Helle Kannila: Kirjanvalinnan ongelmia (1967)

Pitkän linjan kirjastovaikuttajan, Suomen kirjastolaitoksen äidiksikin tituleeratun Helle Kannilan (1896 - 1972) pienimuotoinen dissailu on noussut nykypäivän kirjastopiireissä jonkinlaiseksi trendiksi. Tällainen kapinointi on sikäli ymmärrettävää, että vuosikymmenet kuolleena ollut Kannila tuskin nousee haudasta kritisoijiaan kurmottamaan, ja niinpä kritiikkiä voikin turvallisesti esittää.

Olen lukenut Kannilan teoksia varsin vähän, lähinnä vuoden 1966 Kirjastonhoidon oppaan, jota pidän edelleen erinomaisena alan perusteoksena. Kirjanvalinnan ongelmia aika ei valitettavasti ole kohdellut yhtä hellästi.

Teos käsittelee nimensä mukaisesti kirjanvalintaa kirjastoissa painottuen yleisiin kirjastoihin. Kirjan kolme ensimmäistä lukua ovat mielestäni edelleen ajankohtaiset: niissä käsitellään kirjanvalinnan yleisiä periaatteita sekä erityisesti sitä, millaisessa suhteessa kirjastojen kirjanvalinta on sananvapauteen ja sensuuriin. Kirjan alkupuolen keskeisen sisällön voi kiteyttää Kannilan sanoin (s. 22): "Kaikkia julkaistuja kirjoja ei suinkaan ole syytä kelpuuttaa yleisiin kirjastoihin, mutta mielipiteitä ei sovi kirjastossa arvostella, vaan sitä, millä tavalla nuo mielipiteet on tuotu esille". Kannila painottaa suunnitelmallisen kirjanvalinnan tärkeyttä (mikä on sinänsä surkuhupaisaa, kun kaikissa kirjastoissa ei edelleenkään ole yhtenäistä, julkista valintaohjelmaa) sekä asettuu vastustamaan ennakkosensuuria (s. 61):

"Ei ole mitenkään uskottavaa, että jos kirjoja ja lehtiä ruvetaan tarkastamaan ennen painoluvan antamista, siinä pysähdyttäisiin joihinkin romaanien rumiin sanoihin tai muuhun hallituspiireille ehkä sittenkin vähemmän tärkeään, vaan kiusaus panna kapula poliittisen tai muun ideologisen vastustajan suuhun kävisi pian tälle tielle lähdettäessä ylivoimaiseksi. [...] monet niistä, jotka nyt ajattelemattomasti toivovat joidenkin heille vastenmielisten teosten painattamisen estämistä, ensimmäisinä olisivat vaatimassa sananvapautta, kun joku toinen hallitseva ryhmä voitolle päässeenä ryhtyisi ennakolta rajottamaan heidän katsantokantojensa julkista esittämistä."

Kannilan sanat ovat edelleen ajankohtaisia, syytetäänhän kirjastonhoitajia nykyäänkin toisinaan "vääränlaista ideologiaa" edustavien teosten ja kirjailijoiden syrjimisestä. Suosittelenkin teoksen kolmen ensimmäisen luvun lukemista kaikille kirjastonhoitajille ja muille kirjanvalinnasta kiinnostuneille.

