Taina Laajasalo ja Silja Salmi: Kun kolmesta tulee neljä - Opas toisen lapsen saaville perheille

Laajasalon ja Salmen kirja on perusopas toisen lapsen saaville perheille. Kirjassa käsitellään kuopuksen syntymän vaikutusta sekä esikoiseen että vanhempien parisuhteeseen. Suurin osa teoksen sisällöstä on varsin arkijärjen mukaista, mitään kovin uutta tai yllättävää teos ei paljasta.

Kirjan heikkoutena pidän sitä, että kirjassa keskitytään pelkästään ns. normaaliin ydinperheeseen, siis sellaiseen, jossa on isä, äiti, lapsi ja vielä isovanhemmatkin tai muita sukulaisia tai ystäviä auttamassa. Uusperheet, sateenkaariperheet, yksinhuoltajat ja keskenään pärjäämään joutuvat perheet puuttuvat. Kirjassa ei myöskään käsitellä tilannetta, jossa joku lapsista on erityislapsi tai vammainen. Kirjassa käsitelty oletettu perhe on siis sellainen perhe, jolla ei ole mitään erityisiä ongelmia toisen lapsen syntymän lisäksi. Mielestäni olisi ollut kiinnostavaa, jos mukana olisi ollut tietoa myös tavalla tai toisella epätavallisista perheistä.

Tällaisenaankin kirjaa voi tietysti suositella niille perheille, joihin on syntymässä toinen lapsi. Esimerkiksi ohjeet esikoisen mustasukkaisuuden vähentämisestä pätevät varmaan perheen kokoonpanosta riippumatta.

Jos joku lukijani pystyy vihjaamaan kirjasta, jossa käsitellään vähäisillä sosiaalisilla turvaverkoilla pärjääviä perheitä, olisin kiinnostunut ja kiitollinen!

Liisa Keltikangas-Järvinen: Temperamentti - ihmisen yksilöllisyys

Liisa Keltikangas-Järvisen kirjassa kerrotaan niistä synnynnäisistä piirteistä, jotka muodostavat ihmisen temperamentin. Keltikangas-Järvisen mukaan temperamentti on suhteellisen pysyvä setti ominaisuuksia, jotka ilmenevät jo lapsuudessa ja kestävät aikuisuuteen. Esimerkiksi ujous, varautuneisuus, aktiivisuus tai sosiaalisuus voivat olla temperamenttipiirteitä.

Keltikangas-Järvinen kertoo, että mikään temperamentti ei sinällään ole hyvä tai huono, vaan olennaista on temperamentin ja ympäristön yhteensopivuus. Esimerkiksi koulussa tietyt temperamenttipiirteet voivat ennakoida ongelmia, ja siksi opetuksessa ja muussakin kasvatuksessa olisi hyvä ottaa huomioon lasten yksilölliset temperamentit.

Keltikangas-Järvisen kirja on tärkeä puheenvuoro tärkeästä aiheesta, ja uskoakseni hänen oppejaan on nykyään kasvatusalalla otettu huomioon. Kirja kuitenkin mielestäni kärsii jonkinlaisesta sekavuudesta: erityisesti Keltikangas-Järvisen esittelemät temperamenttiluokitukset (helppo temperamentti, vaikea temperamentti jne.) ovat mielestäni todella epäloogisia ja arkikokemuksen vastaisia. Myös sosiaalisen ujouden niputtaminen yhteen kaikenlaisten uusien asioiden vierastamisen kanssa tuntuu itselleni vieraalta. Asia siis sinänsä on mielestäni tärkeä, mutta pohdin, onko kirjan oppien soveltamisesta oikeasti mitään hyötyä - vaara luokittaa ihmiset aivan väärin on mielestäni todella ilmeinen.

Puutteistaan huolimatta kirja on mielestäni ajatuksia herättävää ja tärkeää luettavaa sekä lasten vanhemmille että opettajille.

