Samuel Rogers: Don't look behind you

Tämä vuonna 1944 julkaistu jännäri on niitä, joita ostan pelkän kansikuvan perusteella. Kuvassa kaikkia fysiikan lakeja ja tekstiiliteknologian mahdollisuuksia uhmaavaan pukuun sonnustautunut nainen säikkyy miehen varjoa takanaan. Kaiken kruunaa kannesta löytyvä kuvaus "A madman sets a death trap for a frightened girl".

Takakansiteksti spoilaa mitä hupaisimmalla tavalla kirjan juonen, jonka todellakin voi tiivistää etukannen yhteen lauseeseen. Hullu jahtaa tyttöä, joka ei osaa tilanteessa tehdä muuta kuin itkeä, kirkua ja voivotella. Lisäksi soppaan on sotkettu epämääräistä psykologisointia. Vaikka lopussa tuleekin eräänlainen yllätys, se on kerrottu niin kömpelösti ja takakansi paljastaa siitä niin paljon, että tuskinpa kukaan sitä todella yllättyy.

Suosittelen - jälleen kerran - henkilöille, joilla on aivan erityisiä mieltymyksiä.

Marc Brandel: The Moron

Tunnustan ostaneeni vuonna 1950 ilmestyneen kirjan pelkästään kannen perusteella. En oikeastaan edes aikonut lukea sitä, mutta ryhdyin kuitenkin puuhaan kehittävämmän viihteen puutteessa.

Kirjan keskushenkilö on outo hyypiö, joka varastelee naisten alusvaatteita ja ilmeisesti tyydyttää itseään niiden äärellä (joskaan tätä ei ihan suoraan sanota). Kirjan alussa eräs nainen arvaa hänen puuhansa - tai ainakin hyypiö niin luulee - ja hyypiö kokee perusturvallisuutensa uhatuksi. Hän päättää murhata naisen. Syystä, joka jäi minulle vähän epäselväksi, hän päättää varoittaa naista ensin kirjeitse. Sekoittaakseen jälkiä hän kirjoittaa useita muitakin uhkauskirjeitä eri henkilöille. Suurin osa kirjasta on näiden henkilöiden mielenmaiseman, lapsuustraumojen ja luonteen luotausta sekä melko epäuskottavaa heidän elämiensä yhteenkietoutumisen kuvausta.

Kirjan ehkä huomattavin anti on sen nykylukijasta aika kummallinen kuvaus homoseksuaalisuudesta ja erityisesti lesbojen epänormaaliudesta (eräs henkilöistä on lesbo ja eräs toinen ilmeisesti biseksuaali). "Jill, his own dear, sweet, funny little girl, was neither his, nor funny, nor even really a girl. She was one of those things you saw hanging - only they called it camping - around Tony Pastor's in the Village and Mona's and those other freak-show places." (s. 100) "[...] he knew from observation that the relationship between homosexuals could lead to a degree of mutual hatred, jealousy and hysteria impossible between normal people." (s. 104) Tällaista kirjaa lukiessaan voi vain todeta, että ajat ovat onneksi muuttuneet.

Kirjassa käsitellään epämääräisesti myös polittisia ja filosofisia teemoja, ja kirja onkin alunperin ilmestynyt nimellä The Choice, joka viittaa kirjassa aseteltuun filosofiseen kysymykseen vapaasta tahdosta ja valinnanvapaudesta. Mitään korkeakirjallisuutta teos ei kuitenkaan edusta.

Suosittelen kirjaa huonon, halpahintaisen kioskikirjallisuuden ystäville. Jos tykkäät Mickey Spillanesta, tykkäät ehkä tästäkin.

Jean Graton: Mic Vaillant

Kilpa-autoilun maailmaan sijoittuvia Mic Vaillant -albumeja on ulkomaankielellä ilmestynyt kymmeniä, mutta suomeksi vain kolme: Le Mansin kummitus, Moottorit kylvävät kuolemaa sekä Hurjat. Zoom-lehdessä Vaillant-tarinoita on ilmestynyt muutenkin, mikä aiheuttaa sen, ettei albumitrilogia muodosta oikein loogista kokonaisuutta. Tarina alkaa keskeltä, hahmoja ei kunnolla esitellä, ja albumien välistäkin puuttuu materiaalia.