Luvussa 4 teos saa kuitenkin omituisen käänteen. Kannila käyttää varsin paljon aikaa "arvokkaan" ja "vähemmän arvokkaan" kaunokirjallisuuden määrittelyyn sekä sen pohtimiseen, voiko "vähemmän arvokasta" kirjallisuutta ottaa kirjastoon. Vaikka Kannilan esittämä katsaus viihdekirjallisuuden historiaan ja lajityyppeihin onkin ansiokas ja asenne pääosin yllättävänkin neutraali, nykyaikaisesta lukijasta tällainen kaunokirjallisuuden arvottaminen tuntuu oudolta. Kannilan pohdiskelut pornografian luonteesta (s. 80 - 81) ovat kummallisuudessaan suorastaan hieman huvittavia. Toisaalta nykyisinä relativismin aikoina on ihan virkistävää lukea, kuinka joku haukkuu esimerkiksi Mickey Spillanen teoksia - huonojahan ne ovat, ei siitä mihinkään pääse. Selvyyden vuoksi lienee myös syytä todeta, että toisin kuin joissakin yhteyksissä on ehkä aiemmin vihjattu, Kannila ei mielestäni mitenkään erityisesti arvostele juuri sukupuoliseikkoja käsittelevää kirjallisuutta, vaan myös esimerkiksi "huono" uskonnollinen kirjallisuus saa hänen tuomionsa.

Kirjojen hankintaa ja siinä käytettäviä apuneuvoja koskeva osuus on lähes täysin vanhentunut tietotekniikan kehityksen ja lainsäädännön muutosten takia. Esille voi kuitenkin nostaa muun muassa Kannilan suosituksen, ettei valinnan pidä olla pelkästään jonkun ylhäisen johtajan vastuulla, vaan yleisön toiveet on otettava huomioon, ja kaikkien kirjastossa työskentelevien olisi hyvä osallistua valintaan ainakin yleisön toiveita välittämällä.

Kirjan lopussa on vielä ohjeita yksityiskirjaston perustajalle sekä tutkimus kirjastosta lainatuista ja kirjakaupan myymistä kirjoista.

Kannilan teos sisältää mielestäni varsin hyödyllistä tietoa kirjastoalan ammattilaisille, mutta kirjan antamia tietoja joutuu jonkin verran seulomaan löytääkseen yhä nykyaikana relevantin asiasisällön.

Zuzana Helinsky: Pieni mutta tärkeä kirja kirjastojen markkinoinnista

En ole viime aikoina ollut oikein tyytyväinen lukemaani kirjastoalan ammattikirjallisuuteen. Zuzana Helinskyn teos ei valitettavasti ole parempi kuin muut kaltaisensa.

Ensivaikutelmani kirjasta oli varsin negatiivinen. Kirjan nimi on mielestäni hölmö ja apologeettinen. Kirja, jonka täytyy nimessään vakuutella lukijalle olevansa tärkeä? Oikeasti?

Seuraava koetinkivi tulee vastaan teoksen suomalaisissa alkusanoissa. Kirjan aloittava lause ”Käsillä oleva Zuzana Helinskyn kirja on Löykkiön sukua” tuntuu omituiselta eikä houkuttele lukemaan edelleen. Hetken pohdittuaan lukija toki muistaa, että kirjan suomentaja Päivi Jokitalo on jotenkin tekemisissä Löykkiön kirjaston kanssa. Itse en kuitenkaan pidä Löykkiön kirjastoa niin merkittävänä osana suomalaista kirjastokenttää, että olettaisin lukijan ilman muuta tunnistavan nimen. (Sivumennen sanoen – onko Löykiötä ylipäätään olemassa? Löykkiön kirjaston Facebook-sivun mukaan ”Löykkiö (ruots. Likis) sijaitsee keskisessä Länsi-Suomessa (6 580 as.).” En kuitenkaan onnistunut lyhyellä googletuksella löytämään paikkakunnasta mitään muita tietoja.)

Itse kirjan alku aiheutti kuitenkin positiivisempia tuntemuksia. Toiminnan rehellinen analysointi kuulosti hyvältä, ja Return of Investment -ajattelua käsittelevään osioon (s. 59) päästessäni olin jo ihan fiiliksissä – lopultakin jotain oikeaa asiaa ainaisen jaarittelun sijaan! Pettymys kuitenkin oli suuri, kun kirjoittajalla ei ollut tarjota mitään konkreettisia lukuja tai muita esimerkkejä ROI:sta. Mikä on esimerkiksi kirjalainan tuotto? Tekstistä se ei selviä.

