Kimmo Leijala: Fosfori

En ole mikään runouden tai varsinkaan nykyrunouden suurkuluttaja, tai jos ollaan ihan rehellisiä, en lue nykyrunoutta käytännössä ollenkaan. Kykyni arvioida runoteoksen onnistuneisuutta on siis varsin rajallinen. Kimmo Leijalan edellisestä teoksesta pidin, vaikka en kokenut kovin hyvin ymmärtäväni sitä. Vitissä minua miellytti tunnelma, jossa sumu kohtaa ruosteen ja maaperä muistin. Leijalan uusin teos Fosfori sen sijaan jättää minut ihmettelemään, mistä kummasta lieneekään kysymys.

Teos muodostuu hyvin lyhyistä, lyhyimmillään jopa pelkän rivin tai muutaman sanan mittaisista yksiköistä, joita on jotenkin ryhmitelty. Osa teoksen sisällöstä on perinteisemmässä, pidemmässä runomuodossa. Leijalan edelliselle teokselle ominaiset luontokuvat ovat mukana, samoin kielellä leikkiminen (esim. "puurangot").

Sisällöstä en osaa sanoa oikein mitään - luin kirjan kaksi kertaa, mutta kirjailijan mahdollisesti tarkoittamat merkitykset eivät avaudu. Menin jopa niin pitkälle, että luin kustantajan esittelyn teoksesta; sen mukaan "[k]irja ja sen nimi ovat saaneet alkunsa Dresdenin pommituksista, ja sen ilmavat ja hengittävät säkeet sekä viittaavat fosforipommien aikanaan tuottamaan tuhoon että siirtävät tämän muistoa nykypäivään". Yritin tulkita teosta tämän tiedon kautta, mutta en ymmärtänyt siitä yhtään enempää enkä keksinyt yhteyttä teoksen sisällön ja Dresdenin pommitusten välillä.

Koska kirjallisuudenlaji on minulle lähes täysin vieras, en esitä mielipidettä teoksen hyvyydestä tai huonoudesta. Jonkinlainen kalvava hämmennys tästä kyllä jäi. Kaltaisilleni nykyrunousmaallikoille suosittelen mieluummin Vitiä, joka avautuu paremmin, vaikka ei runoutta niin tuntisikaan.

Ilias, toinen laulu

Iliaan toisen laulun alussa Zeus pohtii, miten Akhilleus saisi kunnian. Hän päättääkin tehdä Agamemnonille källin ja lähettää tälle valheellisen enneunen: jos akhaijit nyt ryhtyvät taisteluun, he tulevat voittamaan sodan. Herättyään Agamemnon kutsuu akhaijit kokoon, ja nämä uskovat enneuneen, kun sen kerran on nähnyt sotaurho ja ylipäällikkö Agamemnon.

Nyt seuraa huikaiseva juonenkäänne. Sen sijaan, että määräisi joukot hyökkäykseen, Agamemnon ehdottaakin, että sotajoukko suorii kotiin: "Neuvoni kuulkaa siis sekä seuratkaa sitä kaikki: karkotkaamme jo laivoin pois sulo-syntymämaahan, emmehän Troiaa voi katulaajaa vallata koskaan."

Toisin kuin Agamemnon ehkä on olettanut, akhaijit rynnivät laivoilleen suunnilleen riemusta kiljuen ja koko sotaretki on mennä mönkään. Tarvitaan Odysseuksen apua, että sotajoukko saadaan kuriin ja järjestykseen ja takaisin taistelumielelle: päälliköitä Odysseus suostuttelee, rahvasta hakkaa valtikalla saadakseen nämä tottelemaan. Kaikki muut saadaankin järjestykseen, paitsi eräs Thersites, "suunpieksäjä suunnaton", joka "rumin mies oli Troian luo tulijoista, kampurajalka ja nilkku". Thersites kritisoi Agamemnonin toimintaa, mutta väkivallalla tästäkin tilanteesta selvitään: mies tokenee, kun Odysseus hakkaa häntäkin valtikalla.

