Jean Graton: Mic Vaillant

Kilpa-autoilun maailmaan sijoittuvia Mic Vaillant -albumeja on ulkomaankielellä ilmestynyt kymmeniä, mutta suomeksi vain kolme: Le Mansin kummitus, Moottorit kylvävät kuolemaa sekä Hurjat. Zoom-lehdessä Vaillant-tarinoita on ilmestynyt muutenkin, mikä aiheuttaa sen, ettei albumitrilogia muodosta oikein loogista kokonaisuutta. Tarina alkaa keskeltä, hahmoja ei kunnolla esitellä, ja albumien välistäkin puuttuu materiaalia.

Suomenkielisten Vaillant-albumien ehdottomasti hervottominta antia on Vaillant-tallin nemesis ja tarinoiden pääroisto herra Leader. Tutustumme Leaderiin Le Mansin kummitus -albumissa, jossa hän järjestää yölliset treffit kilpa-ajaja Vaillantin kanssa, ilmestyy paikalle kummitukseksi naamioituneena ja horisee aikeistaan nöyryyttää länsimaita kilpa-autoilun saralla. Myöhemmin Leader harrastaa psykologista sodankäyntiä heilumalla kummitusasussa radan varrella aina kun Mic Vaillant on ajovuorossa.

Albumissa Moottorit kylvävät kuolemaa saamme lisätietoja herra Leaderista. Paljastuu, että siviilissä - silloin, kun ei hortoile kummitusasussa - hän pukeutuu valkoiseen miesten pukuun, punaisella vuorattuun viittaan ja käätyihin. Luonnollisesti hänellä on myös pukinparta ja pitkä imuke. Eikä siinä vielä kaikki! Leader on rakentanut autiomaahan salaisen maanalaisen tukikohdan, jossa Leader-tallin autot valmistetaan ja testataan. Tukikohdasta löytyy jopa osittain maanalainen kilparata, jolla autoja voidaan koeajaa.

Leaderin hahmoa ja paria toimintakohtausta lukuunottamatta sarjakuva onkin sitten melko tylsä. Tekijän kiinnostus ja jopa rakkaus kilpa-autoilua kohtaan ilmenee lukemattomina nörttimäisinä, teknisinä selostuksina. Kilpailujen käsittely ei ole erityisen dramaattista.

Tekijän aito kiinnostus kilpa-autoihin sekä ajoittaiset camp-hetket tekevät sarjakuvasta mielestäni yllättävänkin luettavan, vaikka albumit melko hölmöjä ovatkin. Ihan normaaleille ihmisille en kuitenkaan tätäkään 70-luvun sarjakuvaa ehkä uskalla suositella.

Kuvat albumeista Le Mansin kummitus, Moottorit kylvävät kuolemaa sekä Hurjat.

Korjaus: Vaillant-albumeja näkyy itse asiassa suomeksi ilmestyneen kuusi, joista loput kolme 90-luvulla.

Hermann ja Greg: Bernard Prince

Jatkan B:llä alkavien 70-luvun toimintasarjakuvien esittelyä käsittelemällä tänään Bernard Princeä.

Bernard Princeä on tietääkseni joskus julkaistu Mustanaamiossa jatkosarjakuvana. Pari omaakin, pitempää albumia on ilmestynyt suomeksi. Princen hahmoa ei albumeissa varsinaisesti esitellä, mutta jonkinlainen laivan kapteeni hän näyttäisi olevan. Seikkailut tapahtuvat kuitenkin maissa erilaisten turmeltuneiden paikallisviranomaisten ja liikemiesten parissa.

Bernard Prince muistuttaa muita aikakautensa toimintasankareita jopa siinä määrin, että hänen hiuksensa ovat aivan valkoiset, kuten myös Bruno Brazililla. Lisäksi Princen kaveri, punapartainen merimies, näyttää aika paljon eräältä Blueberry-sarjakuvien hahmolta - jotka molemmat taas ovat yhtä viinaan meneviä kuin Bob Morane-tarinoiden punatukkainen Bill Ballantine.

Bernard Prince taitaa olla niitä sarjakuvia, joita halunnevat lukea ainoastaan poikavuosiaan nostalgisina muistelevat keski-ikäiset.

Kuvat albumeista Rämeitten hurjapäät, Myrskyä Coronadossa sekä alin kuva Blueberry-albumista Kohtalokas kaivos.