Loppua kohti kirja degeneroituu entisestään, ja aivan lopussa onkin vain jonkinlaista sekavaa listaa erilaisista asioista. Loppuun päästyäni olin hyvin hämmentynyt: kirjassa ei itse asiassa edes käsitelty markkinointia siinä mielessä kuin minä sanan ymmärrän. Kirjoittaja ei esimerkiksi kerro eri medioista (no okei, mainitsee hän Facebookin ja Twitterin) tai anna konkreettisia esimerkkejä eri kohderyhmille sopivasta markkinoinnista. Kaipaisin itse kovasti tietoa Internet-markkinoinnista, mikä lienee nykyään aika tärkeää. Toisaalta voi olla, ettei nettimarkkinointia nopeasti muuttuvassa tilanteessa kannata opettaa painettujen kirjojen välityksellä. Tapahtuuhan esimerkiksi Facebookissa jatkuvasti muutoksia, jotka voivat lyhyessä ajassa romuttaa hienotkin markkinointistrategiat (esimerkiksi se viimeaikainen muutos, etteivät tykättyjen sivujen päivitykset välttämättä näy tykkääjän fiidissä, vaikka tämä kuinka haluaisi).

Yhteenvetona voin todeta, että Helinskyn kirjan nimi on harhaanjohtava, eikä kirja oikeasti ole kovin tärkeä. Se sisältää jonkin verran ihan kiinnostavaa asiaa, mutta ei mielestäni ole sisällöltään lukemiseen käytetyn ajan arvoinen.

Margaretha Ullström: Keskusteluja kirjastossa – keskustelu kirjastotyön välineenä

Olen viime aikoina ollut hieman pettynyt lukemaani kirjastoalan ammattikirjallisuuteen. Kirjat tuntuvat kärsivät referaatinomaisuudesta, jaarittelusta, huonosta oikolukemisesta ja konkretian puutteesta. Tällainen on turhauttavaa tilanteessa, jossa omaa ammattitaitoaan mielellään kehittäisi muuttuvassa, välillä jopa kriisiytyvältä vaikuttavassa tilanteessa.

Ullströmin teos vaikuttaa päällisin puolin varsin houkuttelevalta, luvataanhan siinä käsitellä sekä keskustelun teoriaa että useita käytännön sovelluksia, kuten työpaikkakeskustelut, tietopalvelukeskustelut ja kirjoista keskusteleminen. Todellista sisältöä kirjassa kuitenkin on mielestäni luvattua vähemmän. Teoreettinen osuus on varsin tiivistelty ja siksi vaikeaselkoinen. Työpaikkakeskusteluja käsittelevästä osuudesta pidin (etenkin siitä, miten kirjoittaja painottaa demokraattisuutta ja sitä, että kaikkien työntekijöiden pitää saada kertoa mielipiteensä – minulla on valitettavasti kokemusta työyhteisöstä, jonka jäsenet kyseenalaistavat esimerkiksi määräaikaisten työntekijöiden oikeuden osallistua keskusteluun, mikä ei tunnu mukavalta). Tietopalvelukeskustelua käsittelevä osuus oli aika ylimalkainen, mutta toki hyödyllinen sellaiselle lukijalle, jolle aihe ei ole ennestään tuttu.

Suurin pettymys oli osuus, jossa käsiteltiin keskustelua kirjoista. Toisin kuin johdannon ja kääntäjän terveisten perusteella olisi voinut kuvitella, osuudessa käsiteltiin lähes pelkästään koulukirjastotyötä. Olin itse odottanut saavani kirjasta irti vinkkejä lukupiirityöskentelyyn lukemisesta kiinnostuneiden aikuisten parissa, mutta aihetta ei käsitelty kirjassa oikeastaan ollenkaan.