Ross W. Greene: Tulistuva lapsi

Yhdysvaltalainen psykologi Ross W. Greene esittelee kirjassaan uuden lähestymistavan helposti turhautuvien ja joustamattomien lasten ymmärtämiseen ja kasvattamiseen. Greenen mukaan tulistuminen ja raivokohtaukset eivät ole tahallisia, vaan johtuvat oppimisvaikeuksista mm. turhautumisen sietoon, tunteiden käsittelyyn, joustavuuteen, suunnitteluun ja organisointiin liittyvillä alueilla. Greenen mukaan lapsi käyttäytyy hyvin, jos osaa, ja hänen kasvatusnäkemyksensä mukaan lapsia tuleekin opettaa selviytymään paremmin näillä osa-alueilla. Nykyään muodissa olevat palkitsemis-, rangaistus-, pisteytys-, ja jäähykäytännöt eivät palvele tätä tarkoitusta, ja niistä pitäisikin hänen mukaansa luopua varsinkin helposti tulistuvien lasten kohdalla.

Greene esittelee kirjassaan "B-suunnitelmaksi" kutsumansa tavan kommunikoida hedelmällisemmin tulistuvien lasten kanssa. B-suunnitelma on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin How to talk so kides will listen... -kirjassa esitellyt kommunikoinnin menetelmät. Se perustuu empatiaan, molempien osapuolten huolenaiheiden huomioonottamiseen sekä ongelman ratkaisemiseen yhdessä.

Greenen kirja tarjoaa mielestäni hyviä työkaluja paitsi tulistuvien lasten, myös tavallisten lasten ja aikuisten kanssa toimimiseen. B-suunnitelmaa voi hyvin soveltaa esimerkiksi asiakaspalvelutyössä, ja lienen itse tietämättäni soveltanut sitä esimerkiksi erilaisista maksuista valittavien asiakkaiden kanssa.

Kirjassa on sen suurten ansioiden lisäksi joitakin puutteita. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy toistoon. Jo sinällään melko ohuessa kirjassa toistetaan amerikkalaiseen tapaan monet asiat hyvinkin kolmeen tai neljään kertaan, jolloin lukijan huomio herpaantuu.

Toinen puute liittyy kirjan sisältöön. Vaikka asia sivulauseenomaisesti mainitaankin, kirjoittaja ei erityisesti painota sitä tosiasiaa, että lapsen tulistuminen voi olla - ja usein uskoakseni onkin - oire perheen tai yhteiskunnan laajemmista, syvemmistä ongelmista. Uskoakseni (ainakin hieman isompien) lasten raivokohtaukset usein liittyvät tilanteeseen, jossa heiltä vaaditaan epärealistisia asioita, usein luullakseni joko huomattavaa älyllistä kypsyyttä tai emotionaalista itsenäisyyttä. Tällöin varsinainen ongelma ei ole lapsessa, vaan vanhemmissa tai yhteiskunnassa. Mielestäni on myös väärin verrata saman perheen lapsia ja todeta, että tulistuva lapsi on epänormaali, koska hänen sisaruksensa on vastaavassa tilanteessa rauhallinen - voihan olla, että juuri rauhallisena pysyvä lapsi on epänormaalin rauhallinen, ja tulistuva taas reagoi normaalisti olosuhteet huomioon ottaen. Pyytäisinkin kirjan lukijoita ensin katsomaan peiliin ja pohtimaan, voisivatko omassa lapsessa ilmenevät oireet johtua jostakin lapsen ulkopuolisesta tekijästä, esimerkiksi vanhempien omista ongelmista.

Muutamista puutteista huolimatta pidän kirjaa kuitenkin varsin hyödyllisenä oppaana siihen, miten tulistuvien lasten ja ylipäätään ihmisten kanssa tullaan toimeen. Suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka ovat ihmisten kanssa tekemisissä ja kokevat sen joskus vaikeaksi.

Adele Faber ja Elaine Mazlish: How to talk so kids will listen & listen so kids will talk, vuoden 2012 laitos

Edellinen arvioimani lastenkasvatusaiheinen kirja, Judith Rich Harrisin Kasvatuksen myytti, väitti ettei kotikasvatuksella juurikaan ole väliä - lapset sosiaalistuvat ryhmässä, eikä kotikasvatus vaikuta siihen, millaisia heistä lopulta tulee. Faber ja Mazlish esittelevät alkujaan vuonna 1980 ilmestyneessä klassikkoteoksessaan kolikon toisen puolen. He osoittavat, että kotikasvatuksella todella on väliä, koska koko perheen ja etenkin vanhempien elämä lasten kanssa voi olla sietämätöntä, jos kasvatus menee pieleen. Ei ole mikään merkityksetön asia saada lapset käyttäytymään kunnolla edes kotona. Lisäksi teoksessa annetaan lähtökohdaksi, että vanhemmat voivat vaikuttaa lasten elämään myös kodin ulkopuolella esimerkiksi viestimällä opettajien kanssa.