Louis Albert ja William Vance: Bruno Brazil

Joskus 70-luvulla ilmestyneen Bruno Brazil -sarjakuvan päähenkilö, "salaisten agenttien kuningas", seikkailee iskuryhmänsä kera milloin viidakoissa, milloin Kaliforniassa mafiaa vastustamassa. Albumien juonikuviot ovat varsin hölmöjä, tosin täytyy myöntää, että Ruumisregatan ihmissalakuljettajien pirullinen juoni kätkeä heroiinia ampumiensa asiakkaiden ruumiisiin teki vaikutuksen.

Sarjakuvan graafinen ilme on huolimaton ja suttuinen. Teksteissä on runsaasti kirjoitusvirheitä ja suorastaan vääriä sanavalintoja.

70-luvun toimintahömppäsarjakuvista kiinnostuneille suosittelen mieluummin Bob Moranea, joka sammakkoihmisineen, kadonneine mantereineen ja huumehörhöilyineen on paljon kreisimpää shittiä.

Kuvat albumeista Kuolemankaruselli Sacramentossa, Harhautusten harhautus ja Ruumisregatta.

Henri Vernes ja William Vance: Bob Morane

Sain hiljattain lukijapalautetta, jossa toivottiin lisää sarjakuva-arvosteluja. Oli siis aika tarttua erääseen kotikirjastomme helmeen, Bob Moraneen.

Näissä 70-luvun jännitystarinoissa seikkaillaan eksoottisissa paikoissa ja outojen tapahtumien äärellä. Päähenkilöt ovat komentaja Bob Morane (mitä hän tarkalleen ottaen komentaa, ei kerrota) sekä hänen kaverinsa ja apurinsa, viskiin menevä punatukkainen skotti Bill Ballantine.

Kumppanukset joutuvat mitä kummallisimpiin tilanteisiin, joihin toisinaan löytyy puolivillainen tieteellinen selitys - esimerkkinä "kuolematon" nainen, joka onkin kolme täsmälleen samannäköistä naista, jotka yksi kerrallaan kernaasti tekevät itsemurhan.

Myös huumeet ja hallusinaatiot ovat tärkeässä roolissa. Jokseenkin joka albumissa päähenkilöt huumataan ainakin kerran.

Taiteesta vastaa William Vance, jonka tyyli muistuttaa välillä häkellyttävästi Judge Dreddistä tuttua Mike McMahonia.

Bob Morane seikkailee myös sarjakuvia aiemmin ilmestyneissä kirjoissa. Niitä en sentään ole lukenut.

Kuvat albumeista Samurain silmä, Sammakoiden linna sekä Hirmuliskojen temppeli.

Historian suuret seikkailut 1: Viikingit

Vuonna 1979 ilmestynyt viikinkiteos yrittää olla jonkinlainen kompromissi opettavaisen faktateoksen ja menevän seikkailusarjakuvan välillä. Albumissa käsitellään kaksi viikinkiaiheista tapahtumasarjaa, viikinkien retket Kiovaan ja Konstantinopoliin sekä Amerikan löytäminen.

Sarjakuva on kerronnaltaan puiseva, taiteeltaan suttuinen ja ennen kaikkea värimaailmaltaan ja painoteknisesti jokseenkin kelvoton. Osa teksteistä on esimerkiksi painettu niin tummalle taustalle, että niiden lukeminen on hankalaa.

Luitte oikein: Eijolf Pissahousu

Tuntematta aihepiiiriä erityisen hyvin väittäisin myös, ettei kansatieteellinen kuvaus ehkä perustu vankkaan tietoon viikinkiajan historiasta.

Tisut paljaana, jee!

On sääli, että sarjakuva on niin kovin kökkö. Aihepiirihän on mitä mielenkiintoisin, ja siitä saisi kyllä toimiviakin sarjakuvatarinoita.

Kyllä Disney-tiimi tietää...

...miten vauva ääntelee.

Kuva on Mikki Hiiri -tarinasta Helisevä mysteeri (Aku Ankka 12/1981, ilmestynyt 25.3.).

V. Mora ja J. Cordona: Gigantik - Rautahanskan vangit

Enon jättämästä perinnöstä löytyneen sarjakuvan kansi uhkaavine robotteineen ja maassa könyävine naisineen ei luvannut kuin korkeintaan masokistisia lukunautintoja. On vaikea keksiä, mistä kulttuurisesta peräsuolesta kuva-aihe on puserrettu, varsinkin kun sarjakuvassa itsessään ei kuvan kohtausta ole.