Myös kirjan takakansiteksti on aivan hölmö eikä kuvaa kirjan sisältöä juuri ollenkaan. Takakannen pohdinnat siitä, kuinka ”Kirjastossa pitää olla hiljaa. – Pitääkö? – Hiljaisuutta tarvitaan, mutta keskustelun merkitys kirjastotyössä kasvaa koko ajan” ovat aivan uskomaton aivopieru. Ei kai herrajumala kukaan ole koskaan väittänyt, ettei kirjaston henkilökunta saisi puhua keskenään, tai ettei asiakkaiden kanssa saisi käydä tietopalvelukeskustelua?

BTJ:n graafikolle lähettäisin myös sellaiset terveiset, että vaikka Adobe Illustratorin Twirl-työkalu onkin aika hauska, tehostetta ei tarvitse tunkea ihan joka kirjan kanteen. Siihen kyllästyy.

Vaikka kritisoinkin kirjaa, siinä on hyvätkin puolensa. Suosittelen työpaikkakeskusteluosuutta erityisesti kirjaston- ja tiiminjohtajille. Tietopalvelukeskustelusta kannattaa lukea oikeastaan kaikkien, jotka tekevät tietopalvelutyötä. Kirjan viimeisessä osuudessa on varmasti paljon hyödyllistä tietoa lasten- ja nuortenkirjastotyön parissa työskenteleville, etenkin koulukirjastonhoitajille.

Arja Juntunen ja Jarmo Saarti: Kirjaston johtaminen – käytännön opas laadukkaaseen kirjastonhoitoon

Teos on tiivis ja yleisluontoinen opas kirjaston johtamiseen. Pidin erityisesti kolmesta viimeisestä luvusta (Toiminnan arviointi ja mittaaminen, Viestintä sekä Johtajan elinikäinen oppiminen ja henkilökohtainen työhyvinvointi). Etenkin sivulla 120 oleva taulukko (EFQM-mallin mukainen mittarikori) oli hyvin valaiseva ja vastasi mielessäni olleeseen kysymykseen, miten kirjastojen toimintaa oikeastaan pitäisi järkevästi mitata.

Valitettavasti kirjassa oli myös huonoja puolia. Tärkeimpänä esiin nousee kirjoitusvirheiden järkyttävän suuri määrä. On suorastaan irvokasta, että näin huonosti oikoluetun kirjan nimessä esiintyy sana laatu. Virheitä on lähes joka sivulla ja välillä ne oikeasti vaikeuttavat tekstin ymmärtämistä. Kirjoitusvirheiden lisäksi tekstissä on myös muita outouksia, jotka saavat lukijan epäilemään kirjoittajien asiantuntemusta ja luotettavuutta – esimerkiksi ecuista puhuminen eurojen sijasta.

Toinen negatiivinen piirre liittyy kirjan ylimalkaisuuteen ja yleisluontoisuuteen. Kirja on tarkoitettu kaikenlaisten kirjastojen johtajille, mutta painotus tuntuu olevan korkeakoulukirjastoissa. Käytännön esimerkkejä yleisen kirjaston johtamisesta kirjassa ei juurikaan ole, eikä tekstissä painoteta sitä, millä tavalla kirjastolaki määrittää yleisten kirjastojen toimintaa. Olisin toivonut kirjoittajilta hieman syvällisempää näkemystä siitä, millä tavalla eri kirjastotyypit eroavat toisistaan tehtäviltään, tavoitteiltaan ja niiden toteuttamisen suhteen.

Toinen seikka, johon olisin kaivannut syväluotaavampaa analyysia, on tehokkuuteen, laatuun, tuottavuuteen ja vaikuttavuuteen liittyvä problematiikka. Kirjastothan on määrätty mittaamaan toimintaansa, ja rahoitus riippuu osittain näistä mittaustuloksista. Olisikin ensiarvoisen tärkeää huolehtia siitä, että mitataan oikeita asioita – ei siis esimerkiksi pelkkiä lainojen tai käyntien määriä, jos tavoitteena on kansalaisten sivistysmahdollisuuksien turvaaminen tai muu vastaava. Asiaa kyllä käsitellään mainitsemassani luvussa Toiminnan arviointi ja mittaaminen, mutta se olisi mielestäni ansainnut vieläkin suurempaa huomiota.

