torstai 27. syyskuuta 2012

Tintti, sensuuri ja vanhentunut ideologia

Tukholman kulttuuritalon sittemmin pyörretty päätös poistaa Tintti-sarjakuvia kokoelmasta niiden vieraita kulttuureita loukkaavana pidetyn sisällön takia herätti kohua myös Suomessa. Kuten useimmat muut, olen samaa mieltä siitä, että kirjastoaineiston sensurointi ideologisista syistä on väärin. 


Kysymys vanhentuneesta ideologiasta ei kuitenkaan ole aivan yksioikoinen. Törmäsin ongelmaan joitakin aikoja sitten töissä tehdessäni poistoja 1-alkuisissa varastoluokissa, toisin sanoen kirjavaraston filosofiakokoelmassa. Joukossa oli jonkin verran entisen Neuvostoliiton vaikutuspiirissä syntynyttä kirjallisuutta. Teosten sisällöllinen anti vaikutti mielestäni vähäiseltä ja ideologinen puoli, no, vanhentuneelta. 

Isossa kirjastossa kuitenkin olisi mielestäni hyvä olla myös vallitsevasta ideologiasta poikkeavaa kirjallisuutta, vaikka sitten marxilais-leninististä. Ongelmaksi osoittautui, että kyseiset kirjaston kokoelmaan jääneet teokset olivat mielestäni sekä painoteknisesti, sisällöltään että fyysiseltä kunnoltaan melkoista roskaa. 


On selvä, ettei yleisestä kirjastosta voi poistaa aineistoa siksi, ettei se miellytä henkilökuntaa ideologisista syistä. Minulle on kuitenkin hiukan epäselvää, pitäisikö kokoelmaan jättää muuten huonolaatuisia ja tahmaisia teoksia pelkästään esimerkkinä pois muodista menneestä ideologiasta. 

 

Miten on, arvoisat lukijani: jos ideologia ei saa olla poistoperuste, saako se olla tai pitääkö sen olla säilyttämisperuste, jos muut perusteet eivät täyty? 


Kaikki kuvat ovat Tintti Afrikassa -albumin ensimmäisestä suomenkielisestä painoksesta (1978).

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Raiskaus kirjassa, kaksi parhaassa?

Pari vuotta sitten luin paljon kirjoja, jotka joko olivat saaneet hyvät arvostelut tai joita tuttavani olivat suositelleet. Kirjat olivat erilaisia: joukossa oli niin dekkareita, fantasiaa kuin Finlandia-voittajakin. Niillä oli kuitenkin yksi yhteinen piirre: kaikissa niissä raiskattiin joku. Osassa kirjoista raiskauksia oli useita tai ne oli kuvattu yksityiskohtaisesti.

Kun olin lukenut muutaman tällaisen kirjan putkeen, savu alkoi niin sanotusti nousta korvista. Onneksi lukuvuorossa oli seuraavana Antti Hyryn Uuni. Pidin kirjasta muutenkin, mutta lukuhetkellä sen suurimmaksi ansioksi muodostui, ettei siinä raiskattu ketään.

Olen kuullut varsinkin historiallisen fiktion kohdalla puolustelun, että sellaisia ne keskiajan ihmiset nyt vain olivat: murhasivat ja raiskasivat, ja siksi näitä asioita täytyy käsitellä myös kaunokirjallisuudessa. Ottamatta kantaa väitteen paikkansapitävyyteen totean, että keskiajan ihmiset varmasti harrastivat myös muita aktiviteetteja, esimerkiksi söivät nauriita ja kävivät potalla. Näihin aihepiireihin liittyvää kirjallisuutta ei kuitenkaan liene kirjoitettu. Ja fantasian kohdalla perustelu on tietysti aivan älytön, koska sehän on kokonaisuudessaan kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Seksuaalinen väkivalta on tietysti sinänsä ihan legitiimi fiktiivisen teoksen aihe, ja toisinaan myös juonen kannalta olennaista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vähempikin piisaisi: ihan kaikkea ei tarvitse aina kirjoittaa auki. Tyylikkäästi asiaa käsittelee esimerkiksi Joe Abercrombie kirjassaan The Heroes sekä Mikael Niemi, jonka tuotannossa seksuaalisen ahdistelun kuvaus alleviivaa ruotsinsuomalaisten kokemaa syrjintää.

Ällöttävästä tirkistelystä en sen sijaan pidä.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet

Perheenjäsenen mukaan Locke Lamoran valheet oli ”parasta Joe Abercrombien jälkeen”. Moisen suosituksen kuultuani minun oli tietysti luettava kirja saman tien.