Suomenkielisten Vaillant-albumien ehdottomasti hervottominta antia on Vaillant-tallin nemesis ja tarinoiden pääroisto herra Leader. Tutustumme Leaderiin Le Mansin kummitus -albumissa, jossa hän järjestää yölliset treffit kilpa-ajaja Vaillantin kanssa, ilmestyy paikalle kummitukseksi naamioituneena ja horisee aikeistaan nöyryyttää länsimaita kilpa-autoilun saralla. Myöhemmin Leader harrastaa psykologista sodankäyntiä heilumalla kummitusasussa radan varrella aina kun Mic Vaillant on ajovuorossa.

Albumissa Moottorit kylvävät kuolemaa saamme lisätietoja herra Leaderista. Paljastuu, että siviilissä - silloin, kun ei hortoile kummitusasussa - hän pukeutuu valkoiseen miesten pukuun, punaisella vuorattuun viittaan ja käätyihin. Luonnollisesti hänellä on myös pukinparta ja pitkä imuke. Eikä siinä vielä kaikki! Leader on rakentanut autiomaahan salaisen maanalaisen tukikohdan, jossa Leader-tallin autot valmistetaan ja testataan. Tukikohdasta löytyy jopa osittain maanalainen kilparata, jolla autoja voidaan koeajaa.

Leaderin hahmoa ja paria toimintakohtausta lukuunottamatta sarjakuva onkin sitten melko tylsä. Tekijän kiinnostus ja jopa rakkaus kilpa-autoilua kohtaan ilmenee lukemattomina nörttimäisinä, teknisinä selostuksina. Kilpailujen käsittely ei ole erityisen dramaattista.

Tekijän aito kiinnostus kilpa-autoihin sekä ajoittaiset camp-hetket tekevät sarjakuvasta mielestäni yllättävänkin luettavan, vaikka albumit melko hölmöjä ovatkin. Ihan normaaleille ihmisille en kuitenkaan tätäkään 70-luvun sarjakuvaa ehkä uskalla suositella.

Kuvat albumeista Le Mansin kummitus, Moottorit kylvävät kuolemaa sekä Hurjat.

Korjaus: Vaillant-albumeja näkyy itse asiassa suomeksi ilmestyneen kuusi, joista loput kolme 90-luvulla.

Hermann ja Greg: Bernard Prince

Jatkan B:llä alkavien 70-luvun toimintasarjakuvien esittelyä käsittelemällä tänään Bernard Princeä.

Bernard Princeä on tietääkseni joskus julkaistu Mustanaamiossa jatkosarjakuvana. Pari omaakin, pitempää albumia on ilmestynyt suomeksi. Princen hahmoa ei albumeissa varsinaisesti esitellä, mutta jonkinlainen laivan kapteeni hän näyttäisi olevan. Seikkailut tapahtuvat kuitenkin maissa erilaisten turmeltuneiden paikallisviranomaisten ja liikemiesten parissa.

Bernard Prince muistuttaa muita aikakautensa toimintasankareita jopa siinä määrin, että hänen hiuksensa ovat aivan valkoiset, kuten myös Bruno Brazililla. Lisäksi Princen kaveri, punapartainen merimies, näyttää aika paljon eräältä Blueberry-sarjakuvien hahmolta - jotka molemmat taas ovat yhtä viinaan meneviä kuin Bob Morane-tarinoiden punatukkainen Bill Ballantine.

Bernard Prince taitaa olla niitä sarjakuvia, joita halunnevat lukea ainoastaan poikavuosiaan nostalgisina muistelevat keski-ikäiset.

Kuvat albumeista Rämeitten hurjapäät, Myrskyä Coronadossa sekä alin kuva Blueberry-albumista Kohtalokas kaivos.