Kirja soveltunee parhaiten alan opiskelijoille, joilla on sen tukena muuta oppimateriaalia. Seuraavaan painokseen toivottavasti saadaan korjattua edes osa kirjoitusvirheistä.

Pornoa kirjastoon?

Palaan vielä Suomen Kuvalehdessä eilen ilmestyneeseen yleisten kirjastojen valintapolitiikkaa käsittelevään juttuun, tarkemmin sanottuna jutun loppuun. Tikkurilan musiikkikirjaston informaatikko, sananvapausasiaa aktiivisesti ajava Heikki Poroila ”toivoo jonkun kirjaston rohkean naisjohtajan puolustavan julkisesti myös reilusti eroottisten sisältöjen kirjastokelpoisuutta”. Jutussa ”reilusti eroottisilla sisällöillä” ilmeisesti tarkoitetaan pornoelokuvia ja -lehtiä, ainakin Playboy mainitaan ennen Poroilan kommenttia. Poroila on muistaakseni ennenkin peräänkuuluttanut pornoa kirjastoihin ja harmitellut, kun muut kirjastoalalla työskentelevät eivät halua keskustella asiasta. Mielestäni aihe on kiinnostava, ja on harmi, ettei se ole herättänyt kirjastoväessä tämän suurempaa mielenkiintoa. Keskustellaan siis, vaikka en ”rohkea naisjohtaja” olekaan.

On useita syitä, miksi pornoa ei yleensä hankita yleisiin kirjastoihin.

1) Sitä saa jo. Suomessa on kuusi vapaakappalekirjastoa, joihin tulee kaikki Suomessa ilmestyneet painotuotteet, siis myös pornolehdet. Lehtiä voi kaukolainata oman kaupungin- tai kunnankirjaston välityksellä tai lukea vapaakappalekirjastoissa paikan päällä. Kaukolainaaminen maksaa muutaman euron, ja yleensä lehtiä ei lainata kotiin – vapaasti tutkittavissa ne kuitenkin ovat. Lisäksi pornoa kuulemma on helppo löytää netistä. Tietysti jos pornon ystävällä ei ole nettiyhteyttä ja tietokonetta kotona, ja kirjasto kieltää pornon katselun tiloissaan, tilanne on ongelmallinen. Pornoelokuvien saatavuus on rajoitetumpi: niitä voi toki vuokrata, mutta vuokrahinnat lienevät vitosen luokkaa per filmi per päivä – kovin pienituloisella ei siihen siis ole varaa.

2) Lasten suojelu. Lasten suojelun pornolta voi helposti leimata siveydensipulimaiseksi kukkahattutäteilyksi. Kysymys on siitä huolimatta mielestäni relevantti. Pornolle altistumisen aiheuttamia haittoja lapsen kehitykselle ei liene todistettu aukottoman tieteellisesti, mutta kirjastotyö onkin käytännön työtä, jossa voi käyttää tieteellisten todisteiden lisäksi myös tervettä järkeä ja yleistä elämänkokemusta. Yksi ratkaisu olisi pitää lapsille sopimattomat eroottiset aineistot niin sanotusti tiskin alla, mistä niitä pääsisi lainaamaan esittämällä henkilöllisyystodistuksen. Toisaalta pornoelokuvat voisivat ehkä olla esillä ilman kansipapereita, koska pelkän dvd-levyn näkeminen tuskin aiheuttaa lapsissa kovin suuria vaurioita. Aineistojen pitäminen tiskin alla olisi kyllä mielestäni huono ratkaisu, koska se sitoisi työvoimaa ja tiloja sekä rajoittaisi aineiston houkuttelevuutta lainaajien silmissä.