Vertailu Abercrombieen on sinänsä osuva, että molemmat kirjoittavat ronskin sorttista, enemmän aikuisille kuin nuorille tarkoitettua fantasiaa. Molemmat myös ryöstöviljelevät aivan surutta oman maailmamme historiaa, piirteitä ja tapahtumia. Abercrombien kirjat ovat kuitenkin synkempiä ja viittaukset todelliseen historiaan aavistuksen hienovaraisempia. Löysin Lynchin kirjasta yhtymäkohtia myös Terry Pratchettin tuotantoon, tosin Lynch on kyllä mielestäni kirjallisesti lahjakkaampi, ja hänen huumorinsa on huomattavasti mustempaa.

Locke Lamoran valheet oli mielestäni mukaansatempaava ja viihdyttävä kirja, ja vanhana heist-elokuvien ystävänä pidin erityisesti kirjan ryöstö- ja huijausosuuksista. Kirja kuitenkin kärsi eräänlaisesta laiskuudesta, löysyydestä ja huonosta kustannustoimittamisesta. Camorr on liian selvästi Venetsia Via- ja Isla-tyyppisine paikannimineen. Henkilöiden toiminta ei ole aina johdonmukaista ja hahmolle uskottavaa. Osa kohtauksista on kirjoitettu hiukan ontuvasti. Kirjailijalla on mielestäni hyviä ideoita, mutta toteutus ei pääse riittävän korkealle tasolle.

Suomennos ei mielestäni myöskään ollut erityisen hyvä. Kirjassa oli joitakin käännösvirheitä ja joitakin käsittämättömiä lauseita. Alkutekstissä oli ilmeisesti käytetty tuumia ja jalkoja, kun taas suomentaja oli päätynyt metreihin ja sentteihin, mikä mielestäni tuntuu tyylirikolta.

Esille nostamistani vioista huolimatta kirja oli sen verran hyvä, että aion lukea jatko-osankin, ja toivon, että Lynch saa ne loputkin joskus kirjoitettua.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Arja Juntunen ja Jarmo Saarti: Kirjaston johtaminen – käytännön opas laadukkaaseen kirjastonhoitoon

Teos on tiivis ja yleisluontoinen opas kirjaston johtamiseen. Pidin erityisesti kolmesta viimeisestä luvusta (Toiminnan arviointi ja mittaaminen, Viestintä sekä Johtajan elinikäinen oppiminen ja henkilökohtainen työhyvinvointi). Etenkin sivulla 120 oleva taulukko (EFQM-mallin mukainen mittarikori) oli hyvin valaiseva ja vastasi mielessäni olleeseen kysymykseen, miten kirjastojen toimintaa oikeastaan pitäisi järkevästi mitata.

Valitettavasti kirjassa oli myös huonoja puolia. Tärkeimpänä esiin nousee kirjoitusvirheiden järkyttävän suuri määrä. On suorastaan irvokasta, että näin huonosti oikoluetun kirjan nimessä esiintyy sana laatu. Virheitä on lähes joka sivulla ja välillä ne oikeasti vaikeuttavat tekstin ymmärtämistä. Kirjoitusvirheiden lisäksi tekstissä on myös muita outouksia, jotka saavat lukijan epäilemään kirjoittajien asiantuntemusta ja luotettavuutta – esimerkiksi ecuista puhuminen eurojen sijasta.

Toinen negatiivinen piirre liittyy kirjan ylimalkaisuuteen ja yleisluontoisuuteen. Kirja on tarkoitettu kaikenlaisten kirjastojen johtajille, mutta painotus tuntuu olevan korkeakoulukirjastoissa. Käytännön esimerkkejä yleisen kirjaston johtamisesta kirjassa ei juurikaan ole, eikä tekstissä painoteta sitä, millä tavalla kirjastolaki määrittää yleisten kirjastojen toimintaa. Olisin toivonut kirjoittajilta hieman syvällisempää näkemystä siitä, millä tavalla eri kirjastotyypit eroavat toisistaan tehtäviltään, tavoitteiltaan ja niiden toteuttamisen suhteen.