How to talk... -kirjassa annetaan muutamia yksinkertaisia ohjeita lasten kanssa kommunikoimiseen. Suhtaudu lapseen samanlaisella kunnioituksella kuin aikuisiin; hyväksy lapsen tunteet ja auta lasta tunnistamaan ne; rankaisemisen sijaan ratkaise ongelmia yhdessä lapsen kanssa; älä aseta lasta mihinkään rooliin. Jokainen tekniikka esitellään selkeästi kirjoitetussa luvussa, jonka sanomaa tukevat piirrokset ja kopioitavat muistilistat. Kirja onkin yksi helppokäyttöisimpiä ja selkeimpiä oppaita, jonka olen lukenut. Myös kirjan sanoma empatiasta ja kunnioituksesta on mielestäni varsin kannatettava.

Kirjassa on varsin vähän huonoja puolia. Esille voisi nostaa sen, että kirjassa esitellyt tekniikat ovat aika haastavia - vanhemman täytyy kyetä olemaan henkisesti läsnä ja tunnistamaan sekä omat että lapsen tunteet. Väsyneille vanhemmille tällainen voi olla vähän hankalaa. Lisäksi kirjassa ei ihan riittävästi tuoda mielestäni esille sitä, että kirjoittajien mielestä puhuminen ei ole ainoa keino lapsiperheen tilanteiden hallitsemiseen - vaikka he eivät jäähyä varsinaisesti suosittelekaan, lapsen tai tavaran poistaminen vaarallisesta tilanteesta on kuitenkin heidän mielestään suositeltavaa. Kirjasta voi myös saada sellaisen vaikutelman, että kirjoittajien mielestä vanhempien pitäisi olla lastensa saatavilla kaiken aikaa ja tilanteessa kuin tilanteessa. Tämä kenties ei ole kirjoittajien tarkoitus, mutta asia jää vähän epäselväksi. Lisäksi kirjoittajien esittelemät tekniikat perustuvat pitkälti kielelliseen viestintään, jotan ihan pienten lasten kanssa ne eivät toimi yhtä hyvin (mutta toimivat kuitenkin - olen hiukan testaillut 2-vuotiaan kanssa).

Parista pienestä puutteesta huolimatta kirja on mielestäni erittäin hyvä, ja suosittelen sen lukemista paitsi kaikille vanhemmille niin myös kaikille ihmisille, jotka haluavat parantaa kommunikointitaitojaan erilaisissa konfliktitilanteissa. Kirja mielestäni soveltuu ohjenuoraksi esimerkiksi vaativissa asiakaspalvelutilainteissa työskenteleville. Kirja soveltuu mielestäni erityisen hyvin luettavaksi rinnan Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébé -kirjan kanssa.

Judith Rich Harris: Kasvatuksen myytti

Tarkoitukseni oli oikeastaan lainata jokin lastenkasvatusopas. Koska ne kaikki kuitenkin vaikuttivat niin hölmöiltä, päädyin päinvastaiseen ratkaisuun - kirjaan, jossa kyseenalaistetaan kotikasvatuksen pitkäaikaiset vaikutukset lapsen persoonallisuuteen ja menestymiseen.

Judith Rich Harris hahmottelee kirjassaan ryhmäsosialisaatioteoriaksi kutsumansa teorian, jonka mukaan vanhempien suorittamalla kasvatuksella on vain vähän vaikutusta siihen, millaisia ihmisiä heidän lapsistaan tulee. Enemmän merkitystä on perintötekijöillä sekä niillä kokemuksilla, joita lapset saavat ikätovereittensa parissa. Harrisin mukaan lapset sosiaalistuvat nimenomaan lapsiryhmissä, eivät vanhempiensa ansiosta.

Harrisin ajatukset ovat kiinnostavia, ja ne epäilemättä pitävät paikkansa ainakin osittain. Kirjassa on kuitenkin useita puutteita ja vikoja, joita käsittelen seuraavassa tarkemmin.

Kirjan olennaisin puute on se, ettei kirjoittaja käytä ollenkaan lähdeviitteitä. Kirjallisuusluettelo kirjasta löytyy, mutta monille kirjailijan väitteille ei löydy minkäänlaista lähdettä, ja parhaimmillaankin lähteeksi mainitaan vain jokin tutkimus, mutta ei sivunumeroa. Monet Harrisin väitteistä ovat erikoisia, jopa kumouksellisia, joten lähdeviitteet auttaisivat huomattavasti väitteiden uskottavuuden arvioinnissa.