3) Eettiset ongelmat. Pornoteollisuus kytkeytyy toisinaan sellaisiin ikäviin ilmiöihin kuin järjestäytynyt rikollisuus, ihmiskauppa ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Kirjaston ei pidä mielestäni tukea näitä ilmiöitä edes välillisesti. Jos on olemassa ”reilun kaupan pornoa”, sellaista voisi hankkia.

4) Vastuu veronmaksajien rahoista. Kuten kirjastoalalla toimivat tietävät, eroottisia kuvia sisältävä aineisto päätyy kirjastosta usein nopeasti varkaitten käsiin. Kuvia myös leikellään irti. Lisäksi pornografinen aineisto tuppaa helposti sotkeutumaan (koska eihän sitä nyt yleensä käytetä pelkän akateemisen mielenkiinnon, vaan ihan toisenlaisten himojen tyydytykseen; kokemukseni perusteella ainakin videovuokraamon pornoelokuvat saattavat välillä olla aika limaisia). Mitä järkeä on käyttää määrärahoja sellaisen aineiston hankkimiseen, joka tuhoutuu välittömästi?

Järkevään rahankäyttöön liittyy mielestäni myös kysymys aineiston laadusta. Laadun määritelmät ovat tietysti subjektiivisia ja alttiita Suomen Kuvalehdessä kauhistelluille henkilökohtaisille mielipiteille. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos aineiston ainoa tarkoitus on tyydyttää esimerkiksi tirkistelynhalua tai aiheuttaa seksuaalista kiihottumista, sen paikka ei ole kirjaston hankintalistan kärjessä. Sama koskee myös esimerkiksi kielellisesti tai sidokseltaan huonolaatuisia kirjoja.

Mielestäni on ihan hyvä ratkaisu, ettei kirjastoihin hankita esimerkiksi juorulehtiä, harlekiinikirjoja tai pornoa. Kyseessä ei mielestäni ole niinkään asiakkaitten suojelu itseltään kuin kirjastonhoitajan ammattitaidon käyttäminen siihen, että asiakkaille tarjotaan laadukkaita aineistoja. Tämän sanottuani haluan kuitenkin korostaa, että ”laatu” on niin epämääräinen käsite, että sen sisällöstä pitää käydä keskustelua.

5) Henkilökohtaiset mielipiteet. Valintatyötä tekevillä kirjastonhoitajilla on jonkin verran vapautta sen suhteen, millaisia aineistoja kirjastoon hankitaan. Alalla luultavasti työskentelee myös ihmisiä, joiden mielestä porno on inhottavaa, ja jotka eivät hankkisi sitä, vaikka syitä 1 – 4 ei olisikaan olemassa.

Lisätietona todettakoon, etten itse työssäni tee aineiston valintaa. Omalla vastuullani oleva kokoelmatyö on senlaatuista, että siinä ani harvoin törmää eroottiseksi luokiteltavaan aineistoon. Esittämäni näkemykset eivät myöskään liity millään tavalla työpaikkani kokoelmapolitiikkaan, vaan ovat omia pohdintojani.

Pitäisikö kirjastoissa olla pornoa? Miksi? Keskustele, ole hyvä!

Suomen Kuvalehti ja kokoelmatyö

Suomen Kuvalehdessä ilmestyi juttu kirjastojen kokoelmatyöstä. Jutussa muun muassa pohdittiin, harrastavatko kirjastot sensuuria aineistonvalinnassaan.

On hyvä, että asiasta puhutaan. Kuten jutussa todettiin, henkilökohtaiset mielipiteet ja mieltymykset vaikuttavat jossakin määrin kokoelmatyöhön – kuinka muuten voisi ollakaan, kun ihmiset sitä tekevät. Jossakin voi hyvinkin olla myös suoranaista sensuuria harrastavia kirjastonhoitajia, vaikka itse en olekaan sellaisia työssäni kohdannut. Itsekin kokoelmatyötä tekevänä kirjastonhoitajana haluaisin kuitenkin tuoda esille pari näkökulmaa, jotka jäivät jutussa mielestäni vähälle huomiolle.