Toinen seikka, johon olisin kaivannut syväluotaavampaa analyysia, on tehokkuuteen, laatuun, tuottavuuteen ja vaikuttavuuteen liittyvä problematiikka. Kirjastothan on määrätty mittaamaan toimintaansa, ja rahoitus riippuu osittain näistä mittaustuloksista. Olisikin ensiarvoisen tärkeää huolehtia siitä, että mitataan oikeita asioita – ei siis esimerkiksi pelkkiä lainojen tai käyntien määriä, jos tavoitteena on kansalaisten sivistysmahdollisuuksien turvaaminen tai muu vastaava. Asiaa kyllä käsitellään mainitsemassani luvussa Toiminnan arviointi ja mittaaminen, mutta se olisi mielestäni ansainnut vieläkin suurempaa huomiota.

Kirja soveltunee parhaiten alan opiskelijoille, joilla on sen tukena muuta oppimateriaalia. Seuraavaan painokseen toivottavasti saadaan korjattua edes osa kirjoitusvirheistä.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Hyviä sarjakuvia

Pohdin aikaisemmassa päivityksessä, mikä tekee kirjasta hyvän. Sarjakuvien kohdalla kysymys on vielä monimutkaisempi, koska muiden seikkojen ohella myös taide tietenkin vaikuttaa lukukokemukseen.

Nämä ovat mielestäni erityisen hyviä sarjakuvia:

Enki Bilal: La Foire aux Immortels. Juoni yhdistää scifiä ja mytologiaa, urheilua ja korkeakulttuuria. Piirtäjänä Bilal on alansa ehdoton huippu – sopii tulla osoittamaan joku parempi. Visuaalinen ilme on rupinen, värit ovat taidokkaat ja tekniikka persoonallinen. Odotan vain, milloin jokin pelitalo älyää tehdä konsolipelin sarjakuvassa esitellystä hieman erilaisesta jääkiekosta. 

Jos tämän saisi pleikkarille, minäkin saattaisin pelata.

Warren Ellis / John Cassaday: Planetary. Kauniisti piirretty, nerokkaan intertekstuaalinen, hyvin erilainen supersankarisarjakuva. Mitä enemmän lukija oppii populaarikulttuurista ja historiasta, sitä paremmin tämä mestariteos avautuu.

Warren Ellis / Darick Robertson: Transmetropolitan. Miellyttävästi piirretty sarjakuva vaikutti ensimmäisellä lukukerralla kaukaa haetulta scifiltä ja toisella kohtuullisen osuvalta nyky-yhteiskunnan analyysilta.

Eri käsikirjoittajia ja piirtäjiä: Judge Dredd. Hillitön yhteiskuntakriittinen ja humoristinen pläjäys, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Käsikirjoitus korvaa piirrosjäljen puutteet.

René Goscinny / Albert Uderzo: Astérix. Hassuja sanaleikkejä ja käsikirjoitusajankohdan yhteiskuntaa kommentoivaa huumoria. Ranskaksi hauskempi kuin suomeksi.

Pierre Christin / Jean-Claude Mézières: Avaruusagentti Valerianin seikkailuja. Kauniisti piirretty lapsuuden suosikki, jossa on vieraiden maiden eksotiikkaa ja hieman erilaiset sukupuoliroolit kuin jenkkipönötyksissä.

P. A. Manninen: Teräslilja- ja Kapteeni Kuolio -tarinat. Okei, eivät nämä nyt oikeasti hyviä ole, mutta hirveän viihdyttäviä.

…ja koska hävettää listata pelkkiä miesten tekemiä sarjakuvia, mainitsen myös Julie Doucetin ja Katja Tukiaisen tuotannon. Ne ovat ihan hauskoja.

Nähtyään listani perheenjäsen ihmetteli Alan Mooren puuttumista. Ei voi kieltää, etteivätkö Watchmen ja V for Vendetta olisi merkittäviä teoksia, mutta valitettavasti itse melkein pidän elokuvista enemmän. Myöskään monien jumaloima Sandman ei ole koskaan oikein kolahtanut, osittain epämiellyttävän taiteen ja osittain Neil Gaimanin maneerisen kirjoitustyylin takia. Mike Mignolan Hellboy on kauniisti piirretty, mutta en ole tullut syventyneeksi siihen riittävästi voidakseni sanoa, pidänkö siitä todella. Sama koskee Hugo Prattin Corto Maltesea: pitäisi syventyä enemmän.

Listaa tehdessäni tajusin, että pidän enimmäkseen miesten tekemistä sarjakuvista. Pyydänkin lukijoilta apua: mitä naisten käsikirjoittamaa tai piirtämää sarjakuvaa minun kannattaisi lukea?