Toisena puutteena pidän kirjoittajan ajatusten paikoittaista epäselvyyttä. Harris itsekin esimerkiksi myöntää, ettei kulttuurisesti suhteellisen homogeenisissa ympäristöissä kasvaneiden lasten kohdalla ole mahdollista erottaa, mitkä vaikutteet on saatu vanhemmilta, mitkä ikätovereilta. Hän marssittaakin teoriansa tueksi joukon erityistapauksia, joissa vanhemmat ovat voineet vaikuttaa vain vähän lastensa sosialisaatioon: esimerkiksi kuulevien vanhempien kuurot lapset ja maahanmuuttajien lapset. Mielestäni erityistapauksilla ei kuitenkaan voi todistaa niitä mekanismeja, joilla enemmistön lapset sosiaalistuvat.

Kolmanneksi Harris käyttää lasten kasvamisen ja kehityksen arvioinnista ilmaisuja, joita ei avaa tarkemmin. Mikä oikeastaan on "persoonallisuus", josta Harris puhuu? Onko ihmisellä todella olemassa pysyvä, muuttumaton persoonallisuus, ja miten sitä voi mitata? Entä mitä Harris tarkoittaa elämässä menestymisellä? Vastausta kirjasta ei saa.

Neljänneksi Harris kylläkin kirjoittaa paljon erilaisista kulttuureista, mutta häneltä näyttäisi puuttuvan kulttuurintutkijan ammattitaito ja herkkyys erilaisten kulttuuristen ilmiöiden ja niiden vuorovaikutusten havaitsemiselle. Kirjaa lukiessani minulle tuli jatkuvasti sellainen vaikutelma, että Harrisin näkemykset ihmisryhmien biologiaan pohjautuvasta ja samankaltaisena pysyvästä toiminnasta itse asiassa pohjautuvat hänen kokemuksiinsa omasta lapsuudestaan ja omien lastensa lapsuudesta. Erityisen kummallisena pidän Harrisin väitettä (s. 277), että Yhdysvalloissa vanhemmat eivät kohtele tyttöjä ja poikia eri tavalla millään merkittävällä tavalla. En toki ole amerikkalainen, mutta väitän, että länsimaissa tyttöjä ja poikia kyllä yleisesti kohdellaan eri tavalla.

Viidentenä vikana joudun tuomaan esille simpanssit. Harris perustelee monia ihmisiin liittyviä käsityksiään simpanssien toiminnalla vastaavassa tilanteessa. Simpanssit ja ihmiset ovat toki geneettisiä lähisukulaisia, mutta kuitenkin kaksi eri lajia. Läheistäkin sukua olevat lajit voivat käyttäytyä eri tavalla, joten simpansseja tuskin voi käyttää perusteluna yhtään mihinkään.

Kuudentena virheenä mainitsen itse ryhmäsosialisaatioteoriaan liittyvän seikan. Harrisin mukaan ikätovereitten ryhmä muokkaa lapsesta sellaisen, millaisena hän aikuisuudessaan esiintyy. Harris puhuu koko ajan ikään kuin lapsi kuuluisi vain yhteen ikätoveriryhmään (jonka sisällä hän toki voi mieltää identiteettinsä eri tavoin). Kuitenkin on ihan tavallista, että lapsi kuuluu esimerkiksi sekä koululuokkaan että harrastusryhmään, eikä näiden rymien välillä välttämättä ole mitään vuorovaikutusta. Olisi ollut kiinnostavaa lukea Harrisin näkemys näistä tilanteista ja niiden vaikutuksesta lapsen persoonallisuuden kehitykseen.

Viimeiseksi Harrisin argumentaatio vaikuttaa välillä hieman olkiukkomaiselta. Hän esimerkiksi kyseenalaistaa synnytyssairaaloiden käytännön laittaa vastasyntynyt heti synnytyksen jälkeen äidin rinnoille sanomalla, ettei käytäntö todellisuudessa vaikuta lapsen ja äidin kiintymyssuhteen lujittumiseen. Itse en kuitenkaan koskaan aikaisemmin ole kuullut kenenkään perustelevan käytäntöä kiintymyssuhteella, vaan mm. ternimaidon ja bakteerikannan suotuisilla vaikutuksilla sekä sillä, että vauvasta on mukavaa olla ihokontaktissa toisen ihmisen kanssa. Itse asiassa omassa synnytyssairaalassani vastasyntyneet ilmeisesti ihan yleisesti laitetaan isänsä paidan alle, jos äiti on synnytyksen jälkeen liian väsynyt tai haluaa käydä suihkussa.