Louis Albert ja William Vance: Bruno Brazil

Joskus 70-luvulla ilmestyneen Bruno Brazil -sarjakuvan päähenkilö, "salaisten agenttien kuningas", seikkailee iskuryhmänsä kera milloin viidakoissa, milloin Kaliforniassa mafiaa vastustamassa. Albumien juonikuviot ovat varsin hölmöjä, tosin täytyy myöntää, että Ruumisregatan ihmissalakuljettajien pirullinen juoni kätkeä heroiinia ampumiensa asiakkaiden ruumiisiin teki vaikutuksen.

Sarjakuvan graafinen ilme on huolimaton ja suttuinen. Teksteissä on runsaasti kirjoitusvirheitä ja suorastaan vääriä sanavalintoja.

70-luvun toimintahömppäsarjakuvista kiinnostuneille suosittelen mieluummin Bob Moranea, joka sammakkoihmisineen, kadonneine mantereineen ja huumehörhöilyineen on paljon kreisimpää shittiä.

Kuvat albumeista Kuolemankaruselli Sacramentossa, Harhautusten harhautus ja Ruumisregatta.

Henri Vernes ja William Vance: Bob Morane

Sain hiljattain lukijapalautetta, jossa toivottiin lisää sarjakuva-arvosteluja. Oli siis aika tarttua erääseen kotikirjastomme helmeen, Bob Moraneen.

Näissä 70-luvun jännitystarinoissa seikkaillaan eksoottisissa paikoissa ja outojen tapahtumien äärellä. Päähenkilöt ovat komentaja Bob Morane (mitä hän tarkalleen ottaen komentaa, ei kerrota) sekä hänen kaverinsa ja apurinsa, viskiin menevä punatukkainen skotti Bill Ballantine.

Kumppanukset joutuvat mitä kummallisimpiin tilanteisiin, joihin toisinaan löytyy puolivillainen tieteellinen selitys - esimerkkinä "kuolematon" nainen, joka onkin kolme täsmälleen samannäköistä naista, jotka yksi kerrallaan kernaasti tekevät itsemurhan.

Myös huumeet ja hallusinaatiot ovat tärkeässä roolissa. Jokseenkin joka albumissa päähenkilöt huumataan ainakin kerran.

Taiteesta vastaa William Vance, jonka tyyli muistuttaa välillä häkellyttävästi Judge Dreddistä tuttua Mike McMahonia.

Bob Morane seikkailee myös sarjakuvia aiemmin ilmestyneissä kirjoissa. Niitä en sentään ole lukenut.

Kuvat albumeista Samurain silmä, Sammakoiden linna sekä Hirmuliskojen temppeli.

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Tarina tohtori Jekyllistä ja herra Hydesta lienee kaikille tuttu. Itsekin kävin keväällä katsomassa Riku Niemisen tähdittämän musikaaliversion Turun kaupunginteatterissa - alkuperäistä vuonna 1886 ilmestynyttä romaania sen sijaan en ollut lukenut ennen kuin nyt.

Kirja osoittautui yllättävän ohueksi, vain runsaan sadan sivun laajuiseksi, sekä yllättävän yksinkertaiseksi. Kirjailija kertoo tarinan tohtori Jekyllin kohtalokkaista kokeista ja niiden seurauksista varsin suoraviivaisesti ja ilman rönsyjä. Ero musikaalikäsikirjoitukseen on huomattava: alkuteoksessa henkilöt ovat vanhempia, väkivalta on lievempää, eikä romanttisia sivujuonia ole. Tohtorin arvottomiin huvituksiinkin viitataan ainoastaan peitellysti. Kirjan juoni ei sellaisenaan varmaankaan toimisi näyttämöllä kovin hyvin, mutta joudun toteamaan, että pidän alkuteoksesta kuivakoine keski-ikäisineen kuitenkin enemmän kuin sinänsä viihdyttävästä, vauhdikkaasta ja muutenkin erinomaisesta näytelmästä.

Alkuteoksessa on myös se ero näytelmään verrattuna, että herra Hyde on fyysisesti hyvin erilainen kuin tohtori Jekyll, muun muassa pienikokoisempi ja nuorempi. Kirjassa Jekyllin muutos Hydeksi on sekä henkinen että fyysinen, kun taas näytelmässä pelkästään henkinen - mikä ei sikäli ole kovin yllättävää, että hienon kaksoisroolin vetänyt Nieminen ei toki olisi pystynytkään yhtäkkiä kutistumaan lavalla.