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Robert van Gulik: Kummitusluostari

Entuudestaan täysin tuntemattoman kirjailijan muinaiseen Kiinaan sijoittuva dekkari oli poikkeuksellisen positiivinen yllätys. Kirjassa on sopivasti paikallisväriä, toimiva juoni ja tekijän kuvitus, joka korostaa kirjan tunnelmaa sopivan vanhanaikaisella tavalla.

Pidin myös kirjassa olevista rakkaus- ja avioelämään liittyvistä näkemyksistä, muun muassa virkistävän positiivisesta suhtautumisesta moniavioisuuteen ja homoseksuaalisuuteen sekä sen korostamisessa, että lemmensuhteet tulee aina hoitaa niin, että itsekunnioitus säilyy.

Kirja herätti minussa halun tutustua myös ihan oikeisiin vanhoihin kiinalaisdekkareihin, ja suosittelen sitä lämpimästi.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Mor, mor, morjensta?

Kuolema on ikävä juttu. Liittyyhän siihen kalmanhajua, surevia omaisia ja perunkirjoituksia. Latinaksi kuolema on mors.

Marvel-universumissa vaikuttaa superpahis nimeltään Morlun. Silmarillionissa Keski-Maata piinaa jalokivivaras Morgoth, ja Sherlock Holmesin arkkivihollinen on professori Moriarty. Edgar Allan Poen samannimisessä novellissa esiintyy varsin epäilyttävä Morella-niminen nainen, ja H. G. Wellsin mukaan maan alla asuu morlokkeja.

Entä minkä nimen ottaa itselleen kunnianhimoinen pimeyden töihin taipuvainen nuorukainen J. K. Rowlingin tuotannossa? Voldemort, tietysti.

Jos nimi on enne, komisario Morsella taitaa olla selitettävää.

torstai 13. syyskuuta 2012

Roger-Pol Droit: Kuori omena päässäsi – 101 arjen filosofista harjoitusta

Olisin mielelläni pitänyt tästä kirjasta. Edustaahan se ranskalaista filosofiaa, ja vieläpä käytännöllistä. Kuten kirjan nimikin kertoo, siinä esitellään 101 harjoitusta, jotka laventavat kokemusmaailmaa ja auttavat näkemään asioita uudesta kulmasta. Harjoitukset vaihtelevat huvittavasta (virtsaa ja juo yhtä aikaa) karmeaan (kuvittele yksityiskohtaisesti ihmisten murhaamista), arkipäiväisestä (laske tuhanteen) outoon (matki eläimiä yksin omassa huoneessasi).

Kirja kuitenkin oli yllättävän tylsää ja pitkäpiimäistä luettavaa. Kirjoittajan ranskalaisuus puskee läpi tavalla, jota en aina osannut pitää pelkästään positiivisena. Harjoitukset on tietysti tarkoitettu suoritettaviksi eikä pelkästään luettaviksi, ja joitakin toki kokeilinkin. Suurin osa niistä valitettavasti on sen verran vaativia, etteivät olosuhteet sallineet ryhtyä niihin. Kirja varmasti olisi avautunut eri tavalla, jos olisin kokeillut jokaista 101 harjoitusta.

Lukemassani niteessä oli erikoinen piirre: joku entinen lainaaja oli katsonut aiheelliseksi editoida Droitin tekstiä lyijykynän kanssa. Kummallisimpia sanavalintoja oli muutettu tavallisemmiksi ja osa lauseista poistettu. Huomautuksista päätellen lukija oli ajatellut joko lukea editoimansa tekstinpätkän ääneen tai kopioida sen jonnekin ilmeisesti väittääkseen, että se oli sellaisenaan kotoisin Droitin kirjasta. Puuttumatta siihen, mitä mieltä olen kirjaston kirjojen tärvelemisestä, pidän ratkaisua outona.

Kummallista on myös se, että Droit kiittelee kirjan lopussa henkilöitä, jotka olivat konekirjoittaneet käsikirjoituksen. Kokonaisen kirjan kirjoittaminen käsin käy mielestäni jo itsessään filosofisesta harjoituksesta.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Christiane Heggan: Nettimurha

Pyysin perheenjäsentä tuomaan kevyttä kesälukemista, esimerkiksi dekkareita. Tuotu kirja osoittautuikin varsin kevyeksi, peräti harlekiinijännäriksi. No, lukeehan niitäkin kerran viidessätoista vuodessa, tuumasin, ja ryhdyin puuhaan.