Akhaijien päämiehet uhraavat ja rukoilevat, ja sotajoukot järjestetään hyökkäykseen. Laulun loppuosa koostuu äärettömän tylsästä laivaluettelosta, jossa luetellaan heimoittain ensin akhaijien ja aivan laulun lopussa lyhyesti troialaisten sotajoukkoihin kuuluvat pienemmät porukat. Tämä osuus on selitysten mukaan myöhempää tuotantoa kuin muu osa runoelmaa, eivätkä siinä esitetyt kansallisuuksien suhteet vastaa muuta runoelmaa. Aasinsillanomaisesti myös troialaiset havaitsevat, että akhaijit aikovat ryhtyä hyökkäykseen, ja järjestävät omat joukkonsa.

Laulun alkuosa on melkoista sekoilua, josta on vaikea sanoa, onko se tarkoitettu humoristiseksi vai ei. Agamemnonin reaktio enneuneensa ja Odysseuksen riehuminen valtikan kanssa ainakin vaikuttavat nykylukijasta melkoiselta komedialta.

Vielä sananen suomennoksesta: mitä mahtaa tarkoittaa "taloss' Aktorin, Azeun pojan, nous yliskammiohon tytär kaino ja kohtasi Areen suurväkisen; salasaapuja siell' lepäytteli immen"? Kuulostaa potentiaalisesti vähän tuhmalta, mutta kuka tästä koukeroisesta kielestä selvän saa?

Ilias, ensimmäinen laulu

Sain joululahjaksi pitkään himoitsemani Iliaan Otto Mannisen suomennoksena. Raportoin edistymistäni laulu kerrallaan. (Disclaimer: jos joku opiskelija tai vastaava googlaa Iliaan juoniselostusta, niin älkää nyt herrajumala uskoko mitään, mitä kirjoitan, vaan tarkistakaa asia jostain oppineesta lähteestä.)

Kuten useimmat tietänevät, Ilias sijoittuu Troijan sotaan. Ensimmäisessä laulussa tapaamme kreikkalaiset sotaurhot Agamemnonin ja Akhilleuksen, jotka joutuvat nokkapokkaan keskenään. Agamemnon on ilmeisesti koko kreikkalaisten sotajoukon pomo tai ainakin hän komentaa useampia miehiä kuin Akhilleus (joka muuten on sama heppu, joka tunnetaan sanonnasta "Akilleen kantapää"). Sotajoukko on ottanut naisvankeja, jotka on jollain logiikalla jaettu sotilaiden kesken. Agamemnon on saanut troijalaisen Apollon papin Khryseksen tyttären, kun taas Akhilleus on saanut Briseis-nimisen naisen. Khryses tulee kreikkalaisten leiriin tarjoamaan lunnaita tyttärestään, mutta Agamemnon kieltäytyy luovuttamasta tätä sillä perusteella, että tytär on paremman näköinen ja vielä askareissakin taitavampi kuin Agamemnonin oma vaimo. Khryses pyytää apua Apollolta, joka ryhtyykin ampumaan kreikkalaisiin ruttoa aiheuttavia nuolia. Kreikkalaiset pyytävät apua ennustajalta, joka paljastaa heille Apollon puuhat ja kertoo, että ainoa keino jumalan lepyttämiseen on antaa tytär Khrysekselle takaisin ilman lunnaita. Agamemnon ei tästä ilahdu, vaan vaatii, että hänen pitää saada muilta kreikkalaisilta hyvityksiä, jos hän joutuu luovuttamaan Khryseksen tyttären.

Akhilleus rupeaa aukomaan Agamemnonille päätään. En ihan tajunnut, mitä hän sanoo, mutta ilmeisesti se oli jotain tosi ärsyttävää, koska Agamemnon ilmoittaa ottavansa hyvitykseksi Briseiksen. Akhilleus vetää herneen todella syvälle nenäänsä ja ilmoittaa, ettei suostu enää taistelemaan. Hän pyytää äitiään, merijumalatar Thetistä, anomaan ylijumala Zeusta kääntämään sotaonnen kreikkalaisille vastaiseksi kunnes Akhilleus jälleen palaa taisteluun. Thetis tekeekin näin ja Zeus suostuu, mistä tämän puoliso Hera (tai Here, kuten nimi kirjassa kirjoitetaan) pahastuu. Puolisoiden välille tulee riitaa, ja Zeus uhkaa ruveta kurittamaan Heraa. Väliin onneksi tulee lepyttelemään heidän poikansa Hefaistos, ja jumalat ryhtyvät juhlimaan iloisina, mihin laulu loppuu.

