Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan

Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan juoni lienee kaikille tuttu: vastavalmistunut, nuori ja naiivi tyttö palkataan orjatyöhön muotilehden paholaismaisen päätoimittajan assistentiksi. Touhu vaikuttaa hänestä ensin aivan hullulta, mutta lopulta hän sopeutuu outoon ympäristöönsä, ja työ vie hänet mukanaan siinä määrin, että sekä terveys että ihmissuhteet ovat holahtaa pöntöstä alas.

Olen katsonut elokuvan silloin, kun se oli uusi, ja lukenut Weisbergerin toisen kirjan VIP-ihmisiä. En pitänyt kummastakaan mitenkään erityisen huikaisevan paljon. Paholainen pukeutuu Pradaan -kirja olikin positiivinen yllätys. Miranda Priestley on kirjassa vieläkin narttumaisempi kuin elokuvassa ja päähenkilön ongelmat vielä pahempia. Vaikka omat pomoni ovatkin aina olleet enimmäkseen mukavia, saatoin myös samastua joihinkin päähenkilön tuntemuksiin, kuten turhautumiseen epäselvien tehtävänantojen äärellä.

Weisbergerin esikoisteoksesta tuntuu huokuvan omakohtaisen kokemuksen siivittämä sujuvuus ja raivo, johon VIP-ihmisiä ei ollenkaan yltänyt. Vaikka varsinaisesta korkeakirjallisuudesta ei ole kyse, voin suositella teosta, etenkin esimiestensä edesottamuksiin kyllästyneille.

Sekavaa muotijournalismia

Turun Sanomien välistä putkahti tänään muotiliite. Vastaavat liitteet eivät yleensäkään juuri juhli journalistisella tasollaan, mutta tämänpäiväisessä huomiota kiinnitti poikkeuksellisen sekava juttu. Jutun aiheena oli vartalotyypin mukainen pukeutuminen - tai ehkä kyseessä olikin isokokoisten tai pyöreiden naisten pukeutuminen, mene ja tiedä. Jutussa annettiin joka tapauksessa ymmärtää, että vaikkapa Y-vartalotyypin harteikkuus on ikään kuin automaattisesti "isokokoisuutta" tai "pyöreyttä", ja että O-vartalotyypin nainen on pyöreä joka puolelta kaulasta alaspäin.

Perinteiseen vartalotyyppijaotteluun tällainen tulkinta ei tietenkään kuulu - vartalotyypit kertovat vain vartalon eri osien suhteesta, ja hyvin laihallakin naisella voi olla vaikkapa päärynävartalo, jos hänen yläosansa ja alaosansa ovat eri kokoa. Lisäksi ainakin itse miellän kookkaat tai isokokoiset naiset ihan eri asiaksi kuin pyöreät: kookas voi olla esimerkiksi harteikas ja atleettinen 180-senttinen nainen, kun taas pyöreä voi olla siro, mutta ylipainoinen 150-senttinen. Juttu oli kirjoitettu sen verran sekavasti, että sen perusteella sai kuvan, ikään kuin samat pukeutumisohjeet sopisivat kaikille vartalotyypeille, kunhan niissä on jotakin "isoa" - tai edes isompaa kuin jokin toinen ruumiinosa.

Miksi tartun yksittäiseen lehtijuttuun? Syitä on kaksi. Ensinnäkin laatu. Ymmärrän kyllä, että muotijuttujen pääasiallinen tarkoitus on esitellä mainostajien vaatteita, ja että kuvien rinnalla tekstin osuus on vähäarvoisempi. Jotakin järkeä kuitenkin leipätekstiinkin kaipaisin - muutenhan siihen voisi laittaa pelkkää lorem ipsumia. On hämmentävää, että toimitukset maksavat toimittajalle tai avustajalle välillä ihan päättömistäkin teksteistä.

Toinen syy liittyy tekstin varsinaiseen asiasisältöön. Muoti- ja kauneusteollisuus yrittää mielestäni löytää uusia tuotteita myydäkseen naisista mitä naurettavimpia vikoja, joita tuotteiden muka olisi tarkoitus korjata. Esimerkistä käy se tapaus, kun yritin ostaa kampaamokaupasta shampoota värjäämättömille, käsittelemättömille, vaurioitumattomille ja muutenkin ihan tavallisille hiuksilleni: ei onnistunut, koska naisten hiuksissa on lähtökohtaisesti shampoonvalmistajien mukaan aina jokin vika, jota pitäisi korjata. Tavallisten, hyväkuntoisten hiusten shampoota ei löytynyt koko puljusta, vaan kaikki oli tarkoitettu tavalla tai toisella käsitellyille, värjätyille, latteille tai kuiville hiuksille. Ja nyt saamme edellä kuvailemastani jutusta lukea, että eri vartalonosien erikokoisuus onkin "isokokoisuutta" tai "pyöreyttä" - siis läskiä, herrajumala, yök! Muoti- ja kauneusteollisuuden maailmassa normaalia naista ei olekaan, on vain joukko vikoja, joita teollisuudenala rientää korjaamaan.