Rautahanskan vangit osoittautui juoneltaan varsin hölmöksi. Tiivistettynä juoni kertoo Rautahanska-nimisen avaruusrosvon pyrkimyksistä kaapata Gigantik-niminen jättiläismäinen avaruusalus. Rautahanskan motiivina on ilmeisesti huono itsetunto.

Rosvon aikeet saadaan kuitenkin estettyä muun muassa kaatamalla öljyä hänen käyttämiensä robottien tielle, jolloin ne liukastuvat.

Voi olla, että kunnioituksen lisääntyminen vaatisi myös garderoobin päivittämistä

Piirrostyyliltään teos edustaa ehtaa 70-lukua, ja tyyli tuntuisi viittaavan Italian suuntaan. Väripaletti on karmaiseva yhdistelmä pinkkiä, violettia ja sinapinkeltaista.

Suosittelen sarjakuvaa ainoastaan henkilöille, joilla on hyvin valikoiva maku.

Tarmo Koivisto: Mämmilä

Olen törmännyt Mämmilään aikaisemmin sekä Kuukausiliitteen sivuilla että albumeina, mutta en ole pahemmin innostunut. Sarjakuvan visuaalinen ilme ei oikein puhutellut, eivätkä yksittäisten strippien aiheet auenneet. Vasta kun perheenjäsen lainasi kaikki ilmestyneet Mämmilä-albumit kirjastosta ja luin koko hoidon putkeen, Tarmo Koiviston sarjakuvan nerokkuus paljastui.

Mämmilä peilaa tarkkanäköisesti paitsi suomalaista yhteiskuntaa monine muutoksineen, myös yksittäisen ihmisen elämänvaiheita kehdosta hautaan. Koiviston ote on ymmärtävä, empaattinen ja kuitenkin ovelan oivaltava. Kukaan sarjakuvan henkilöistä ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha, eikä Mämmilässä ole voittajia tai häviäjiä. Itse asiassa sarjakuvan henkilöt ovat elämänmakuisessa realismissaan niin tutun tuntuisia, että heitä jää luku-urakan päätteeksi suorastaan kaipaamaan.

Kokonaan oma lukunsa on, että Mämmilä-albumit kattavat suunnilleen kolmenkymmenen vuoden pituisen ajanjakson. Äkkiä ei tule mieleen toista sarjakuvaa, jonka tekijä olisi saanut monipolvisen ja monimutkaisen tarinan pysymään kasassa yhtä hyvin yhtä pitkään.

Onkin ihme, ettei Mämmilää ole nostettu korkeammalle suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin. Lieneekö syynä julkaisumuoto, sarjakuvaahan ei kai oikein vieläkään pidetä yhtä vakavasti otettavana taidemuotona kuin kirjallisuutta. Suosittelen joka tapauksessa erittäin lämpimästi Mämmilä-albumeiden lukemista ihan kaikille ja etenkin niille, joita lähihistoria ja yhteiskunnalliset ilmiöt kiinnostavat.

Piko ja Fantasio

Piko ja Fantasio kuuluu niihin sarjakuviin, joihin en syystä tai toisesta ole aiemmin juuri perehtynyt. Olen joskus töissä hiljaisina hetkinä selaillut läpi albumin Kone joka näki unia, josta kyllä pidin, mutta muuten hahmojen ulkonäkö ja piirrostyyli ovat saaneet minut vieroksumaan sarjakuvaa. Kun perheenjäsen kuitenkin kantoi talouteemme kilokaupalla albumeja kirjastosta, minunkin oli aika tutustua niihin.

Piko ja Fantasio on ilmestynyt vuosikymmenien ajan, ja tekijät ovat vaihtuneet. Seikkailujen tyylilaji vaihtelee: sarjasta löytyy huumoria, jännitystä, yhteiskunnallista ja ekologista kantaaottavuutta sekä karmeaa toimintakoheltamista. Suomessa albumit on julkaistu aivan missä sattuu järjestyksessä ilmeisesti ilman minkäänlaista pyrkimystä kronologiseen tai temaattiseen järjestykseen. Soppaa hämmentää vielä Pikon ja Fantasion uudet seikkailut -sarja, jossa tarina tavallaan alkaa alusta - kuitenkaan tässäkään sarjassa ei ole pyritty kronologiseen yhdenmukaisuuteen, vaan hahmot seikkailevat missä sattuu ajassa ja paikassa.

