Ruohonjuuri-lehti

Kävin hippikaupassa ostamassa tiskiainetta, ja käteeni annettiin laatuaan ensimmäinen Ruohonjuuri-lehti. Lehti on kuulemma syntynyt asiakkaiden toiveista, ja lukuisien mainoskuponkien lisäksi se sisältää artikkeleita superfood-kaupan tuotteista ja asiaan liittyvästä elämäntavasta.

Tuotakoon julki, että uskon ihan täysin superfoodeihin ja olen Ruohonjuuren kanta-asiakas. Siitä huolimatta lehti herättää minussa lähinnä hilpeyttä.

Esimerkiksi heti sivun 2 mainoksessa väitetään, että B12-vitamiinisuihke "imeytyy todella tehokkaasti limakalvoilta suoraan aivoihin". Ja minä kun olen luullut, että siinä limakalvojen ja aivojen välissä olisi jotain kudoksia, verenkiertoa tai muuta hässäkkää.

Sivulla 4 taas todetaan, että "sienet ovat lähempänä ihmisen DNA:ta kuin kasvit ja siksi ne pystyvätkin tukemaan terveyttämme jopa kasvejakin paremmin". Samalla logiikalla tietysti kaikkein terveellisintä olisi simpanssien tai jopa ihmisten syöminen, mutta sitä lehdessä ei jostain syystä suositella.

Lisäksi lehti on kirjoitettu häiritsevän pirteään sävyyn, ja tekstissä viljellään sellaisia sanoja kuin "popsiskella" ja "terhakoittava".

On sinänsä ihan totta, että lehdessä on paljon ihan hyvääkin tietoa kaupan tuotteista, mutta ei sitä silti pysty ihan vakavasti ottamaan.

Aikakauslehtiä: Huili ja Ekoelo

Kaveri hämmentyi taannoin kahden kestävään elämäntapaan liittyvän aikakauslehden, Huilin ja Ekoelon, äärellä. Päätin tutustua aiheeseen ekologinen aikakauslehti, ja otin kummastakin pari numeroa lähempään tarkasteluun.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy tietenkin ulkoasuun. Huilin graafinen ilme on trendikäs ja hiukan nostalginen. Väripaletti tuntuu viittaavan hillitysti 50-lukuun, ja visuaalisessa ilmeessä on selvästi haettu linjakkuutta ja tyylikkyyttä. Tarkemmin katsoen taitto on kuitenkin hiukan liiankin väljä ja fontti infolaatikoissa pieni. Lisäksi numeron 3/2014 sivulla 13 on suorastaan ennenkuulumaton virhe: palveluhakemisto on lätkäisty suoraan viereisen jutun ingressin päälle, niin että se osittain peittyy.

Ekoelon graafinen ilme on selvästi vähemmän kunnianhimoinen ja tuo mieleen sellaiset perinteiset julkaisut kuin Seuran, Apu-lehden ja Seiskan. Värejä ja fontteja on runsaasti, jopa sekavuuteen asti, mutta teksti on kuitenkin helposti luettavissa.

Sisällöllisesti molemmat lehdet ovat todellakin hiukan hämmentäviä. Juttujen aiheet kuuluvat pääasiassa kolmeen ryhmään:

• Asiallinen ekoasia, esimerkiksi Ekoelon energiantuotantojutut
• Ei ehkä niin ekologiset kierrätys-, ekotuote- ja lifestylejutut, esimerkiksi Ekoelon auton pesu lähdevedellä -juttu ja Huilin kahvilanperustamisjuttu
• Hörhöilyjutut, kuten Huilin enkelijuttu ja Ekoelon puuhengitysjuttu

Molempien lehtien jutuista osa on täysin asiallisia ja ammattitaitoisesti tehtyjä, mutta osa melko harrastelijamaisia. Osa jutuista on myös jopa tarpeettoman pitkiä ja monisanaisia aivan kuin lehteen olisi tarvittu täytettä. Nostan harrastelijamaisuudesta esimerkiksi Huilin 3/2014 s. 42 Romusta aarteeksi -jutun, jossa kaksi kokematonta korjaajaa kunnostaa huonekaluja. Aiheesta olisi mielestäni saanut skarpimmankin jutun. Lisäksi Huili vaikuttaa mielestäni aika Helsinki-keskeiseltä, ja näin turkulaisena tuntuu oudolta, että kaupunkisienestyksestä kertovassa jutussa (3/2014, s. 29 - 32) Helsinki ja Tampere kylläkin on kirjoitettu asiallisesti, mutta Turun paikalla lukee "Turkunen". Epäilemättä vitsikästä, mutta tuskin tehokas keino saada lukijoita lounaisesta Suomesta.