Yhteenvetona: Harrisin ajatukset ikätoverien merkityksestä ovat kiinnostavia ja selittävät etenkin sitä, miksi kotona siivosti käyttäytyvä lapsi voi koulussa olla varsinainen riiviö. Suosittelenkin kirjaa erityisesti opettajille ja muilla ammattikasvattajille, jotka saavat kirjasta varmasti hyviä ideoita työhönsä. Muuten kirja oli kuten lastenkasvatukseen liittyvät kirjat yleensäkin: täynnä kummallisia väittämiä ja kulttuurin ja biologian omituista sekasotkua, sekä yleisesti ottaen pettymys.

Elina Pulli: Temppuja taaperoille - Liikuntaleikkejä 1 - 3 -vuotiaille

Pikkulasten liikuntakasvatusta käsittelevä ohut kirja esittelee ison liudan erilaisia leikkejä, joilla taaperon voi houkutella liikkumaan monipuolisesti. Kirjoittaja korostaa moneen otteeseen liikunnan tärkeyttä lapsen terveessä kehityksessä ja liittää sen muun muassa kielen oppimiseen.

Kirjan huonona puolena on sen kohderyhmä: kirja on tarkoitettu varhaiskasvatuksen parissa työskenteleville, eivätkä kaikki käsitteet - esimerkiksi hieno- ja karkeamotoriikka - avaudu tavalliselle pulliaiselle. Kotihoidossa olevan lapsen vanhempi joutuu muutenkin hieman soveltamaan ohjeita ja leikkejä.

Koska taloudesta löytyy taaperoikäinen testihenkilö, kokeilin lapsen liikuttamista kirjan hengessä. Ohjeiden seuraamista edellyttävät leikit eivät oikein onnistuneet, mutta erilaiset välineet innostivat kohdehenkilön liikkumaan. Suosikeiksi muodostuivat erikokoiset pallot ja kolmeen osaan taittuva vaahtomuovipatja, joiden kanssa ihmiskokeen kohde puuhaili varsin monipuolisesti.

Kirja ja etenkin siinä mainitut varhaiskasvatuksen liikunnan suositukset antavat ajattelemisen aihetta. Varhaiskasvatussuunnitelman liikuntaa käsittelevä osuus on mielestäni aika kunnianhimoinen, ja mietin, mahtavatko sen tavoitteet toteutua monessakaan hoitopaikassa, saati kotihoidossa. Lisäksi monet kirjan leikeistä vaikuttavat melko haastavilta ja soveltunevat paremmin 3- kuin 1-vuotiaille.

Joka tapauksessa kirja mielestäni toimii hyvänä inspiraationa lapsen liikuttamiseen. Lapsen puuhia seuratessa on hyvä muistella esimerkiksi teoksessa esille tuotua huomautusta vaatteiden likaantumisesta - lapsen vaatteiden kuuluu olla ulkoilun jälkeen likaiset, koska se on merkki liikkumisesta.

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé – Vanhemmuus Pariisin malliin

Ranskalaista lastenkasvatusta amerikkalaisesta näkökulmasta ruotivan kirjan luettuani päällimmäinen tunteeni on hämmennys. Useimmat kirjassa kuvatut ranskalaiset lastenkasvatustavat vaikuttavat järkeviltä, jopa mainstreamilta. Ruokailua käsittelevä luku on suorastaan loistava, ja suosittelen sen lukemista kaikille vauvojen vanhemmille. Osasta kirjassa kuvatuista ranskalaisen vanhemmuuden ilmiöistä en innostu (esimerkiksi pikkuvauvojen laittamisesta hoitoon tai ruokkimisesta korvikkeella, vaikka maitoakin tulisi). Kaikkein hämmästyttävintä on kuitenkin rivien välistä puskeva kuvaus yhdysvaltalaisesta vanhemmuudesta, joka kuulostaa todella omituiselta. Eivätkö amerikkalaiset oikeasti puhu vauvoille? Miksi kirjailija kutsuu lantionpohjan lihaksia välilihaksi? Syövätkö amerikkalaiset lapset todella koko ajan välipaloja? Herättääkö lapsen kieltäminen ja sen aiheuttama kiukuttelu todella amerikkalaisissa vanhemmissa niin suurta syyllisyyttä, ettei lapsia pystytä ollenkaan kieltämään? Amerikka ikään kuin varastaa shown, vaikka Ranska on kirjan varsinaisena aiheena.