Sarjakuvan suurin ongelma onkin juuri ajan, paikan sekä hahmojen luonteiden ja ominaisuuksien lähes rajaton joustavuus. Tyylilaji vaihtelee älykkäästä huumorista lapsille sopivan ajanvietesarjakuvan kautta yllättävänkin veriseen historialliseen kuvaukseen. Satunnainen lukija ei oikein ymmärrä, mitä hahmot tekevät työkseen, miksi Piko käyttää pikkolon univormua tai mikä hahmojen välinen suhde oikein on. Osa albumeista on huomattavan hyviä, osa taas karmaisevan huonoja.

Omia suosikkejani ovat muun muassa varsin erilainen Piko ja Fantasio -tarina Kone joka näki unia, hivenen epäkorrekti Musta säde sekä uusien seikkailujen puolelta Tummanvihreä pikkolopoika. Hieman yllättäen havaitsin pitäväni myös monista sivuhahmoista, esimerkiksi Zorbulista ja Marsupilamista.

Epäjohdonmukaisuuksistaan huolimatta sarjakuva on enimmäkseen riittävän viihdyttävä, ja rohkenen suositella sitä kaikenlaisen pölhöilyn ystäville. Nöökäle Lubroz!

Tsingis-kaani - Historian suurin valloittaja

Enon jäämistöistä löytynyt sarjakuvaläpyskä kertoo Tsingis-kaanin elämäntarinan totutusta poikkeavasta näkökulmasta. Sarjakuvan alussa kaani on vasta poikanen, joka kuitenkin ymmärtää kapitalismin periaatteet ja tienaa rahaa kalastamalla. Lisäksi sarjakuvassa käsitellään kaanin avioliitto ja erinäisiä sotilasoperaatioita vailla suurempaa draaman kaarta.

Tsingis-kaanilla oli sarjakuvan perusteella aivan kirkkaankeltaiset hiukset ja jo 18-vuotiaana valtavat silmäpussit. Hän oli väkivaltainen ja intoili kulttuurista ja kouluista.

Sarjakuvan värimaailma on omalaatuinen, jopa psykedeelinen. Värimaailmaa dominoivat punaisen sävyt ja punaisella taitetut värit, kuten kirkkaanpunainen, pinkki, oranssi ja violetti. Myös esimerkiksi kirkkaita vihreitä ja turkoosia esiintyy. Väripaletti on järkyttävässä ristiriidassa sarjakuvan melko väkivaltaisen sisällön kanssa.

Sarjakuvassa ei kerrota käsikirjoittajan tai kuvittajan nimeä. Ehkä on hyvä niin. Teoksen julkaisemisesta on vastuussa Kustannus OY Williams, ja copyright sijoittuu Meksikoon. Sarjakuva on painettu Puolassa vuonna 1974.

Onneksi teoksen saatavuus lienee nykyaikana melko minimaalinen, joten lukijoillani tuskin on vaaraa altistua tälle viihteen irvikuvalle.

Aristokraatit: Vaarallinen vastustaja

Eno-vainaan jäämistöstä pelastettu sarjakuvan irvikuva oli meillä vessalukemisena usean viikon ajan, mikä kertonee karua kieltään teoksen tasosta. Sarjakuvassa seikkailee joukko knallipäisiä englantilaisia "herrasmiehiä" sekä yksi punapäinen hieman bimbolta vaikuttava nainen. Joukkoa ei esitellä sarjakuvassa tarkemmin, mutta he näyttäisivät olevan jonkinlaisia freelance- tai hyväntekeväisyysagentteja, jotka taistelevat rikollisia ja muita sellaisia vastaan. Tässä albumissa kohteena on mafia.

Ovela mafioso

Vaikka päähenkilöitä ei esitelläkään, sarjakuvassa käytetään paljon ruutuja mafian ja pankkiautomaatin selittämiseen. Piirrosjälki on karmeaa, suomennos huono, ja puhekuplat on kirjoitettu isoilla kirjaimilla. Lisäksi osa sivuista on painettu kahteen kertaan. Juoni on niin hölmö, että on vaikea sanoa, puuttuuko albumista lisäksi sivuja.