Ensimmäinen haaste oli vauva, joka hyökkäsi teoksen kimppuun ja möyhensi sitä kiihkeästi. Kun perillinen oli irrotettu kirjallisuudesta, totesin kirjan yllättävän siedettäväksi. Se ei herättänyt samanlaista epätoivoa ja suoranaista tuhoamisvimmaa kuin aiemmin lukemani harlekiinikirjat. Sisältö on jokseenkin päätön, mutta kirjassa on nykyaikaisia elementtejä, kuten yksinhuoltajia ja tietokoneita, mistä plussaa. Teoksen kirjallinen taso on kyllä äärettömän alhainen, ja kielellisesti se on lähinnä selkokieltä. Romantiikkaa kirjassa on varsin vähän, ja erittäin poikkeuksellisesti päähenkilön sekä hänen miesystävänsä suhteessa ei ole minkäänlaista komplisoitumista. Muutenkin kirjan jännitteet ovat aivan olemattomia, ja toimintakohtaukset lähinnä naurettavia.

En oikein tiedä, kenelle kirjaa voisi suositella. Yleensähän harlekiineja kai lukevat naiset, jotka kaipaavat romantiikkaa elämäänsä, mutta kun ei kirjassa sitäkään ole. Ehkä kohderyhmänä ovat juurikin imettävät äidit, jotka joutuvat aikaa kuluttaakseen lukemaan roskaa, jota kukaan ei jää kaipaamaan, jos vauva sen silppuaa.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Ildefonso Falcones: Meren katedraali

Tämän 1300-luvulle sijoittuvan romaanin alussa rikkaan maaorjan häihin änkeävä linnanherra raiskaa morsiamen ensi yön oikeuteen vedoten kesken juhlien. Kirjassa esiintyy isä, joka hoitaa kuolemaisillaan olevan pikkuvauvan terveeksi syöttämällä tälle papuleipää, sekä konttaava nelikuinen vauva. Päähenkilön suvussa kaikilla on perinnöllinen syntymämerkki. Kirjassa käytetään metrijärjestelmää, maaorjalla on juomalaseja ja maalaistolvanat ovat hyvin perillä historiasta ja jopa lakitiedosta.

Ensimmäisen sadan sivun aikana kuvataan kaksi kuoliaaksi ruoskimista ja kaksi raiskausta. Teoksessa esiintyy myös vuosikausiksi koppiin suljettu nainen. Teksti on tyylillisesti horjuvaa, eikä kirjailija onnistu rakentamaan kunnollisia jännitteitä. Suomennos ei ole erityisen hyvä.

Voi olla, että kirjan loppupuolella tapahtuu jonkinlainen hipsterillis-ironinen käänne, joka haastaa postmodernilla tavalla lukijan ennakko-oletukset ja oikeuttaa edellä kerrotun. En kuitenkaan pidä sitä todennäköisenä. Huolimatta siitä, että kirja on kannen mukaan ”Suurmenestys Euroopassa – vangitseva lukuelämys” ja sitä on ”myyty yli 4 000 000 kappaletta”, jouduin mielenterveyttäni varjellakseni valitettavasti luovuttamaan sivulla 102. 

Kirkonrakennuksesta ja raiskauksista kiinnostuneille suosittelen mieluummin Ken Folletin kirjaa Taivaan pilarit. En minä kyllä siitäkään pitänyt, mutta sen sentään pystyin lukemaan loppuun asti.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Ei mikään valiojoukko

Jotkut suomalaiset ovat huolissaan maahanmuuton ja moskeijoiden tapaisten ilmiöiden vaikutuksesta suomalaiseen kulttuuriin. Ei kannattaisi. Suomalaiset nimittäin tuhoavat kulttuuriaan - tai ainakin kieltään - ihan itse. Tästä oivana esimerkkinä on Turun Sanoman välissä meillekin tupsahtanut Valio Kotiruokaa TM -mainosläpyskä.

Lehtisen teksti vilisee omituisia ja kömpelöitä ilmaisuja, kuten "Sen voimakas ja täyteläinen maku on luotu vahvaan herkutteluun" ja "Nosta juurekset oman maan sadosta". Yhdysviivat ovat toimituksesta ilmeisesti loppuneet, koska niitä ei juurikaan käytetä, ainakaan oikeissa paikoissa. Suurin närästys kuitenkin herää Valion tuotteiden nimiä lukiessa. Maistuisiko esimerkiksi Valio Viilis (R) Gefilus (R) 150 g vähemmän sokeria HYLA (R) päärynä-vanilja? Haluaisitko laittaa sipulikastikkeeseen Valio Oivariini (R) juoksevaa, kuten ohjeessa käsketään? Kun kerran muiden maustettujen rahkojen nimissä mainitaan ihan oikeita makuja, kuten vanilja tai sitruuna, miksi ihmeessä sen yhden nimi on valkoinen?

