti myös merkittäviä puutteita. Silfverbergin (tai hänen kertojaminänsä) ajatukset vanhemmuudesta, sukupuolesta ja muusta sellaisesta perustuvat hänen omiin kokemuksiinsa. Vaikuttaa siltä, kuin Silfverberg eläisi oman äitiytensä ja naiseutensa kuplassa, jossa tunne korvaa tiedon – ikään kuin hän ajattelisi, että kun minusta tuntuu tältä, asia myös on näin. Silfverberg kirjoittaa usein ”naiset”, kun pitäisi kirjoittaa ”minä”, ja käyttää passiivia silloin kun pitäisi käyttää yksikön ensimmäistä persoonaa.

Omituisinta on, että Silfverberg kritisoi tällaista ajattelua ja käytöstä useissa esseissään (erityisesti Äitikortissa). Hänen mukaansa lapsen synnyttäminen ei tee ihmisestä mitään asiantuntijaa. Siitä huolimatta hän on kirjassa ikään kuin tietävinään, millaista naisen elämä on (esimerkiksi seksivalistus ja synnytysvalmennus on hänen mukaansa lähtökohtaisesti huonoa), vaikka tietenkin naisilla on erilaisia kokemuksia ja niihin liittyviä erilaisia tunteita. Silfverberg on myös tietävinään, mitä muut naiset todella ajattelevat. (Esimerkiksi esseessä Työt ja naisten työt hän kirjoittaa, että puhuttaessa lastenhoitoon liittyvän työnjaon sukupuolittuneisuudesta ”lasten parhaasta puhuminen on paskapuhetta”, ja kysymys on oikeasti aikuisten mieltymyksistä. ”Näinkin voisi sanoa. Se olisi ainakin rehellisempää.”) Tällainen ärsyttää minua lukijana ja vie uskottavuutta Silfverbergiltä kirjoittajana, koska omat kokemukseni ja niihin liittyvät tunteeni ja tulkintani ovat hyvin erilaisia kuin hänellä. Erityisen ikävää minusta on, että feministinä esiintyvä Silfverberg haluaa niin suurella innolla tunkea muita naisia niin asiaankuulumattomiin lokeroihin.

Toinen ongelma on Silfverbergin argumentoinnin heikkous. Esimerkiksi kirjan esipuheessa hän selittää hieman sekavasti, etteivät ihmiset oikeasti muutu vanhemmuuden myötä, koska muutoksen oletetaan aina olevan positiivinen. Väite on hyvin kummallinen, koska en ole oikeasti varmaan koskaan kuullut kenenkään sanovan, että vanhemmuuteen liittyvä muutos olisi nimenomaan muutosta parempaan päin – yleensä ihmiset puhuvat unenpuutteesta, parisuhdeongelmista ja vastaavista. Silfverbergillä onkin esseissään taipumusta omituisten olkiukkojen rakenteluun. On helppoa osoittaa väite paikkansapitämättömäksi, jos se on alun perinkin aivan älytön.

Kirja herättikin minussa hyvin ristiriitaisia tunteita. Silfverberg kirjoittaa avoimesti, päästää lukijan lähelle eikä päästä itseään helpolla. Hän uskaltaa näyttää hämmennyksensä, pelkonsa ja rakkautensa, olla hauras ja epävarma. Kuitenkin hän samalla latelee hölmöjä yleistyksiä, vielä hölmömpiä neuvoja ja kummallisia tulkintoja. Minua vaivaa myös rivien välistä välittyvä ajatus siitä, että ollakseen ”tasa-arvoinen” tai ”feministi” naisen tulee olla kuuntelematta vaistojaan ja tehdä asiat kuin mies, olipa se miten hankalaa ja epämukavaa tahansa. Vaisto esimerkiksi käskee imettämään, mutta Silfverbergin mukaan naisen pitää ostaa rintapumppu ja tuttipulloja ja antaa miehen ruokkia lasta. Naisen pitää Silfverbergin mukaan myös lähteä vauvan kanssa ”ulos”, mitä nopeammin synnytyksen jälkeen, sen parempi. Eikä ”ulos” tarkoita mitään lyhyttä pururatalenkkiä, vaan hengailua kahvilassa, missä voi sitten imettää esimerkiksi vessassa. Mielestäni naisen käskeminen rääkkäämään itseään rintapumpun ja kahvilaimetysten kanssa pelkän periaatteen takia ei ole feminismiä sen enempää kuin Silfverbergin parjaama kiintymysvanhemmuus lapsen kannalta parasta tai edes hyödyllistä.

Suosittelenkin kirjan lukemista, mutta varauksin. Erityisesti raskaana oleville tai pienten vauvojen vanhemmille kirja voi olla liikaa sekä liikuttavien että normittavien osuuksiensa takia.