Teoksen kieliasu on vanhahtava ja vaikeaselkoinen, mutta ei mahdoton ymmärtää. Lopussa olevat selitykset auttavat lukemisessa. Teoksen henkilöt äksyilevät, mököttävät, uhkailevat ja kiukuttelevat ensimmäisessä laulussa vähemmän sankarillisella tavalla. Kreikkalaiset sotaurhot käyttäytyvät suorastaan kuin mitkäkin bridezillat. Tästä on hyvä jatkaa.

Opin ensimmäisestä laulusta myös uutta: teoksen syntyajan kreikkalaiset ovat ajatelleet, että tummaihoiset ihmiset ovat jumalien erityisessä suosiossa.

Heikki Niska: Satakieli ja lakaisukone

Ensivaikutelma Heikki Niskan lastenrunokokoelmasta on positiivinen. Virpi Pennan iloinen ja värikäs kuvitus sekä runojen hölynpölyhenkisyys hymyilyttävät. Hetken päästä tarkastelija kylläkin huomaa, että kuvitus vaikuttaa vähän tietokoneella tehdyltä, jopa Adobe Illustrator -henkiseltä - sama ongelma sivumennen sanoen vaivaa myös graafikko Osmo Pennan töitä, joita Satakielen kuvitus muistuttaa hyvin paljon.

Kuvituksen lievää jäykkyyttä raskauttavammaksi ongelmaksi runoteoksessa nousee kuitenkin runojen kieliasu. Monissa runoissa on varsin nerokas alku tai idea, mutta useimmat lässähtävät loppua kohti aivan kuin runoilija ei oikein olisi jaksanut kunnolla hioa niitä. Myös jotkin sanavalinnat ihmetyttävät: tuntuu siltä kuin runoilija olisi valinnut aivan satunnaisen sanan runon täytteeksi. Pahinta kuitenkin on, että vaikka runot ovat loppusoinnullisia, ne eivät ole mitassa. Ääneen lukeminen on välillä todella vaikeaa, ja ääneenhän näitä luetaan, joka päivä, joskus montakin kertaa.

Runokirjan puolustukseksi täytyy kuitenkin sanoa, että puutteistaan huolimatta se on toistuvasti luettavaksi lastenkirjaksi melko siedettävä. Runoissa on kaikenlaisia aikuistakin huvittavia hauskuuksia, ja yksityiskohtainen kuvitus tukee ja tulkitsee runoja. Oma suosikkini on sivulta 55 löytyvä Herkkuja netistä, jossa ruoka-aineiden nimet rullaavat herkullisesti kohti yllättävää loppua.

Uskallan suositella kirjaa esimerkiksi lahjaksi lapsiperheeseen, koska toisin kuin varsin monet lapsille tarkoitetut kulttuurintuotteet, Niskan runoteos ei herätä aikuisessa välitöntä halua vajota koomaan ja päästä osallistumasta kulttuurinkulutukseen. On harvinaista, että sama kirja kiinnostaa sekä aikuista että taaperoikäistä, ja tässä kirjan tekijät ovat onnistuneet.

Kimmo Leijala: Viti

En yleensä lue nykyrunoutta, ja kokoelma vaatikin pienoista syventymistä ennen avautumistaan. Pidin erityisesti runojen hiukan kolkosta ja nuhjuisesta tunnelmasta, jossa kerroksia tuntuu olevan sekä muistissa/historiassa että konkreettisessa maaperässä ja maisemassa. Mieleen tuli jopa Robert Holdstockin Alkumetsä. Myös joidenkin säkeiden nerokas monimerkityksisyys miellytti (esim. "Miten minä voin valvoa kenenkään unta?"). Vähemmän miellytti joidenkin runojen kielellinen monimutkaisuus ja hämäryys, joka tuntui välillä tarkoitukselliselta. Myös joidenkin aiheiden ja sanojen toistuminen usein häiritsi. Kokonaisuutena kuitenkin pidin kokoelmasta ja harkitsen jopa muidenkin runojen lukemista.