Herää kysymys, johtuvatko omituiset nimet siitä, että Viilis ei ole oikeasti viiliä, Oivariini juokseva ei ole margariinia ja maustettu rahka valkoinen ei ole... jaa-a, mitään ravinnoksi tunnustettavaa ainetta.

Ehkä kielipuolisuus on sittenkin lohdullisempi vaihtoehto.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Bengt Karlöf: Tehokas johtaminen – yritystalouden kaivattu ydin

Johtamista käsittelevät kirjat tuppaavat usein olemaan tylsiä ja sekavia. Syynä ehkä on Karlöfinkin kirjassaan (s. 15) mainitsema ilmiö, ettei liiketaloustieteessä ole yhtenäistä teoreettista perustaa. Tai sitten syynä on se, mitä itse epäilen, eli sekä johtamisesta että opettamisesta kiinnostuneiden ihmisten älytön itsekeskeisyys ja itsekritiikin puute, joka estää kirjoittamasta aiheesta hyviä kirjoja.

Karlöfin kirja ei ole poikkeus tähän sääntöön. En itse asiassa kyennyt lukemaan sitä aivan loppuun asti, niin epäjohdonmukainen ja paikoitellen hölmö se oli. Kirjassa on outoja aivopieruja (kuten väite, että kommunistinen diktatuuri olisi aiheuttanut Kuubassa vallankumouksen), sokeaa idealismia (kuten usko liberaalin markkinatalouden erinomaisuuteen) sekä Karlöf Consulting -yrityksen röyhkeää markkinointia.

Kirjassa on kuitenkin myös hyviä puolia. Karlöf avaa tehokkuuden käsitteen hyvin selvästi ja ymmärrettävästi. Tehokkuus muodostuu tuottavuuden ja arvon välisestä suhteesta. Tuottavuus on resurssiyksiköiden ja tuotettujen hyödykkeiden välinen suhde, kun taas arvo on asiakkaan kokema hinnan ja laadun välinen suhde.

Karlöf on oivaltanut tehottomuuden vaarat olosuhteissa, joita hän kutsuu suunnitelmataloudeksi. Suunnitelmatalous on Karlöfin nimitys mille tahansa toiminnalle, josta puuttuu asiakkaiden mahdollisuus valita vapaasti eri tuottajien tai toimittajien välillä. Suunnitelmataloutta ovat esimerkiksi verovaroin tuotetut palvelut (kuten kirjastot), mutta myös organisaatioiden eri osat, jotka tuottavat palveluita tai hyödykkeitä toisilleen (kirjastojen tapauksessa esimerkiksi viestintäyksikkö, joka tuottaa viestintää tieto-osastoa varten).

Karlöf painottaa myös oikeiden mittareiden käytön tärkeyttä tehokkuuden mittaamisessa. Esimerkiksi kirjastojen tapauksessa on tapana mitata sellaisia asioita kuin henkilökunnan määrää, aukiolotunteja, käyntejä ja lainoja. Kirjastolain mukaan kirjaston tehtävä ei kuitenkaan suinkaan ole tuottaa esimerkiksi lainoja vaan muun muassa ”edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen”. Se, saavuttaako kirjasto lain määräämät tavoitteet ja kuinka tehokkaasti, ei selviä kävijämääriä tai aukiolotunteja tarkastelemalla. En kyllä tiedä, mitä mittareita moisen mittaamiseen pitäisi käyttää, mutta nykyisillä se ei mielestäni ainakaan onnistu.

Kiinnostava oli myös Karlöfin toteamus siitä, etteivät tehokkuuspyrkimykset luonnostaan ole osoitus kylmyydestä, kovuudesta ja epäinhimillisyydestä. Jos siltä tuntuu, se johtuu siitä, ettei arvon mittaamisessa ole otettu huomioon kaikkia arvon muodostumisen tekijöitä. Jos kirjaston toimintaa esimerkiksi halutaan tehostaa lainausautomaattien käyttöönotolla, mutta automaatit herättävät vastenmielisyyttä ja ahdistusta asiakkaissa, tehostamisessa ei välttämättä ole onnistuttu.  Myös Karlöfin ajatukset strategiatyöstä ja henkilöstön sitouttamisesta strategian toteuttamiseen olivat mielenkiintoisia.

