Glooriaa, tai sitten ei

Olen viime aikoina törmännyt useassa yhteydessä väitteeseen, että muun muassa naistenlehdet tarjoilevat lukijoilleen vääränlaista naiskuvaa aiheuttaen vääristymiä esimerkiksi lukijoidensa kehokäsityksissä. Päätin tutkia asiaa empiirisesti ja otin käsittelyyn elokuun Glorian. Tavoitteenani oli kirjoittaa tieteellisiin menetelmiin perustuva tiukka feministinen analyysi lehden sisällöstä.

Valitettavasti rouva Pussinäätä ja tieteelliset menetelmät (saati tiukat analyysit) eivät nykyään oikein eksistoi samalla värähtelytaajuudella. Lehtikin oli niin hölmö, ettei siitä keksi järkevää sanottavaa. Muutin siis suunniltelmiani ja tarjoilen teille kuvallisen Pussinäätä-reportaasin aiheesta naistenlehti tänään.

Aloittakaamme kannesta. Kuvassa on oudon 2-ulotteiselta vaikuttava naishenkilö. Asiantuntemukseni ei riitä arvioimaan, onko efektin taustalla mallin ammattitaito vai kuvankäsittelijän ammattitaidottomuus.

Sisäsivuilta löytyy mainoksia. En ole ihan varma, mitä mainoksen "kallisarvoinen öljy" oikein on. Mallin hiuksiin mahtuisi pesimään pari oravaa.

Tätä mainosta jouduin syynäämään tarkkaan selvittääkseni, onko kuvassa sama malli monistettuna vai useita eri malleja. Korvien ja hiusrajojen perusteella väittäisin, että useita.

Tämä kuva ei ole mainoksesta, vaan muotijutusta, jonka mukaan "Villan, tweedin ja nahan kaltaiset lämpimät materiaalit puetaan nyt kantrihenkeen. Jakkupuku saa haastajan puserosta ja hameesta." Ookoo. Ehkä kuitenkaan kuvan asu ei haasta jakkupukua ainakaan useimmilla työpaikoilla.

Meikkijuttu oli lehden oudointa antia. Jos silmämeikin kuuluu näyttää tältä, on ehkä hyvä, etten käytä sitä.

Matkailujutussa kerrotaan, että jossain pääsee maksua vastaan piehtaroimaan heinäkasassa. Hienoa. Rahat pois pöljiltä.

Autojutut ovat kaikissa lehdissä ihan kummallisia, mutta ihanko oikeasti joku ajelee pienemmällä vaihteella pelkästään nauttiakseen "auton soinnista"? Toimittaja ei varmaan itse maksa bensojaan.

Lehden luettuani jäin ihmettelemään, että ottaakohan joku nainen oikeasti vaikutteita tällaisista julkaisuista, pöyhii tukkaansa ja ryntää heinäkasaan piehtaroimaan. Siinä olisikin sosiologisen tutkimuksen paikka.

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Matkustin eilen pitkästä aikaa junalla. Päätin repäistä ja oikein ostaa kirjan matkalukemiseksi. Valitettavasti suunnittelemaani aivot narikkaan -julkaisua (Dan Brownin uusinta) ei ollut saatavilla, ja muutenkin R-kioskin valikoima oli hiukan ankea: tarjolla oli sen sortin kotimaista uutuuskirjallisuutta, jossa pyyhitään pöytää likaisella tiskirätillä ja ihmissuhteet ovat vaikeita, sekä pankin räjäyttäjänä teos nimeltään Prinssi ("tässä kirjassa on kaikki se, mitä Fifty Shadesissa olisi pitänyt olla"). Paniikissa päädyin lopulta ostamaan Caitlin Moranin feninistisen pamfletin - onhan feminismi tärkeää, ja kirjassa mainittiin alushousut.

Kirjaa lukiessani koin ällistyttävän, hulppean, positiivisen yllätyksen. Moran kirjoittaa paitsi hauskasti, myös selkeästi ja fiksusti. Hänen tyylinsä on kepeä ja humoristinen, mutta analyysinsa siitä huolimatta ennenkuulumattoman terävää. Erityisesti pidän siitä, ettei Moran tuomitse, määrittele tai lokeroi muita naisia: hän ei sano, että kotiäiti olisi huonompi nainen tai feministi kuin uranainen, eikä hän väitä, että palkkatasa-arvo olisi tärkeämpi kysymys kuin vaikkapa brassivahauksen ongelmat. Moran on oikea feministi toisin kuin jotkut feminismin kaapuun verhoutuvat hyypiöt, jotka oikeita naisena olemisen tapoja määritellessään sortuvat olemaan suorastaan patriarkaatin veroisia naisten sortajia.

Voinkin lämpimästi suositella kirjan lukemista kaikille, myös miehille. Sillä vaikka Moran näennäisesti kirjoittaakin naisista ja naisille, pohjimmiltaan hänen kirjassaan on kyse ihmisenä olemisesta. Kaikki kiteytyy siihen, miten ihminen kohtelee toista ihmistä, olipa tämä sitten mies tai nainen.

Nostaisin mielelläni esille joitakin Moranin uskomattoman älykkäistä ja terävistä oivalluksista, mutta koska kirja on niitä aivan täynnä, en pysty valitsemaan. Pyydänkin jokaista lukemaan kirjan itse. Varoituksen sanana lausun kuitenkin, että osa kirjan käsittelemistä aiheista on melko rankkoja - itselläni nousi kyyneleet silmiin esimerkiksi lukiessani Moranin kuvausta hänen ensimmäisen lapsensa syntymästä.