Kirjan lukemista haittaa myös kirjoittajan hienoinen sekavuus. Kuvaillessaan lastenkasvatustapoja hän ei kerro, minkä ikäisiin lapsiin niitä pitäisi soveltaa (1-vuotiaalta mielestäni ei voi odottaa samoja asioita kuin esimerkiksi 2-vuotiaalta). Hän ei kuvaile kovin tarkasti ranskalaisten vanhempien rangaistuskäytäntöjä. Kirja etenee yhtä aikaa temaattisesti (eri luvut havainnollistavat eri puolia kasvatuksessa) ja kronologisesti (kirjoittajan avioitumisen ja lasten syntymisen perusteella), mikä tekee tekstin seuraamisesta hankalaa.

Kirjoittajan hiukan epäanalyyttiselta vaikuttava asenne ilmenee mielestäni parhaiten vauvojen nukkumista koskevassa luvussa. Druckermanin mukaan ranskalaiset vauvat oppivat usein nukkumaan yönsä jo kahden kuukauden ikäisinä. Hän antaa kaksi ohjetta: unissaan kitisevää vauvaa ei pidä mennä häiritsemään, ja jos vauva itkee, pitää odottaa hetki ennen kuin hänet ottaa syliin. Näin toimien lapsi oppii herättyään saamaan itse unen päästä kiinni.

Ohjeet ovat mielestäni järkeviä. Pienet vauvat voivat nukkua koko yön putkeen – omanikin nukkui kolmen kuukauden ikäisenä seitsemän tunnin yöunia. Druckerman on kuitenkin sitä mieltä, että jollei lapsi ole suunnilleen neljän kuukauden ikään mennessä oppinut nukkumaan öitään, vanhempien pitää turvautua huudatusunikouluun. (Hän suosittelee huudatusunikoulua siitä huolimatta, että hänen haastattelemistaan ranskalaisvanhemmista ajatus tuntui ilmeisesti ahdistavalta.) Druckerman ei puhu mitään siitä, että esimerkiksi hampaiden puhkeaminen, allergiat, vatsavaivat tai flunssa voivat aiheuttaa heräilyä. Hän kirjoittaa ikään kuin vauvojen univaikeuksien takana olisivat pelkästään huonot unitavat ja uniassosiaatiot.

Nukkumista käsittelevä luku ilmentää mielestäni kaikkein selvimmin sitä, että vaikka Druckerman on kolmen lapsen äiti ja ilmeisen syvällisesti perehtynyt lastenkasvatukseen, hänen ohjeensa vaikuttavat välillä hiukan pinnallisilta ja jopa tyhmiltä. Vaikka kirjassa mielestäni onkin paljon hyvää, en tästä syystä suosittele sitä miksikään pääasialliseksi ohjenuoraksi lapsia kasvatettaessa.

Niille, jotka eivät jaksa lukea itse kirjaa, tiivistelmä kirjan sanomasta:

• Lapsilla pitää olla tiukat säännöt, joista pidetään kiinni. Niiden puitteissa heillä on kuitenkin paljon vapautta.
• Lapset pitää opettaa odottamaan ja olemaan kohteliaita.
• Lapsia pitää kohdella samanarvoisina ihmisinä kuin aikuisiakin. Jo pikkuvauvoja puhutellaan kohteliaasti.
• Lasta pitää tarkkailla ja kuunnella. Hänen yksilöllisyyttään ja yksityisyyttään pitää kunnioittaa.
• Aikuisilla pitää olla oma elämä ja aikaa itselleen. Lasten ja vanhempien liiallinen läheisyys on pahasta.
• Lapsille tarjotaan samaa ruokaa kuin aikuisille. Vauvoille tarjotaan soseutettuja kasviksia. Ruoat esitellään lapsille kuvaillen niiden koostumusta, väriä ja rakennetta. Lapsen pitää maistaa kaikkea, mutta lautasta ei tarvitse syödä tyhjäksi. Ateriarytmin pitää olla säännöllinen: aamiainen, lounas, välipala ja illallinen syödään aina suunnilleen samaan aikaan. Ylimääräisiä välipaloja ei harrasteta.