Myös molempien lehtien näkemys ekologisuudesta vaikuttaa mielestäni tarpeettoman laajalta. Ekologisuudeksi tuntuu näissä julkaisuissa kelpaavan esimerkiksi mikä tahansa kierrätys, siis turhienkin tavaroiden rakentelu kierrätetyistä aineksista. Voi myös kysyä, onko paperilehden julkaiseminen ylipäätään ekologista.

Kaikesta huolimatta lehdissä oli mielestäni paljon myös antoisaa sisältöä, ja sain monia hyviä vinkkejä (esimerkiksi tulin tietoiseksi hernerouheesta ja sain hyödyllistä tietoa uusiutuvista energianlähteistä sekä pellettitakoista). Pienellä skarppaamisella lehdistä saisi paljon paremmat ja kohdeyleisöä paremmin palvelevat.

Lähiluennassa olivat Huili 2/2014 ja 3/2014 sekä Ekoelo 3/2013 (sekä toinen numero, jonka tarkistan myöhemmin)

Kung Fu -lehti

Yleisön pyynnöstä arvostelen Kung Fu -lehden numeron 5/1974.

Hitusen kieli poskessa tehdyltä vaikuttavassa lehdessä on kaikenlaista kung fu -asiaa: kavalan tohtori Fu Manchun maailmanvalloitusyrityksiä käsittelevä kolmeen osaan jaettu sarjakuva sekä sen välissä julkaistu elokuva-arvostelu sekä selostus Shaolin-temppeleistä.

Sarjakuvassa ei ole paljon mitään järkeä, mutta sen on sentään kuvittanut Marveliakin 80-luvulla piirtänyt John Buscema tunnistettavalla tyylillään. Elokuva-arvostelu oli kohtuullisen hauska ja jopa hiukan hörähtelin arvostelijan suorasanaiselle kuvaukselle ilmeisen pöljästä elokuvasta. (Jos jotakuta kiinnostaa, niin kyseessä on elokuva nimeltään Chinese Mechanic - ehkäpä tämä elokuva, jolla on sama nimi ja sama pääosan esittäjä, vaikka juoni kuulostaakin ihan erilaiselta.) Kuvaus Shaolin-temppelistä on sekava ja jaaritteleva, mutta siitä saa jonkinlaista tietoa aiheesta.

Oman lisänsä lukukokemukseen toi lehden varsin marinoitu tila. Sivuille on kaatunut jotain töhnää, ja lehti haisee, kuten varmaan on asiaankuuluvaa 70-luvun kung fu -lehden kohdalla.

Lehden takakannessa mainostetaan Vampirellaa! Kas tuossapa käytännöllinen uimapuku.

Kenelleköhän uskaltaisin suositella tätä julkaisua? Ehkäpä jälleen kerran henkilöille, joilla on hyvin valikoiva maku.

Hölmöimmät sisustusideat

Sisustuslehdet ovat minulle vähän niin kuin alkoholi joillekin: pakko saada, vaikka usein jossain vaiheessa tulee huono olo. Terapiana esittelen tässä muutamia viime vuosien lehdistä bongaamiani hölmöjä sisustusideoita. Aloittakaamme vähiten hölmöistä:

Hiukan epäkäytännöllinen ja outo ratkaisu. Onko tarkoitus, että sohvalla istuja seurustelee kylpijän kanssa? Mites suihkuttelu, kun ammeessa ei ole suihkuverhoa?

Tätä kylpyhuonetta olen pohtinut pitkään keksimättä, millaisissa elämäntilanne- ja varallisuusolosuhteissa tällainen kylpyhuone olisi järkevä. Useamman ammeen kylppäri voisi olla hyödyllinen esimerkiksi todella monilapsisissa suurperheissä, mutta puulattia ja takka ikään kuin vesittävät tämän tulkinnan.

Vanha höyläpenkki ruokapöytänä. Esteettisten seikkojen ohella mietin puhtaanapitoa, etenkin, jos höyläpenkissä edelleen oikeasti nikkaroidaan, kuten jutussa väitetään.

Ruokapöydän tukirakenne vaikuttaa hiukan epävakaalta, ja miten tuolta arkusta on tarkoitus päästä ottamaan tavaroita - saati miten noita kirjoja olisi tarkoitus pystyä lukemaan?

Tätä joulukoristeluideaa en ymmärrä ollenkaan. Lankaan kääritty puulusikka? Upeaa koristelua, joo.