Robert Louis Stevensonin kauhuromaani on mielestäni helppolukuinen ja viihdyttävä, ja avaa kiinnostavan näkökulman 1800-luvun lopun moraalisiin pohdintoihin. Suosittelen lukijoilleni sekä alkuteosta että näytelmää.

Clive Cussler: Lohikäärme

Cusslerin Lohikäärmeen priimakuntoisesta kappaleesta pyydetään antikvariaateissa jopa kolminumeroisia summia. Onneksi taloutemme Cussler-vastaava on hankkinut meille kaksi nidettä, joten minäkin uskaltauduin lukemaan tätä merkkiteosta. Erillinen lukukappale olikin tarpeen, olinhan unohtanut kirjan eräänä iltana jälkikasvun ulottuville, ja kirjanmerkkinäkin oli peräti pipo - tällaisella toiminnalla ei taideta juuri bibliofiilipisteitä kalastella.

Clive Cusslerin suurin vahvuus on mielestäni tanakka insinööriproosa ja erityisesti merentutkimuksen kuvaus. Lohikäärmeessä kirjailija on valitettavasti kokeillut siipiään teknotrillerin, jopa tieteiskirjallisuuden saralla. Lisäksi hän on jonkin selittämättömän aivopierun seurauksena ryhtynyt kuvaamaan japanilaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, joita ei selvästi ollenkaan tunne. Lopputulos pyssyä heiluttavine robotteineen ja Bond-roistoista muistuttavine salaisine tukikohtineen on häkellyttävän tökerö.

Kaiken kruunaa teoksen sekä poliittinen että teknologinen vanhentuneisuus. Kirja sijoittuu vuoteen 1993, mutta Neuvostoliitto on edelleen olemassa, samoin jakautunut Saksa. Kirjassa kuvatut tekniikan huipentumat ovat tasoa näköpuhelin ja jutteleva robotti. Enkä edes viitsi puuttua Cusslerin ihmissuhde- ja naistenvaatekuvaukseen - mainitsen vain, että päähenkilö Dirk Pitt on niin kova uros, että pystyy sananmukaisesti kellistämään naisen unissaankin.

Oliko teoksessa sitten mitään hyvää? Pidin varsin paljon alun syvänmerenjaksosta klaustrofobisine tunnelmineen. Valitettavasti jakso on kuitenkin sen verran lyhyt, ettei koko kirjaa kannata sen takia lukea. Cusslerista kiinnostuneille suosittelenkin melkein mitä tahansa muuta kirjailijan teosta.

Jack Higgins: Myrskyn silmässä

70-luvun henkeä pursuileva trilleri sijoittuu 90-luvun alkuun aikaan juuri ennen Persianlahden sodan maahyökkäystä. Saddam Hussein tilaa upporikkaan irakilaiskannattajansa välityksellä megaterroristi Sean Dillonilta pommi-iskun, jonka kohteeksi valikoituu brittien sotakabinetti ja etenkin pääministeri John Major. Seuraa sarja naurettavaa sähläilyä, viskinjuomista, seksismiä ja epäuskottavia yhteensattumia. Terrori-isku epäonnistuu, mutta terroristi pääsee karkuun - molempien puolten toimijat ovat yhtäläisen inkompetentteja.

Dillonin hahmo on varsin hupaisa. Entinen IRA-mies, nykyinen freelancer-terroristi on niin hyvä näyttelijä, että pystyy pelkästään naamaansa vääntelemällä muuntautumaan kokonaan toisen näköiseksi. Dillon ei ole jäänyt poliisin haaviin kahteenkymmeneen vuoteen - itse asiassa kukaan ei edes tiedä, miltä hän näyttää. Tämä siitä huolimatta, että terroristi sekoilee pitkin Eurooppaa, ampuu suunnilleen joka toisen vastaantulijan ja toimii ilman minkäänlaista suunnitelmaa.