1) Kokoelmatyö on yksi kirjastoalan vaikeimmista, ellei peräti vaikein, osa-alue. Yleisessä kirjastossa on hyvin vaikeaa määritellä yksiselitteisesti, miten sitä pitää tehdä oikein. Vastauksena ei voi olla, että otetaan kokoelmaan kaikkea; sitä varten on ensinnäkin olemassa Varastokirjasto, vapaakappalekirjastot (joita jutussakin erikseen mainitussa Turussa on peräti kaksi) sekä kaukolainausjärjestelmä. Toisekseen aineiston hankinnassa tulee vastaan rahan ja hyllytilan puute.

Etenkin tilanpuute lienee seikka, jota maallikko ei helposti tule ajatelleeksi. Tosiasia kuitenkin on, että aineistoa on pakko poistaa koko ajan myös silloin, kun sitä mieluummin säästäisi. Uutta aineistoa ei siis ole mahdollista hankkia määrättömästi, vaikka rahaakin olisi. Jollain perusteella säästettävää ja hankittavaa aineistoa pitää karsia, ja useinkaan yksiselitteisten ja helppojen karsintaperusteiden soveltaminen ei aineiston valtavan määrän takia riitä.

2) Toisin kuin jutussa mielestäni annetaan ymmärtää, kirjastonhoitajalla on (ainakin moraalinen, ellei laillinen) vastuu aineistosta. Kirjastonhoitajalla on asiantuntemusta, jonka avulla hän voi erottaa vanhentuneen tai virheellisen tiedon uudesta tai oikeasta. Saman vaatiminen asiakkaalta on mielestäni moraalitonta vastuunpakoilua. Helpointa asia on ehkä ymmärtää ajattelemalla Pharmaca Fennican tai teknisen alan standardien tapaisia julkaisuja, joiden kohdalla vanhentuneen tiedon esillä pitäminen voi olla jopa vaarallista. 

Toisilla tiedonaloilla vastuukysymykset ovat tietysti vaikeampia ratkaista. Pitäisikö kirjaston ottaa kokoelmaan esimerkiksi teos, jossa tarjotaan harhaanjohtavaa tietoa ehkäisystä? Entäs ohje- ja inspiraatiokirja itseään viilteleville teineille? Pornografiaa, jota tehtäessä on ehkä rikottu lakia ihmiskaupan tai lasten seksuaalisen hyväksikäytön muodossa? Rikoksesta tuomitun henkilön poliittinen kiistakirjoitus, jonka sisältö saattaa täyttää rikoksen tunnusmerkit? Valinta voi olla melkoista kaltevalla pinnalla liikkumista.

On myös otettava huomioon vastuu veronmaksajien rahoista. Jos käytössä on sata euroa, pitäisikö se käyttää suositun kirjailijan uutuuskirjoihin, koulukirjoihin vai Jalluihin? Mikä hyödyttäisi veronmaksajia eniten?

Tarkoitukseni ei ole puolustella sensuuria harjoittavia kirjastonhoitajia, sikäli kuin heitä on olemassa. Haluan kuitenkin tähdentää, että hyvinkin tehdystä työstä on helppo löytää yksittäisiä virheitä, kun taas yksiselitteisten ja ennen kaikkea realististen ohjeiden antaminen – saati itse tekeminen – on paljon vaikeampaa. En pidä pahana syntinä, jos kritiikki, joka ei sisällä resurssien rajoissa mahdollisia parempia toimintaehdotuksia, jää ammattikunnan piirissä suurimmaksi osaksi huomiotta.

Miten kokoelmatyötä sinun mielestäsi pitäisi tehdä yleisissä kirjastoissa? Keskustele, ole hyvä!