Hämäävät valeasut

Suosittelen sarjakuvaa masokisteille, joilla on paljon aikaa istua pöntöllä.

Teknologian hyötykäyttöä

Kiyohiko Azuma: Azumanga Daioh 1 - 4

Azumanga Daioh on ensimmäinen ja Hamsteripäiväkirjojen ohella jokseenkin ainoa lukemani manga. Humoristinen strippisarjakuva kertoo lukiotyttöjen ja heidän opettajiensa kommellustentäyteisestä elämästä, jossa osansa on myös unilla ja mielikuvituksella.

Ensimmäisellä lukukerralla en meinannut tajuta sarjakuvasta yhtään mitään käänteisen lukusuunnan takia, mutta luettuani sen nyt muutaman vuoden päästä uudestaan asiat avautuivat huomattavasti paremmin. Tällä kertaa pystyin myös erottamaan melko samannäköiset henkilöt toisistaan.

Sarjakuvassa on joitakin japanilaiselle kulttuurille ominaisia juttuja, esimerkiksi murrevitsejä, joita suomalaisen lukijan on vaikea ymmärtää. Myös yhden lukion opettajista, pervon herra Kimuran, hauskuus jää avautumatta. Lisäksi yksi päähenkilöistä katoaa omituisesti tarinan keskivaiheilla ilmestyäkseen selittämättömästi takaisin viimeisillä sivuilla. Omituisuuksista huolimatta pidän sarjakuvasta kovasti; suosikkihahmoni on hajamielinen ja luovasti ajatteleva Osaka.

Suosittelen tätä melko lyhyttä, vain neliosaista mangaa kaltaisilleni manga-aloittelijoille, joista monikymmenosaiset mangasarjat tuntuvat lannistavilta. Tosin sarjakuvaa voi olla vaikea saada luettavakseen: sitä ei ole myynnissä oikein missään, ja jouduin koluamaan useammankin kaupungin divarit ennen kuin lopulta onnistuin löytämään sen.

Tintti, sensuuri ja vanhentunut ideologia

Tukholman kulttuuritalon sittemmin pyörretty päätös poistaa Tintti-sarjakuvia kokoelmasta niiden vieraita kulttuureita loukkaavana pidetyn sisällön takia herätti kohua myös Suomessa. Kuten useimmat muut, olen samaa mieltä siitä, että kirjastoaineiston sensurointi ideologisista syistä on väärin. 

Kysymys vanhentuneesta ideologiasta ei kuitenkaan ole aivan yksioikoinen. Törmäsin ongelmaan joitakin aikoja sitten töissä tehdessäni poistoja 1-alkuisissa varastoluokissa, toisin sanoen kirjavaraston filosofiakokoelmassa. Joukossa oli jonkin verran entisen Neuvostoliiton vaikutuspiirissä syntynyttä kirjallisuutta. Teosten sisällöllinen anti vaikutti mielestäni vähäiseltä ja ideologinen puoli, no, vanhentuneelta. 

Isossa kirjastossa kuitenkin olisi mielestäni hyvä olla myös vallitsevasta ideologiasta poikkeavaa kirjallisuutta, vaikka sitten marxilais-leninististä. Ongelmaksi osoittautui, että kyseiset kirjaston kokoelmaan jääneet teokset olivat mielestäni sekä painoteknisesti, sisällöltään että fyysiseltä kunnoltaan melkoista roskaa. 

On selvä, ettei yleisestä kirjastosta voi poistaa aineistoa siksi, ettei se miellytä henkilökuntaa ideologisista syistä. Minulle on kuitenkin hiukan epäselvää, pitäisikö kokoelmaan jättää muuten huonolaatuisia ja tahmaisia teoksia pelkästään esimerkkinä pois muodista menneestä ideologiasta. 

 

Miten on, arvoisat lukijani: jos ideologia ei saa olla poistoperuste, saako se olla tai pitääkö sen olla säilyttämisperuste, jos muut perusteet eivät täyty? 

Kaikki kuvat ovat Tintti Afrikassa -albumin ensimmäisestä suomenkielisestä painoksesta (1978).

Hyviä sarjakuvia

Pohdin aikaisemmassa päivityksessä, mikä tekee kirjasta hyvän. Sarjakuvien kohdalla kysymys on vielä monimutkaisempi, koska muiden seikkojen ohella myös taide tietenkin vaikuttaa lukukokemukseen.