Teoksen toinen mieleenjäävä hahmo on Mary Tanner, jonka Higgins esittelee varsin pätevänä sotilaana, mutta joka loppujen lopuksi päätyy lähinnä keittelemään teetä, pitelemään kädestä kirjan muita naishahmoja sekä aivan kirjan lopussa jäämään Dillonin kehittelemään "houkutan ruumiilla ja piileskelen oven takana" -ansaan.

Kirjan kruunaa lopun Bond-roistomainen tapahtumia selittävä dialogi sekä "ai, sillä olikin luotiliivi" -käänne. Myrskyn silmässä on niin hölmö kirja, etten oikein uskalla suositella sitä edes huonojen kirjojen ystäville.

Terveiset Fÿhreriltä!

Tämän typografisen helmiäisen teille tarjoilee Jack Higginsin teos Huonoa seuraa, joka on jatkoa kirjoille Kaksintaistelu ja Koston kierre. Itse en ole Higginsiä lukenut (vaikka olenkin katsonut elokuvan Kotka on laskeutunut ainakin kaksi kertaa - aah, Michael Caine), mutta asioista paremmin perillä olevan perheenjäsenen mukaan Kaksintaistelu oli Higginsiksi suorastaan eeppinen ja Koston kierrekin kohtuullinen. Huonoa seuraa sen sijaan alkaa tilanteessa, jossa henkilökaartia on harvennettu niin paljon, että jännitteen luomiseksi kirjailija joutuu kaivamaan esiin suorastaan Führerin - eikä sitäkään näemmä osata kirjoittaa oikein.

Higgins taitaakin olla seuraavana lukulistallani.

Aristokraatit: Vaarallinen vastustaja

Eno-vainaan jäämistöstä pelastettu sarjakuvan irvikuva oli meillä vessalukemisena usean viikon ajan, mikä kertonee karua kieltään teoksen tasosta. Sarjakuvassa seikkailee joukko knallipäisiä englantilaisia "herrasmiehiä" sekä yksi punapäinen hieman bimbolta vaikuttava nainen. Joukkoa ei esitellä sarjakuvassa tarkemmin, mutta he näyttäisivät olevan jonkinlaisia freelance- tai hyväntekeväisyysagentteja, jotka taistelevat rikollisia ja muita sellaisia vastaan. Tässä albumissa kohteena on mafia.

Ovela mafioso

Vaikka päähenkilöitä ei esitelläkään, sarjakuvassa käytetään paljon ruutuja mafian ja pankkiautomaatin selittämiseen. Piirrosjälki on karmeaa, suomennos huono, ja puhekuplat on kirjoitettu isoilla kirjaimilla. Lisäksi osa sivuista on painettu kahteen kertaan. Juoni on niin hölmö, että on vaikea sanoa, puuttuuko albumista lisäksi sivuja.

Hämäävät valeasut

Suosittelen sarjakuvaa masokisteille, joilla on paljon aikaa istua pöntöllä.

Teknologian hyötykäyttöä

Lisää Spillanea

Bannermanien äpärä oli niin ässää shittiä, että julkaisen siitä toisenkin lainauksen. Olkaa hyvät:

- Jos kerjäätte tärskyä vatsaanne, olette oikealla tiellä, kaveri.

Hänen hymynsä oli kova ja sopi yhteen silmien omituisen kiillon kanssa. Rento kävely ei salannut, että lihakset jännittyivät hänen takkinsa alla. Hän kysyi: - Olenko?

Mutta ennen kuin hän sai judoiskunsa liikkeelle, survaisin häntä suoraan vasten suuta niin lujasti, että rystysteni iho repeytyi hänen hampaisiinsa ja hän kierähti kahdesti ennen kuin sohva pysäytti hänet. Hän katsoi minua kasvoillaan suunnaton viha. Hän oli niitä liian itsevarmoja tyyppejä, jotka ovat tuhlanneet aikaansa voimistelusaleissa yllään japanilainen toga ja harjoitelleet epäamerikkalaista tappelutapaa ja unohtaneet oikean suoran vasten turpaa. Helvetti, olin tavannut tusinoittain näitä tyyppejä aikaisemin. - Ensi kerralla voin ampua teidät, Vance.

Japanilainen toga? Eipä tässä muuta.