Kaikkien aikojen hölmöin idea on kuitenkin tämä. Lainatakseni kuvatekstiä: "Miksi käyttää hyllynkannattimimia, kun hyllyn alle kasatut kirjapinot ajavat saman asian?" Ajatus taloutemme 2,5 x 5 -metrisen kirjahyllyn sisällön pinoamisesta lattialle saa minut lähestulkoon nauramaan räkä nenästä roiskuen.

No, itsepähän ostin. Ei pitäisi valittaa.

Kuvat julkaisuista Sköna hem 12/2008 ja 1/2012, Avotakka helmikuu 2009 sekä Deko 1/2009 ja 11/2011.

Glooriaa, tai sitten ei

Olen viime aikoina törmännyt useassa yhteydessä väitteeseen, että muun muassa naistenlehdet tarjoilevat lukijoilleen vääränlaista naiskuvaa aiheuttaen vääristymiä esimerkiksi lukijoidensa kehokäsityksissä. Päätin tutkia asiaa empiirisesti ja otin käsittelyyn elokuun Glorian. Tavoitteenani oli kirjoittaa tieteellisiin menetelmiin perustuva tiukka feministinen analyysi lehden sisällöstä.

Valitettavasti rouva Pussinäätä ja tieteelliset menetelmät (saati tiukat analyysit) eivät nykyään oikein eksistoi samalla värähtelytaajuudella. Lehtikin oli niin hölmö, ettei siitä keksi järkevää sanottavaa. Muutin siis suunniltelmiani ja tarjoilen teille kuvallisen Pussinäätä-reportaasin aiheesta naistenlehti tänään.

Aloittakaamme kannesta. Kuvassa on oudon 2-ulotteiselta vaikuttava naishenkilö. Asiantuntemukseni ei riitä arvioimaan, onko efektin taustalla mallin ammattitaito vai kuvankäsittelijän ammattitaidottomuus.

Sisäsivuilta löytyy mainoksia. En ole ihan varma, mitä mainoksen "kallisarvoinen öljy" oikein on. Mallin hiuksiin mahtuisi pesimään pari oravaa.

Tätä mainosta jouduin syynäämään tarkkaan selvittääkseni, onko kuvassa sama malli monistettuna vai useita eri malleja. Korvien ja hiusrajojen perusteella väittäisin, että useita.

Tämä kuva ei ole mainoksesta, vaan muotijutusta, jonka mukaan "Villan, tweedin ja nahan kaltaiset lämpimät materiaalit puetaan nyt kantrihenkeen. Jakkupuku saa haastajan puserosta ja hameesta." Ookoo. Ehkä kuitenkaan kuvan asu ei haasta jakkupukua ainakaan useimmilla työpaikoilla.

Meikkijuttu oli lehden oudointa antia. Jos silmämeikin kuuluu näyttää tältä, on ehkä hyvä, etten käytä sitä.

Matkailujutussa kerrotaan, että jossain pääsee maksua vastaan piehtaroimaan heinäkasassa. Hienoa. Rahat pois pöljiltä.

Autojutut ovat kaikissa lehdissä ihan kummallisia, mutta ihanko oikeasti joku ajelee pienemmällä vaihteella pelkästään nauttiakseen "auton soinnista"? Toimittaja ei varmaan itse maksa bensojaan.

Lehden luettuani jäin ihmettelemään, että ottaakohan joku nainen oikeasti vaikutteita tällaisista julkaisuista, pöyhii tukkaansa ja ryntää heinäkasaan piehtaroimaan. Siinä olisikin sosiologisen tutkimuksen paikka.

Yhteishyvän ruokaliite

S-ryhmän asiakaslehti Yhteishyvä itsessään on mukava hyvän tuulen lehti. Toki sisältö koostuu pääasiassa mainoksista, muttei mitenkään ärsyttävällä tavalla. Ja onhan sillä se melko hupaisa nimikin.

Mutta ruokaliite. Mikä siinä on, että ruokaohjeet näyttävät aina ja ikuisesti koostuvan seuraavista ainesosista:

- herkkusienet

- lohi

- kesäkurpitsa

- munakoiso

- aurinkokuivatut tomaatit

- feta, vuohenjuusto tai halloumi?

Onko S-ryhmällä jossain valtava keskusvarasto täynnä näitä ruoka-aineita? Tilannetta voi verrata kaameaan rapusalaliittoon, joka alkoi muutamia vuosia sitten, kun kaikkien ravintoloiden kaikkin kala-annoksiin tungettiin katka- ja muita rapuja.

Eivätkä ohjeet aina muutenkaan vaikuta kovin järkeviltä:

Yhteishyvässä tiedetään nämä asiat.