Nämä ovat mielestäni erityisen hyviä sarjakuvia:

Enki Bilal: La Foire aux Immortels. Juoni yhdistää scifiä ja mytologiaa, urheilua ja korkeakulttuuria. Piirtäjänä Bilal on alansa ehdoton huippu – sopii tulla osoittamaan joku parempi. Visuaalinen ilme on rupinen, värit ovat taidokkaat ja tekniikka persoonallinen. Odotan vain, milloin jokin pelitalo älyää tehdä konsolipelin sarjakuvassa esitellystä hieman erilaisesta jääkiekosta. 

Jos tämän saisi pleikkarille, minäkin saattaisin pelata.

Warren Ellis / John Cassaday: Planetary. Kauniisti piirretty, nerokkaan intertekstuaalinen, hyvin erilainen supersankarisarjakuva. Mitä enemmän lukija oppii populaarikulttuurista ja historiasta, sitä paremmin tämä mestariteos avautuu.

Warren Ellis / Darick Robertson: Transmetropolitan. Miellyttävästi piirretty sarjakuva vaikutti ensimmäisellä lukukerralla kaukaa haetulta scifiltä ja toisella kohtuullisen osuvalta nyky-yhteiskunnan analyysilta.

Eri käsikirjoittajia ja piirtäjiä: Judge Dredd. Hillitön yhteiskuntakriittinen ja humoristinen pläjäys, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Käsikirjoitus korvaa piirrosjäljen puutteet.

René Goscinny / Albert Uderzo: Astérix. Hassuja sanaleikkejä ja käsikirjoitusajankohdan yhteiskuntaa kommentoivaa huumoria. Ranskaksi hauskempi kuin suomeksi.

Pierre Christin / Jean-Claude Mézières: Avaruusagentti Valerianin seikkailuja. Kauniisti piirretty lapsuuden suosikki, jossa on vieraiden maiden eksotiikkaa ja hieman erilaiset sukupuoliroolit kuin jenkkipönötyksissä.

P. A. Manninen: Teräslilja- ja Kapteeni Kuolio -tarinat. Okei, eivät nämä nyt oikeasti hyviä ole, mutta hirveän viihdyttäviä.

…ja koska hävettää listata pelkkiä miesten tekemiä sarjakuvia, mainitsen myös Julie Doucetin ja Katja Tukiaisen tuotannon. Ne ovat ihan hauskoja.

Nähtyään listani perheenjäsen ihmetteli Alan Mooren puuttumista. Ei voi kieltää, etteivätkö Watchmen ja V for Vendetta olisi merkittäviä teoksia, mutta valitettavasti itse melkein pidän elokuvista enemmän. Myöskään monien jumaloima Sandman ei ole koskaan oikein kolahtanut, osittain epämiellyttävän taiteen ja osittain Neil Gaimanin maneerisen kirjoitustyylin takia. Mike Mignolan Hellboy on kauniisti piirretty, mutta en ole tullut syventyneeksi siihen riittävästi voidakseni sanoa, pidänkö siitä todella. Sama koskee Hugo Prattin Corto Maltesea: pitäisi syventyä enemmän.

Listaa tehdessäni tajusin, että pidän enimmäkseen miesten tekemistä sarjakuvista. Pyydänkin lukijoilta apua: mitä naisten käsikirjoittamaa tai piirtämää sarjakuvaa minun kannattaisi lukea?

Batman – parhaat tarinat (Egmont 2012)

Olen aina pitänyt Batmania hiukan hölmönä hahmona. Onhan kyseessä miljardööri, jonka käsitys tehokkaimmasta rikollisuuden torjunnasta on partioida kaduilla pukeutuneena pitkiin kalsareihin ja lepakonkorviin ja mukiloida yksittäisiä rikollisia. Ihmepoika Robin on jotenkin vielä häiritsevämpi, hänellä kun ei ole edes pitkiä kalsareita, vaan pelkästään lyhyet.

Parhaat tarinat -kokoelmaan on koottu Batman-tarinoita suunnilleen seitsemältä vuosikymmeneltä. Tarinoiden piirrostyyli ja Batman-tulkinnat vaihtelevat suuresti, mutta mistään johdonmukaisesta hahmonkehityksestä ei kokoelman perusteella voi puhua. En myöskään sanoisi useimpia tarinoita kovinkaan hyviksi – jos nämä ovat niitä parhaita, niin enpä haluaisi joutua lukemaan huonoimpia.