Mickey Spillane: Bannermanien äpärä

Lukiessani Mickey Spillanen Taistelevaa Huppukaulusta havaitsin yllätyksekseni, että kirjan loppuosa koostuukin erillisestä teoksesta nimeltään Bannermanien äpärä. Hämmentävää kyllä, toisen pienoisromaanin nimeä ei mainita ollenkaan kirjan kannessa.

Bannermanien äpärä kertoo kotikulmille parinkymmenen vuoden päästä palaavasta halveksitusta äpäräpojasta, joka näyttää lötköille mulkvisti-sukulaisilleen kaapin paikan. Asiaan liittyy kaunis vaaleaverikköserkku sekä punatukkainen ikääntyvä nymfomaani. Kirja on, jos mahdollista, vielä hölmömpi kuin Taisteleva huppukaulus. Teoksen ehkä ainoa hyvä läppä on seuraava: ”Panen otsaanne neljäkymmentäviisikaliiperisen luodin, joka repii takaraivonne hajalle ja roiskuttaa takananne olevan Milesin päälle enemmän verta ja aivoja kuin hänellä ennestään on.”

En suosittele teoksen lukemista erityisemmin kenellekään.

Mickey Spillane: Taisteleva Huppukaulus

Vuonna 1964 englanniksi ja vuonna 1970 suomeksi ilmestynyt Taisteleva Huppukaulus (Return of the Hood) on kioskikirjallisuutta aidoimmillaan. Umpihölmössä tarinassa kuvankaunis naisagentti luovuttaa pahisgangsterille tärkeän mikrofilmikapselin, jota havittelevat niin kommunistit kuin narkomaanitkin. Juttuun sekaantuu myös mafiosoja ja epäilyttävä meikattu homo. Tarinan tyylilajista antanee hyvän kuvan seuraava sitaatti:

”Hän avasi suunsa ammolleen, ja ammuin häntä suoraan siihen ja hänen päänsä läjähti seinään ja hänen verensä ja aivonsa levisivät ympäri tapettia.

Karen Sinclair katsoi minua vuoteesta hymyillen silmät kirkkaina ja säteilevinä.”

Suomenkieliseen laitokseen on Taistelevan Huppukauluksen lisäksi niputettu teos nimeltään Bannermanien äpärä. Täytynee lukea sekin, vaikka tiukkaa saattaa tehdä.

Robert van Gulik: Kaulanauha ja kalebassi

Poo-yangin piirituomari Dee jatkaa seikkailujaan tässä melko perinteisessä, mutta eksoottisesti muinaiseen Kiinaan sijoittuvassa dekkarissa. Kirja oli ehkä hiukan väsähtäneempi kuin aiemmin lukemani Kummitusluostari; plussaa tulee kuitenkin toimintakohtauksista, kiinalaisen kulttuurin kuvauksesta ja kirjailijan itse tekemästä kuvituksesta. Suosittelen van Gulikin kirjoja kevyiden dekkareiden ystäville ja muinaisesta Kiinasta kiinnostuneille.

Robert van Gulik: Kummitusluostari

Entuudestaan täysin tuntemattoman kirjailijan muinaiseen Kiinaan sijoittuva dekkari oli poikkeuksellisen positiivinen yllätys. Kirjassa on sopivasti paikallisväriä, toimiva juoni ja tekijän kuvitus, joka korostaa kirjan tunnelmaa sopivan vanhanaikaisella tavalla.

Pidin myös kirjassa olevista rakkaus- ja avioelämään liittyvistä näkemyksistä, muun muassa virkistävän positiivisesta suhtautumisesta moniavioisuuteen ja homoseksuaalisuuteen sekä sen korostamisessa, että lemmensuhteet tulee aina hoitaa niin, että itsekunnioitus säilyy.

Kirja herätti minussa halun tutustua myös ihan oikeisiin vanhoihin kiinalaisdekkareihin, ja suosittelen sitä lämpimästi.