Vastustan tällaista pöljyyttä.

Parempia pukeutumisoppaita

Edellisessä kirja-arvostelussa annoin huutia Style-nimiselle pukeutumisoppaalle. Millainen sitten on bloggarin mielestä hyvä pukeutumisopas, kysytte ehkä. Esittelen tässä kolme suosikkiani, jotka olen poiminut pukeutumis- ja kauneudenhoito-oppaiden kokoelmastani. Valitettavasti on todettava, etteivät nämäkään oppaat ole täydellisiä, vaan melkein oppaassa kuin oppaassa on kummallisia neuvoja eri ruumiinosien "peittämiseen" tai "salaamiseen" - ikään kuin olisi mahdotonta, että nainen voi haluta korostaa esimerkiksi hillittömän suuria rintoja tai kapeaa lantiota.

Irma Andersin: Hyvin pukeutuva nainen (1952)

Kirjassa käsitellään muotia ja pukeutumista monesta näkökulmasta. Läpi käydään muun muassa historiaa, etiketin vaatimuksia, materiaaleja ja erillisiä asusteita. Kirjan sanoman voi tiivistää lyhyesti muutamaan lauseeseen: Yksinkertainen ja laadukas on parempaa kuin kallis ja ylettämömästi koristeltu; Kaikille vartalo- ja kasvotyypeille löytyy sopivia vaatteita ja kampauksia; Ajaton ja tyylikäs on parempaa kuin huippumuodikas. Kirja tarjoaa nykylukijallekin ajatuksia tyylikkääseen pukeutumiseen.

Paula Maisniemi: Pukeudu harkiten (1963)

Teos käsittelee jatkuvasti ajankohtaista aihetta, peruspuvuston suunnittelua, hankintaa ja ylläpitoa. Aihetta lähestytään monesta näkökulmasta, muun muassa materiaaliopin, rahoituksen, kankaanmenekin ja tekstiilihuollon kannalta. Kirja on parhaita lukemiani peruspuvusto-ohjeita - tosin väitän, että nykyään useimmat naiset haluavat ehkä useammat kuin kahdet rintaliivit ja kolmet alushousut.

Carole Jackson: Kaunistu väreillä (1986)

Kirja käsittelee yhä edelleen monina eri inkarnaatioina esiin pulpahtelevaa värianalyysia, jossa eri värityypit on nimetty neljän vuodenajan mukaan. Kirjan erottaa monista kaltaisistaan tyyppijaottelun selkeys sekä ennen kaikkea värikarttojen painotekninen onnistuneisuus - värikarttojen perusteella todella pystyy tajuamaan, mitä värisävyä kirjoittaja on tarkoittanut. Kirjassa on myös muita pukeutumisneuvoja.

Style - Löydä oma tyylisi - Vinkkejä maailman tunnetuimmilta muotibloggareilta

Rakkaat lukijani! Annan teille ilmaisen vinkin. Jos kirjan nimi on ilmaistu niin epäselvästi, että joudutte selvittämään oikean nimen kirjaston infotarrasta, kyseessä ei välttämättä ole hyvä kirja.

Teoksen, josta käytän lyhyyden vuoksi nimeä Style, silmiinpistävin ominaisuus on taiton uskomaton sekavuus. Kirjassa on valtava määrä värejä, muotoja, ympättyjä valokuvia, koristeita, eri suunnissa kulkevia pikkuruisia tekstejä ja taustatekstuureja. Osa teksteistä on oikeasti niin pienellä fontilla, että täysin normaalilla näöllä varustettu henkilö ei pysty lukemaan niitä muuten kuin aivan kirkkaassa valossa. Suurin osa sivunumeroista puuttuu, mikä tekee hakemistosta jokseenkin turhan.

Toinen huomiotaherättävä piirre on asukuvien naurettavuus. Monet asuista näyttävät siltä, kuin sokea (ja tuntoaistiton) olisi kahminut UFFin laatikosta mitä sattuu kamaa ja kiskonut ne päälleen sekalaisessa järjestyksessä välittämättä siitä, mikä vaatekappaleiden varsinainen käyttötarkoitus on.

Kas tässäpä ensi viikon työasuni

Lähempi tarkastelu osoittaa, että kirja on myös tylsä. Asukuvat vuorottelevat kummallisten luettelosivujen kanssa, joissa on kuvattu tietyn vaatekappaleen sata ja yksi variaatiota. Jokaisella on kuvateksti, joista osa kuulostaa ihan järjettömiltä: esimerkiksi sivulla 83 "Fiftarityylisen kellohameessa on pieni puudeli!"