Valkoisen sohvan kirous

Kodinsisustaminen ei varsinaisesti kuulu lempiharrastuksiini. Koska kuitenkin omistan osakkeita, jotka oikeuttavat minut hallitsemaan puolikasta eteläsuomalaisesta kerrostalokolmiosta, joudun välillä pohtimaan sisustusasioita. Siihen sisustuslehdet antavat ideoita ja inspiraatiota, tai niinhän sitä luulisi.

Todellisuudessa suomalaiset sisustuslehdet ovat melko surkeita. Aikanaan, kun Anneli Myller vielä oli Kotivinkin päätoimittaja, Kotivinkissä oli parhaat sisustusjutut. Suosikkini oli vuoden 2005 tienoilla ilmestynyt keittiöspesiaali, jonka avulla pystyi muun muassa määrittämään omille siivoustottumuksilleen soveltuvat välitilan ja tiskipöydän materiaalit. Myllerin Kotivinkki oli muutenkin loistava: anarkistinen, lämminhenkinen, monipuolinen, yhtä aikaa humoristinen ja vakava.

Valkoinen sohva...

Sittemmin Myller siirtyi muihin tehtäviin, ja nykyistä Kotivinkkiä ei kannata edes mainita. Nykyään luen Dekoa (jossa esitellään täysin samanlaisia asuntoja ja älyttömiä ideoita tyyliin tee joulukoriste käärimällä puulusikka villalankaan), Avotakkaa (valkoista ja möhkösohvia), Glorian kotia (hieman rikkaampien valkoisia koteja), Divaania (öö, valkoista) ja Plaza Kotia (valkoista ja käsittämättömiä kielikukkasia). Näiden lehtien anti on valitettavan vähäinen. Vuoden 2000 tienoilla tuli joitakin uusia ideoita (liitutaulumaali, valkoiset sohvat), ja niitä kierrätetään edelleen. Lisäksi sisustusjutuissa tuotesijoittelu tuntuu olevan tärkeämpää kuin pohjapiirrokset, urakoitsijoiden nimet, remontissa tehdyt virheet tai ylipäätään minkäänlainen käytännöllisyys.

...on valkoinen sohva...

Persoonattomaksi stailattujen ökykotien esittelyssä ei sinänsä ole mitään vikaa: aivan kuin muotilehdetkin, myös sisustuslehdet tarjoavat lukijoilleen fantasiaa ja viihdettä. Ongelmana on pikemminkin suomalaisten lehtien tylsyys. Niissä ei ole Sköna hemin useita tyylejä (tanskalainen, 1700-lukulainen, eleetön skandinaavinen, 50-lukulainen, hillittömän estravagantti), Gods & Gårdarin törkeää överiyttä (7 vierashuoneen talot, kuninkaallisten sisustukset) tai Period Livingin oikeasti yksilöllisiä koteja.

...on valkoinen sohva.

Välillä pistää ihmetyttämään sisustustoimittajien ajatuksenjuoksu. Onko tosiaan niin, että ylivalotetussa valokuvassa jököttävät valkoiset kiiltävät kaapinovet myyvät aina uudestaan? Eikö Suomessa oikeasti sallita kuin yksi (tai ehkä puolitoista, jos satunnaisesti esiintyvä mummolaromantiikka lasketaan mukaan) sisustustyyli? Tappaisiko pieni määrä rohkeutta, luovuutta tai käytännöllisyyttä? Missä ovat krääsällä ja lasten muovihärpäkkeillä lastatut asunnot? Miksi, oi miksi, ne kuvat pitää aina ylivalottaa?

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

(Kuvat: ikea.fi, kannustalo.fi, designvuokraamo.net)

Gods & Gårdar

Ruotsalaisia linnoja ja kartanoita esittelevä aikakauslehti on hävyttömän yläluokkainen, eikä yritäkään olla mitään muuta. Tässä lehdessä ruotsalaiset eivät puhuttele toisiaan sanalla du vaan Ni, ja sana folk esiintyy korkeintaan mainoksissa. Haastateltujen nimet ovat tyyliä Iacobaeus ja Hamilton – joku Mattson voi vilahtaa työmiehen roolissa. Seitsemän vierashuoneen asunnot ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, ja koko julkaisua leimaa sellainen omahyväinen muikeus, etten ole törmännyt vastaavaan missään muualla. Tästä lehdestä kannattaa lukaista myös myynti-ilmoitukset, joissa kaupitellaan toinen toistaan päheämpiä herraskartanoita. Jos tiedät jonkin vielä överimmän sisustuslehden, vinkkaa kommenttiboksissa, sillä tutustun siihen mielelläni!

Nettisivut: http://godsochgardar.se/