Puutteistaan huolimatta Karlöfin kirja siis herätti minussa monenlaisia omaan alaani liittyviä ajatuksia, eikä sen lukemiseen käytetty aika mennyt hukkaan.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Batman – parhaat tarinat (Egmont 2012)

Olen aina pitänyt Batmania hiukan hölmönä hahmona. Onhan kyseessä miljardööri, jonka käsitys tehokkaimmasta rikollisuuden torjunnasta on partioida kaduilla pukeutuneena pitkiin kalsareihin ja lepakonkorviin ja mukiloida yksittäisiä rikollisia. Ihmepoika Robin on jotenkin vielä häiritsevämpi, hänellä kun ei ole edes pitkiä kalsareita, vaan pelkästään lyhyet.

Parhaat tarinat -kokoelmaan on koottu Batman-tarinoita suunnilleen seitsemältä vuosikymmeneltä. Tarinoiden piirrostyyli ja Batman-tulkinnat vaihtelevat suuresti, mutta mistään johdonmukaisesta hahmonkehityksestä ei kokoelman perusteella voi puhua. En myöskään sanoisi useimpia tarinoita kovinkaan hyviksi – jos nämä ovat niitä parhaita, niin enpä haluaisi joutua lukemaan huonoimpia.

Oli kokoelmassa kuitenkin ihan siedettäviäkin tarinoita. Pidin erityisesti Yksinäisen miehen tarinasta vuodelta 1987, ja siinä etenkin hillittömästä Bruce Waynen opiskeluaikoja käsittelevästä osuudesta. Batmanin hahmonkehityksestä kiinnostuneille suosittelen kuitenkin melkeinpä mieluummin Warren Ellisin Planetary-tarinaa Night on Earth (ilmestynyt Planetary – Crossing Worlds -kokoelmassa), jossa eri Batman-tulkinnoilla herkutellaan oikein kunnolla. 

Tarinasta Rehellisen rikollisen tapaus

maanantai 3. syyskuuta 2012

Mikä tekee kirjasta hyvän?

Olen aikonut jo suunnilleen blogin aloittamisesta asti tehdä päivityksen kirjoista, jotka ovat mielestäni erityisen hyviä. Se on kuitenkin osoittautunut odotettua hankalammaksi. Ensinnäkin pidän todella monista kirjoista, joten listasta tulisi sangen pitkä. Toisekseen pitäminen ei automaattisesti tarkoita sitä, että kirja olisi hyvä – voihan sitä ihminen pitää huonoistakin kirjoista.

Maalaustaiteen puolella on mielestäni helpompi määritellä, mitkä elementit tekevät teoksesta hyvän. Katson pääasiassa kompositiota, teknistä osaamista ja värejä. Teoksen aihe ei ole merkityksetön, mutta se ei varsinaisesti mielestäni vaikuta maalauksen hyvyyteen. Erityisen vaikutuksen minuun tekee, jos öljyväriteos on joko selvästi maalattu kerralla korjailematta ollenkaan (kuten jotkin Picasson myöhäiskauden työt) tai jos siinä on tarkoin harkittuja kerroksia kerrosten päällä (kuten monissa ennen 1800-luvun loppua maalatuissa teoksissa). Näköisyys ei ole mikään itseisarvo, mutta jos näköisyyteen pyrkimisessä on selvästi epäonnistuttu, teosta harvemmin tulee pidettyä kovin hyvänä.

Mikä sitten tekee kirjasta hyvän? En ole tullut opiskelleeksi kirjallisuustiedettä, joten en oikeastaan tunne alan terminologiaa tai yleisiä käsityksiä. Yritänkin vetää jonkinlaisen analogian maalaustaiteen puolelta.

Aiheella ei mielestäni ole mitään merkitystä. Tärkeistä ja kiinnostavista aiheista kirjoitetut kirjat eivät mielestäni ole välttämättä mitenkään erityisen hyviä (esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus ei tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta). Toisaalta sinänsä tylsän kuuloisista aiheista saa todella hyviä kirjoja (esimerkiksi Alastalon salissa on loistava, vaikka se näennäisesti käsitteleekin mitä tylsimpiä asioita, laivan varustamista ja esimerkiksi piipun valintaa).