Christiane Heggan: Nettimurha

Pyysin perheenjäsentä tuomaan kevyttä kesälukemista, esimerkiksi dekkareita. Tuotu kirja osoittautuikin varsin kevyeksi, peräti harlekiinijännäriksi. No, lukeehan niitäkin kerran viidessätoista vuodessa, tuumasin, ja ryhdyin puuhaan.

Ensimmäinen haaste oli vauva, joka hyökkäsi teoksen kimppuun ja möyhensi sitä kiihkeästi. Kun perillinen oli irrotettu kirjallisuudesta, totesin kirjan yllättävän siedettäväksi. Se ei herättänyt samanlaista epätoivoa ja suoranaista tuhoamisvimmaa kuin aiemmin lukemani harlekiinikirjat. Sisältö on jokseenkin päätön, mutta kirjassa on nykyaikaisia elementtejä, kuten yksinhuoltajia ja tietokoneita, mistä plussaa. Teoksen kirjallinen taso on kyllä äärettömän alhainen, ja kielellisesti se on lähinnä selkokieltä. Romantiikkaa kirjassa on varsin vähän, ja erittäin poikkeuksellisesti päähenkilön sekä hänen miesystävänsä suhteessa ei ole minkäänlaista komplisoitumista. Muutenkin kirjan jännitteet ovat aivan olemattomia, ja toimintakohtaukset lähinnä naurettavia.

En oikein tiedä, kenelle kirjaa voisi suositella. Yleensähän harlekiineja kai lukevat naiset, jotka kaipaavat romantiikkaa elämäänsä, mutta kun ei kirjassa sitäkään ole. Ehkä kohderyhmänä ovat juurikin imettävät äidit, jotka joutuvat aikaa kuluttaakseen lukemaan roskaa, jota kukaan ei jää kaipaamaan, jos vauva sen silppuaa.

Agatha Christie: Lordin kuolema

Christien tuotanto on laaja ja hiukan epätasainen. Monet pitävät Hercule Poirot -kirjoja parhaina, ja ainakin omasta mielestäni Lordin kuolema oli oikein hyvä: juoni oli sopivan monimutkainen, mutta kuitenkin ymmärrettävä, ja henkilökuvaus mukiinmenevää. Plussaa tulee sadistiaatelisesta kauniine miespalvelijoineen sekä rahanahneista juutalaisista (huom. kirja on kirjoitettu ennen 2. maailmansotaa), miinusta ranskankielisistä lauseista (ei ollut sanakirjaa lukiessa käsillä).

Reijo Mäki: Enkelit kanssasi

Olen lukenut kaksi Vares-kirjaa, enkä oikein ymmärrä niiden suosiota. Enkelit kanssasi on huono kirja monella tasolla. Juoni on hatara ja koostuu lähinnä alkoholin juomisesta. Henkilökuvaus on epäuskottavaa: alkoholistimiehiä Mäki kuvaa siedettävän realistisesti, mutta naisten, rikkaiden liikemiesten ja älyttömästi nimetyn palkkamurhaajan kuvaus on aivan naurettavaa. Kirja on kirjoitettu huonolla suomen kielellä, ja tekstissä vilisee ontuvia kielikuvia, väärin kirjoitettuja sanoja sekä ilmeisen tahattomia puhekielisyyksiä. Raskauttavimpana pidän Tequila-sanan toistuvaa kirjoittamista g:llä. Yksityisetsivänä Vares on onneton, ja varsinaiset hommat kirjassa tekee satunnainen peräkammarinpoika Vareksen haahuillessa kapakoissa. Lisäksi kirjassa on tarpeeton ja myötähäpeää aiheuttava yhdyntäkohtaus. Junttikirjallisuuden ystäville suosittelen pikemminkin Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaa, joka sentään on paikoitellen ihan hauskakin.

Agatha Christie: Kuolema Niilillä

Mainio Hercule Poirot -tarina, joka tunnetaan myös David Suchetin tähdittämänä erinomaisena TV-tulkintana. Juoni on sopivan monimutkainen ja henkilöt luonteikkaita. Christie tiputtelee vihjeitä siihen malliin, että hoksottimilla varustettu lukija pystyisi periaatteessa arvaamaan loppuratkaisun. Suosittelen vanhanaikaisten dekkarien ystäville.