3 etsivää ja kuolemankaivos

Puoliso on lapsena lukenut 3 etsivää -kirjoja. Minä taas en, koska en jotenkin kokenut tajuavani niitä. Oli aika tarttua haasteeseen ja tutustua teokseen nimeltään 3 etsivää ja kuolemankaivos, ainoaan sarjan kirjaan, joka on säästynyt taloutemme taannoiselta 3 etsivää -kirjaroviolta.

Aloittakaamme perusasioista: kuka kirjan on kirjoittanut ja milloin? Kannessa komeilee Alfred Hitchcockin nimi, mutta perimätieto kertoo, ettei kuuluisa elokuvaohjaaja suinkaan ole kirjoittanut näitä kirjoja. Itse kirjasta ei löydy tekijän nimeä tai painovuotta, mutta kirjastotietokannan mukaan kyseessä olisi ollut henkilö nimeltään M. V. Carey ja suomenkielisen painoksen painovuosi olisi 1977.

Kirjan alussa ei turhaan tuhlata aikaa tapahtumapaikan ja -ajan tai henkilöiden yksityiskohtaiseen esittelyyn. Kaliforniassa ollaan, ja päähenkilöt ovat "poikia" - minkä ikäisiä, sitä ei kirjan lukeneenakaan pysty tarkkaan sanomaan. Jonkinlaisista esiteineistä lienee kyse. Yhdellä on työ kirjastossa (siihen aikaan alan työpaikkoja ilmeisesti oli paremmin saatavilla), mutta koko revohka lähtee joulukuusifarmille töihin, kun tilaisuus siihen tarjoutuu. Poikien vanhempia ei paljon tunnu kiinnostavan, missä nämä luuhaavat.

Farmilla ja sen ympäristössä tapahtuu mystisiä asioita, joita pojat ryhtyvät selvittämään tyttöpuolisen kaverin yllyttäminä kuin Viisikoissa ikään. Tapahtumissa ei ilmene turhaa realismia, vaan välillä tunnutaan liikkuvan suorastaan pikkupoikain voimafantasioiden maastossa. Tai mene ja tiedä, ehkäpä 1970-luvun Kaliforniassa meno oli hiukan erilaista kuin kotoisessa nyky-Suomessamme.

Itse juoni on niin älytön, etten referoi sitä tähän. Suomennos on melko kömpelö, ja kirjassa on normaalia huomattavasti enemmän kirjoitusvirheitä. Lasten seikkailukirjallisuus voi tietenkin olla tasokastakin, mutta tämä kirja nyt ei ole esimerkki sellaisesta. Valitettavasti joudun toteamaan, että 3 etsivää -kirjoja koskevat mielipiteeni eivät tämän lukukokemuksen perusteella muutu positiivisemmiksi, vaikka ikää onkin tullut lisää.

Historian suuret seikkailut 1: Viikingit

Vuonna 1979 ilmestynyt viikinkiteos yrittää olla jonkinlainen kompromissi opettavaisen faktateoksen ja menevän seikkailusarjakuvan välillä. Albumissa käsitellään kaksi viikinkiaiheista tapahtumasarjaa, viikinkien retket Kiovaan ja Konstantinopoliin sekä Amerikan löytäminen.

Sarjakuva on kerronnaltaan puiseva, taiteeltaan suttuinen ja ennen kaikkea värimaailmaltaan ja painoteknisesti jokseenkin kelvoton. Osa teksteistä on esimerkiksi painettu niin tummalle taustalle, että niiden lukeminen on hankalaa.

Luitte oikein: Eijolf Pissahousu

Tuntematta aihepiiiriä erityisen hyvin väittäisin myös, ettei kansatieteellinen kuvaus ehkä perustu vankkaan tietoon viikinkiajan historiasta.

Tisut paljaana, jee!

On sääli, että sarjakuva on niin kovin kökkö. Aihepiirihän on mitä mielenkiintoisin, ja siitä saisi kyllä toimiviakin sarjakuvatarinoita.

V. Mora ja J. Cordona: Gigantik - Rautahanskan vangit

Enon jättämästä perinnöstä löytyneen sarjakuvan kansi uhkaavine robotteineen ja maassa könyävine naisineen ei luvannut kuin korkeintaan masokistisia lukunautintoja. On vaikea keksiä, mistä kulttuurisesta peräsuolesta kuva-aihe on puserrettu, varsinkin kun sarjakuvassa itsessään ei kuvan kohtausta ole.

Rautahanskan vangit osoittautui juoneltaan varsin hölmöksi. Tiivistettynä juoni kertoo Rautahanska-nimisen avaruusrosvon pyrkimyksistä kaapata Gigantik-niminen jättiläismäinen avaruusalus. Rautahanskan motiivina on ilmeisesti huono itsetunto.

Rosvon aikeet saadaan kuitenkin estettyä muun muassa kaatamalla öljyä hänen käyttämiensä robottien tielle, jolloin ne liukastuvat.

Voi olla, että kunnioituksen lisääntyminen vaatisi myös garderoobin päivittämistä

Piirrostyyliltään teos edustaa ehtaa 70-lukua, ja tyyli tuntuisi viittaavan Italian suuntaan. Väripaletti on karmaiseva yhdistelmä pinkkiä, violettia ja sinapinkeltaista.

Suosittelen sarjakuvaa ainoastaan henkilöille, joilla on hyvin valikoiva maku.

Edgar Rice Burroughs: Lost on Venus

Kirjassa on sottaisia kommunisteja, tehokkaita natseja sekä kaikki seikkailukirjallisuuden kliseet alkaen lautanrakennuksesta ja päättyen zombeihin. Hämmennystä herätti maininta, että venuslaiset sotilaat ovat tavanomaisesti pukeutuneet ”G stringeihin”. Huolellinen tutkimus Wikipediassa kuitenkin paljasti, ettei kyseessä ollutkaan narupöksy vaan ihan vain lannevaate. Kirja ei ole huonoin lukemani (huonoin on Niklas Ekdalin I döden dina män), mutta ehtaa pulp-kirjallisuutta se on. En erityisemmin suosittele muuten kuin jonkinlaisena ikkunana vuoden 1933 ajankuvaan.

Edgar Rice Burroughs: Venus-tähden kantakansa

Burroughs tunnetaan tietenkin parhaiten Tarzanin luojana, mutta myös Mars-kirjoilla on lukijakuntansa. Venus-kirjat muistuttavat Mars-kirjoja varsin paljon, mutta mielestäni niistä puuttuu Mars-kirjojen omaperäisyys ja hauskuus. Kantakansa on ehtaa pulp-kirjallisuutta: siinä on älyttömiä tieteellisiä selityksiä sekä jonkinlaista kökköä toiminnan ja romantiikan tapaista, mutta se vaikuttaa enemmän Burroughsin parhaiden seikkailukirjojen pastissilta kuin oikealta kirjalta. Myös suomennos on harvinaisen huono, mistä on osoituksena mm. Pirates of Venuksen kääntäminen ”kantakansaksi” ja Venuksen nimittäminen tähdeksi. Valitettavasti on todettava, että näin hölmö kirja on Venuksen sijasta pikemminkin anuksesta.