Roope Lipasti: Rajanaapuri

Kotimaisen nykykirjallisuuden lukuhaasteeni toisena kirjana luin Roope Lipastin teoksen Rajanaapuri. Lipastin Kotivinkissä vuoden 2005 tienoilla julkaistut pakinat ovat mielestäni huippuhauskoja, ja kirjailija on tuttu myös Turun Sanomista. Rajanaapuri on Lipastin ensimmäinen aikuisten romaani.

Kirja kertoo miehestä, joka vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin Lipastin pakinoissa esiintyvä kertojaminä. Tämä on kirjan suurin heikkous minun kannaltani: ensinnäkin kirjassa on aika paljon samoja juttuja kuin pakinoissa, eli vanhan kierrätystä, ja toisekseen kirjaa ei pysty mitenkään lukemaan ajattelematta, että se on jollakin tavalla omaelämäkerrallinen. On tietenkin hämärän peitossa, millainen henkilö Lipasti oikeasti on, ja onko mitään kirjassa kuvattua todella tapahtunut. Mielikuva omaelämäkerrallisuudesta kuitenkin estää keskittymästä kirjaan fiktiona, mikä on harmi - Lipasti nimittäin kirjoittaa erittäin hyvin, hänen juttunsa ovat hauskoja ja on kirjassa jonkinlaista syvällisempääkin sanomaa.

En osaa oikein arvioida, onko Rajanaapuri hyvä vai huono kirja. Miten kirjaan suhtautuisi, jos ei olisi lukenut Lipastin pakinoita? Mahdotonta sanoa. Kirja osoittaa konkreettisesti, miten suuri merkitys aiemmin luetulla on siinä, miten lukija jotakin yksittäistä teosta tulkitsee.

Tuomas Vimma: Raksa

Kotimaisen nykykirjallisuuden lukuhaasteeni ensimmäiseksi teokseksi valikoitui Tuomas Vimman Raksa, joka kertoo remonttibisneksestä. Kirjan juoni on erittäin yksinkertainen. Virkaheitto insinööri saa töitä rakennusfirmasta. Töitä tehdään kovasti, välillä ryypätään ja satunnaisesti harrastetaan seksiä. Jonkin verran aikaa käytetään rakennusalan mädännäisyyksien ja muiden käytäntöjen pohtimiseen.

Ensivaikutelmani kirjasta ei ollut kovin positiivinen. Henkilöiden sovinismi, stereotyyppeihin perustuva henkilökuvaus ja erinäiset juopottelu- ja tupakointikohtaukset tuntuivat kovin nähdyiltä. Dialogi on hiukan liian puhekielistä minun makuuni ja kauheimpana rimanalituksena ällistytti kirjailijan yritys kirjoittaa Turun murretta (jota en olisi Turun murteeksi tunnistanut, ellei kirjailija olisi ystävällisesti selittänyt tarkoitustaan). Kirjan alusta tuli paikoitellen mieleen jopa Reijo Mäki, eikä mitenkään positiivisessa mielessä.

Kirja kuitenkin parani edetessään, ja pidin erityisesti rakennustöiden ja rakennusalan kuvauksesta. Mitään varsinaista insinööriproosaa teos ei juurikaan tarjoile, mikä on harmi, koska kirjailijalla uskoakseni olisi lahjakkuutta sellaiseen. Se vähä, mitä työvaiheita ja menetelmiä kuvataan, toimii hyvin.

Kirja on myös kiistatta vetävästi kirjoitettu, ja luin sen nopeasti. Vaikka henkilöt ovatkin ärsyttäviä, Vimma osa kuvata heitä tavalla, joka tekee heistä kiinnostavia.

Teoksen lopetus on erikoinen. Kirjailija vaihtaa yhtäkkiä kokonaan tyylilajia ja kuvailee veroneuvotteluja oudon spefianalogian kautta. On vaikea sanoa, onko kyseessä jonkinlainen huumori, vai onko kummallinen kohtaus tarkoitettu päähenkilön alkavan burnoutin aiheuttamaksi aistiharhaksi. Lukijalle siitä tulee joka tapauksessa hämmentynyt olo.

Raksan seksikohtaukset ovat muuten vielä ihan oma juttunsa. Kuten eräissä muissakin lukemissani kotimaisissa kaunokirjallisissa tuotteissa, tässäkin teoksessa seksiä harrastetaan kännissä. Kirja asettautuu siihen kirjalliseen traditioon, jossa kuumana käyvät naiset vonkaavat seksiä humalaisilta örveltäjämiehiltä, ja tällaisena kuvaakin ehkä enemmän kirjoittajan tai oletetun lukijakunnan toiveajattelua kuin suomalaisessa yhteiskunnassa ilmenevää todellista seksuaalikäyttäytymistä.

Miten on - nostiko vai laskiko Raksan lukeminen arvostusta, jota tunnen kotimaista nykykirjallisuutta kohtaan? Vaikea sanoa. Kirja oli ehkä hivenen parempi kuin ensin oletin, mutta ei mitenkään merkittävästi. Pelkästään tämän perusteella en ehkä arvostaisi kotimaista nykykirjallisuutta kovin korkealle.