Päivi Almgren ja Päivi Jokitalo: Kirjasto 2011 – vaikutteita maailmalta

Kirjastoalan ammattikirjallisuutta ilmestyy vähän, joten lukemastaan mielellään pitäisi. Kirjasto 2011 on valitettavasti melko löperö esitys. Kirjoittajat eivät esitä analyysia kirjastoalan nykytilanteesta tai kerro, mihin he ”idea- ja inspiraatiokirjallaan” oikeastaan pyrkivät. Paikoitellen tekstistä paistaa mielestäni läpi kirjoittajien käsitys, ettei kirjasto sellaisenaan, ilman markkinointitemppuja ja vippaskonsteja, voi olla kiinnostava. Omasta mielestäni esimerkiksi melko laajasti esitelty kirjastoaiheinen huumori on kuitenkin enimmäkseen vaivaannuttavaa. Lisäksi kirjassa käytetään sellaisia sanahirviöitä kuin minglaaminen ja kroissantti, siis huonoa suomen kieltä.

On kirjassa hyviäkin puolia. Olen vaikuttunut ideasta vähentää kirjaston desibelitasoa soittamalla kirjastotilassa luonnonääniä (ks. s. 214). Myös kirjoittajien kannustava asenne ruokatarjoilun sallimiseen kirjastossa on mielestäni pohtimisen arvoinen asia. Pidinkin kiinnostavimpana kirjan viimeistä lukua, Kirjasto elävänä tilana.

Helle Kannila: Kirjastonhoidon opas (1966)

Kirja on kattava ja monipuolinen, hyvin kirjoitettu ja toimitettu yleisesitys kirjastonhoitajan työstä. Osa sisällöstä on edelleen ajankohtaista. On harmi, ettei nykyisillä kirjastoalan opiskelijoilla ole käytössään yhtä tiivistä ja johdonmukaista oppikirjaa. Opiskelijoille erityisen hyödyllisenä pidän korttiluetteloita käsittelevää osuutta, jossa luettelot on selostettu yksityiskohtaisesti ja ymmärrettävästi.

Kirjastonhoitajan ominaisuuksista Kannila toteaa: ”Hyvän kirjastonhoitajan […] ominaisuuksina ennen muuta voisi mainita taidon tulla joustavasti toimeen erilaisten ihmisten kanssa, järjestelytaidon, hyvän arvostelu- ja nopean käsityskyvyn, huolellisuuden, palvelualttiuden. […] Julkista toimintaa kaihtaville erakkoluonteille ala ei sovi.” (s. 48 – 49)

Valinnasta: ”Ei ole oikein käyttää julkisia […] varoja turhuuteen vain sillä perusteella, että käyttäjät muka sellaista toivovat. Olisi mahdotonta ajatellakin, että julkisissa oppilaitoksissa opetettaisiin esim. muotitansseja ja korttipelejä vain siksi, että oppilaat sellaista opetusta pyytäisivät.” (s. 74)

Korjauksista: ”Ei siis kannata sitoa uudestaan muita kuin sellaisia kirjoja, jotka sisältä vielä ovat moitteettomat, taikka sitten tärkeitä, loppuunmyytyjä teoksia, […] ei kuitenkaan likaisia.” (s.88)

Poistoista: ”On sattuvasti verrattu kirjaa saippuaan – ei kukaan sitä sure, että saippua kuluu loppuun, kun se on tehtävänsä suorittanut, vaan silloin hankitaan ilman muuta uusi. Monesti on syytä poistaa myös verraten hyvässä kunnossa oleva kirja, jos se ulkoasultaan on siinä määrin vanhanaikainen, että sama kirja uutena painoksena varmasti viehättää enemmän.” (s. 89)

Moni on nykyään eri mieltä esimerkiksi Kannilan esittämistä valintaperusteista, mutta suurin osa Kannilan ajatuksista on hämmästyttävän nykyaikaisia. Kirja myös avaa nuorelle kirjastonhoitajalle vanhempien kollegoiden ajatusmaailmaa, minkä ymmärtäminen on sujuvan yhteistyön varmistamiseksi hyödyllistä. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kirjastoalalla toimiville.