Ja näitähän riittää

Lisäksi kirjoittaja suhtautuu omituisen vihamielisesti naisvartaloon. Monien vaatteiden kohdalla annetaan vinkkejä "vatsan piilottamiseen" - sitä ei kylläkään kerrota, miksi niin pitäisi tehdä. Muitakin ruumiinosia pitää kirjan mukaan piilotella tai korostaa.

Kirjan kieliasu on parhaimmillaankin ontuvan mukahauska, pahimmillaan silkkaa dadaa. Bloggaajien kommentit omista asuistaan ovat usein hölmöjä ja naiiveja.

Neuvo pukea villatakki päälle väärinpäin melkein sai kirjabloggaajan itkemään ääneen

Ehkä pahinta kirjassa kuitenkin on, että lähes kaikki kirjan asut on haastateltavien mukaan tarkoitettu "kaupungilla kiertelyyn", "romanttisille treffeille" tai "piknikille". Ei siis töihin, kouluun tai lastenhoitoon. En ehkä edes halua tietää, ovatko kyseessä muotibloggaajien fantasiat tavoiteltavasta elämäntyylistä, vai elääkö joku oikeasti noin.

Kirjassa on kuitenkin hyviäkin puolia. Monet bloggaajista tuovat kiinnostavalla tavalla esille muodin ja muiden taidemuotojen yhteyden. Lisäksi heidän inspiraationlähteinään toimii mielenkiintoisia henkilöitä, esimekiksi Luisa Casati ja Iris Apfel, joista olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Linda O’Keeffe: Kenkä – Avokkaiden, saapikkaiden ja sandaalien kunniaksi

Kirjan hölmö alanimeke ja alun höpinät naisten halukkuudesta ostaa kalliita ja epämukavia kenkiä saivat minut vieroksumaan O’Keeffen teosta suorastaan vuosien ajan. Kaverin kannustamana päädyin kuitenkin lukemaan sen läpi ja yllätyin positiivisesti. Kirjassa on esitelty kuvin ja lyhyin tekstein valtava määrä erilaisia kenkiä, myös erikoisuuksia, kuten fetissi- ja sidottujen jalkojen jalkineita.

Kirjan näkökulma painottuu selvästi estetiikkaan, ja kengän valmistamisen tekniikkaa käsitellään hyvin vähän. Esimerkiksi vasemman ja oikean lestin keksiminen kuitataan sivulauseenomaisesti eikä stilettikorkojen keksimistä taideta mainita ollenkaan. Kengät esitellään jalkinetyypeittäin eikä esimerkiksi kronologisesti tai maantieteellisesti, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu – usein samalla aukeamalla on hyvin samannäköisiä kenkiä, jotka on kuitenkin valmistettu aivan eri aikoina. Väillä jaottelu tuotti päänvaivaa kaltaiselleni kenkäamatöörille, en nimittäin oikein aina tajunnut esimerkiksi sitä, millä perusteella jokin kenkä on tohveli ja millä perusteella perusavokas. Kirja kaipaisikin jonkinlaista havainnollista kaavakuvaa eri kenkätyypeistä ja niiden eroista.

Kirjaa lukiessani saavutin sellaisen toki täysin subjektiivisen mielipiteen, että 1970-luvun korokepohjakengät ovat olleet yksinkertaisesti kammottavia (eivät toki yhtä hirveitä kuin kiinalaiset sidottujen jalkojen kengät). Myös venetsialaiset chopinet lienevät olleet aika naurettavia.

Kirjan huonona puolena täytyy valitettavasti mainita suomennos, joka on todella kömpelö ja sisältää jopa suoranaisia virheitä. Jostain syystä huomioni kiinnittyi myös siihen, ettei kirjassa taidettu esitellä yksiäkään venäläisiä tai muuten slaavilaiseen kulttuuripiiriin kuuluvia kenkiä, mikä tuntuu oudolta, kun valikoima muuten on maantieteellisesti varsin kattava.

Hadley Freeman: Käsilaukun syvin olemus

Kirja vaikuttaa alkuun melko hattaraiselta: lista muotiin liittyviä asioita aakkosjärjestyksessä. Ensivaikutelman ei kuitenkaan pidä antaa hämätä. Kirja on todella hauskasti kirjoitettu ja loistavasti suomennettu. Yleensähän ulkomaisten kirjojen suomalaiset käännökset eivät ole kummoisiakaan, mutta tällä kertaa kääntäjä Sampsa Peltonen on onnistunut erinomaisesti kääntäen Freemanin englanninkieliset lystikkyydet sujuvasti, hupaisasti ja oikein. Kirjasta saa myös tietoa muotiin liittyvistä asioista, jos sellainen kiinnostaa. Lisäpisteitä teos saa siitä, että sen pinkki ja kultainen kansi oli vauvan mielestä vastustamaton.