Oli kokoelmassa kuitenkin ihan siedettäviäkin tarinoita. Pidin erityisesti Yksinäisen miehen tarinasta vuodelta 1987, ja siinä etenkin hillittömästä Bruce Waynen opiskeluaikoja käsittelevästä osuudesta. Batmanin hahmonkehityksestä kiinnostuneille suosittelen kuitenkin melkeinpä mieluummin Warren Ellisin Planetary-tarinaa Night on Earth (ilmestynyt Planetary – Crossing Worlds -kokoelmassa), jossa eri Batman-tulkinnoilla herkutellaan oikein kunnolla. 

Tarinasta Rehellisen rikollisen tapaus

P. A. Manninen: Kapteeni Kuolio ja Kapteeni Kökkö

Perheenjäsen oli ostanut Kapteeni Kuolion lyhyitä seikkailuja kahdella eurolla. Miksi ihmeessä niitä niin halvalla myytiin, ihmettelen, sillä nehän ovat aivan loistavia. Kapteeni Kuolio on vanha suosikkini, mutta pitemmät tarinat ovat olleet pieniä pettymyksiä. Lyhyissä tarinoissa Manninen mielestäni tasapainottelee nautinnollisen taitavasti Kapteenin supersankariuden ja mahdollisten mielenterveysongelmien välimaastossa jättäen tilanteen kiehtovan avoimeksi. Kun vielä löytäisin jostain joskus ihan varmasti lukemani kokoelman muiden tekijöiden Kuolio-tarinoita, olisin varsin tyytyväinen.

Avaruus robotti (sic)

Vierashuoneesta löytyi Salama(!) Gordon -lehti 1980-luvun alusta. Se piti tietenkin lukea.

Sarjakuvan juoni oli niin hölmö, että mietin päiväkausia, mitä siitä voisi kirjoittaa. Keksin lehdestä kaksi positiivista asiaa: 1) Salama ja pienin partiopoika ovat aika söpöjä sekä 2) Dale ei missään vaiheessa pukeudu haaremiasuun.

Noin muuten: aargh. Olen sanaton.

Ennätys tämäkin

Eilisessä Turun Sanomassa koettiin eräänlainen huonouden huipennus. Sarjakuvassa B. Virtanen (joka ei juuri koskaan ole yhtään hauska) päähenkilö nautiskelee kesästä hikoillen auringossa (mikä ei yleensä ole mukavaa) lukien Reijo Mäkeä (jonka kirjat eivät juuri koskaan ole mistään kotoisin).

TS 22.7.2012

Mutta mistä lähtien Mäkeä on sidottu noin tyylikkäsiin kansiin?

Tuuli Hypén: Nanna 1 – 3

Pidän kovasti citykettu Nannan seikkailuista, osin sarjakuvan tarjoaman vinksahtaneen vaihtoehtoisen Turku-kuvan takia ja osittain siksi, että kuten 2. kokoelman esipuheessakin todetaan, sarjakuva ei kangistu mihinkään tiettyyn sukupuoli- tai parisuhdeformaattiin. Kolmas kokoelma oli ehkä pieni pettymys, mutta siinäkin oli hyvät hetkensä. Etenkin sarjakuvataiteilijan cameoesiintyminen huvitti. Sarjakuva on myös hyvin piirretty: Hypénin viivankäyttö ja hahmojen ilmeet ovat hyviä ja vitsien ajoitus toimii.

Hypénin fantasia-aiheisia töitä on esillä elokuun loppuun asti Turun kaupunginkirjaston pääkirjaston nuortenosastolla.

Lise Myhre: Nemi – Toiselta planeetalta ja Nemi – Piikikäs prinsessa

Nemi on yksi parhaista strippisarjakuvista: hyvin piirretty, hauska ja kantaaottava. Jostakin syystä kyseiset albumit eivät kuitenkaan tuntuneet yhtä hyviltä kuin sarjakuva aiemmin: osa vitseistä ei auennut ja osa ei tuntunut hauskoilta. Kyse tuskin on sarjakuvan huononemisesta, vaan oman elämäntilanteeni muuttumisesta. Omituisena yksityiskohtana voi mainita, että kummassakaan albumissa ei mainita tekijän nimeä, sen sijaan kustantajan nimi mainitaan useaan otteeseen.