Malin Alfvén ja Kristina Hofsten: Uhmakirja

Kirjassa käsitellään erilaisia uhma- ja murroskausia aina pikkuvauvasta raskausaikaan. Kirjoittajien mukaan esimerkiksi alle vuoden ikäisellä on peräti seitsemän kehitysharppausta, ja isommillakin lapsilla riittää erilaisia uhma- ja kehitysvaiheita.

Positiivista kirjassa on sen salliva ja järkevä asenne. Kirjoittajien mukaan erimielisyydet ja riitely lasten kanssa kuuluvat asiaan, eikä niitä tarvitse vältellä – riidat itse asiassa auttavat lapsia kasvamaan. Myöskään täydellistä johdonmukaisuutta kasvatuksessa kirjoittajat eivät pidä ehdottoman tarpeellisena, vaan joidenkin lasten kohdalla se voi olla jopa haitallista. Kirjoittajat eivät siis kannata Supernannylta ja Dr. Phililtä tuttuja ehdollistamismenetelmiä, mitä itse pidän oikein mukavana asiana.

Kirjan huonona puolena on mielestäni sen ylimalkaisuus sekä konkreettisten ja yksityiskohtaisten toimintaohjeiden puuttuminen. Lisäksi uhmaikäisten lasten vanhemmilta kerätyt kommentit tuntuivat vähän huvittavilta – kaikki tuntuivat ajattelevan epäonnistuneensa vanhempina, kun lapsen kanssa tulikin erimielisyyksiä. Kirja on ilmestynyt alun perin Ruotsissa, jossa kuulemma konsensukseen pyrkiminen ja demokraattisuus on tärkeämpää kuin Suomessa, mikä ehkä selittää riitelyn aiheuttamaa ahdistusta.

Oma lapseni on vielä sen verran pieni, etten tiedä, kuinka paikkansapitäviä kirjan kuvaukset uhmakausista ovat. Itse en muista havainneeni alle 1-vuotiaan seitsemästä kehitysharppauksesta kuin ehkä yhden. Vähän kyllä mietin, mistä psykologit tietävät, että esimerkiksi puolivuotias tiedostaa olevansa hyvin pieni, tai miten vauvojen ajatusmaailmaa ylipäätään pystytään tutkimaan.

Phil McGraw: Perheen parhaaksi

Sukulaismies lahjoitti perheellemme Dr. Philin kasvatusoppaan ilmeisesti piruillakseen. Haasteet on tarkoitettu voitettaviksi, tuumasin minä, ja ryhdyin toimeen.

Ensivaikutelma ei ollut lupaava. Esipuheessa toistuivat sellaiset sanat kuin perhe, johtajuus ja uhka (hieman hämmentävästi siellä esiintyi myös oraaliseksi). Pitemmälle lukiessani kirja osoittautui todella sekavaksi ja epäjohdonmukaisesti. Dr. Phil väittää tarjoavansa vanhemmille selkeän suunnitelman, mutta mitään sellaista en kyllä kirjasta saanut. Dr. Phil ei määrittele tarkkaan kirjan kohderyhmää tai minkä ikäisille lapsille kasvatusohjeet on tarkoitettu. Osa ohjeista on tietyn ikäisille lapsille täysin sopimattomia (esimerkiksi ohje olla koskaan kieltämättä, vaan aina käskeä – vauvaikäinen, jolla on hyvin pieni sanavarasto, ymmärtää mielestäni kiellon helpommin kuin käskyt).

Kirjan heikkoutena on myös sen vaatima vanhempien omien kotiolojen vaikutusten ja muiden psykologisten heikkouksien läpikäynti. En usko, että kovin moni tavallinen ihminen pystyy analysoimaan itseään ja menneisyyttään kirjan edellyttämällä tasolla ilman ammattilaisen apua.

Kirjan ohjeista on todennäköisesti apua todella dysfunktionaalisten perheiden tapauksessa. Täydellisesti hukassa olevat vanhemmat ja erittäin huonosti käyttäytyvät lapset luultavasti saavat kirjasta apua. Niiden meistä, joiden tilanne ei vielä ole aivan niin paha, kannattaisi ehkä lukea jotakin muuta.