Kompositiota vastaisi kirjallisuudessa kai suunnilleen se, että kirjan elementit ovat tasapainossa, ja että loppuratkaisussa langanpäät solmitaan tyydyttävällä tavalla yhteen. Monien kirjojen loppuratkaisu on tässä suhteessa pettymys, mutta esimerkiksi Joe Abercrombie onnistuu The First Law -trilogiassaan tuomaan runsaslukuisten henkilöittensä kohtalot siistillä tavalla yhteen. Myös Jane Austen onnistuu mielestäni loppuratkaisuissaan hyvin. Sen sijaan inhoan erityisesti deus ex machina -tyylisiä ratkaisuja, esimerkiksi Niklas Ekdalin I döden dina män -kirjassa tapahtuvaa outoa psyykikkokäännettä.

Teknistä osaamista ei tarvinne hirveästi selitellä: teoksen pitää olla kirjoitettu hyvällä suomen tai muulla kielellä, eikä siinä saa olla ylettömästi kirjoitus- tai muita virheitä. Hyvän vaikutuksen tekee, jos teksti soljuu eteenpäin vaivattomasti ikään kuin se olisi kirjoitettu siltä istumalta. Sen sijaan jatkuva cliffhangereiden käyttö ärsyttää, esimerkkinä Dan Brownin Da Vinci -koodi.

Näköisyyttä vastaa mielestäni fiktiivisen teoksen asiasisällön virheettömyys. Kiinnitän huomiota esimerkiksi tällaisiin asioihin: George R. R. Martinin Tulen ja jään laulussa mainitaan, että pohjoisessa on jäästä tehty muuri. Mikäli muuri pysyy sulamatta, kaiken järjen mukaan lämpötilan pitäisi olla suurimman osan ajasta alle nollan. Muurin pohjoispuolella kuitenkin kasvaa metsää, myös lehtipuita, mikä tuntuisi viittaavan hiukan korkeampaan keskilämpöön. Maailmassa siis näyttäisi olevan virhe, ja virheen pohtiminen vie keskittymistä itse tarinaan.

Pidän myös sekä kirjoissa että maalauksissa siitä, jos teoksessa on jotakin monitulkintaista ja selittämätöntä. Jos teoksesta tulee mieleen hieman eri asioita joka kerta, kun sen näkee tai lukee, tai jos se kestää hyvin aikaa ja lukuisia luku- tai katsomiskertoja, teos on erityisen hyvä.

Tässä on listani joistakin erityisen hyvistä kirjoista, kun hyvyys on määritelty edellä mainittujen kriteerien mukaan:

J. R. R. Tolkien: Hobitti. Sujuvaa kerrontaa ja johdonmukainen maailma

Ursula K. LeGuin: Maameri-trilogia. Sujuvaa kerrontaa ja johdonmukainen maailma. Lisäksi kirjat kestävät useita lukukertoja ja ne voi tulkita monella eri tavalla.

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Lukijan kärsivällisyyden haastava outo soppa, joka kuitenkin kirkastuu mestarillisesti lopussa.

Tim Powers: Anubiksen portit. Mielikuvituksellinen ja outo härdelli, joka kuitenkin selviää lopussa.

Oliko tässä nyt mitään järkeä? Pitäisikö minun opiskella kirjallisuustiedettä? Mitkä ovat sinun mielestäsi hyviä kirjoja?

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Edgar Rice Burroughs: Lost on Venus

Kirjassa on sottaisia kommunisteja, tehokkaita natseja sekä kaikki seikkailukirjallisuuden kliseet alkaen lautanrakennuksesta ja päättyen zombeihin. Hämmennystä herätti maininta, että venuslaiset sotilaat ovat tavanomaisesti pukeutuneet ”G stringeihin”. Huolellinen tutkimus Wikipediassa kuitenkin paljasti, ettei kyseessä ollutkaan narupöksy vaan ihan vain lannevaate. Kirja ei ole huonoin lukemani (huonoin on Niklas Ekdalin I döden dina män), mutta ehtaa pulp-kirjallisuutta se on. En erityisemmin suosittele muuten kuin jonkinlaisena ikkunana vuoden 1933 ajankuvaan.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Sukupuolitietoisuutta

Asterix-albumissa Astérix le gaulois (Asterix gallialainen) ei esiinny yhtäkään naista. Ei edes niissä kuvissa, joissa on isoja joukkokohtauksia, ei edes taustalla.

J. R. R. Tolkienin Hobitissa ei mainita yhtäkään naista nimeltä. Aivan ilman naisia ei sentään selvitä: Smeagolin isoäiti mainitaan legendaarisessa kohtauksessa, jossa Klonkku muistelee munien imemistä.

Kuva David Wenzelin sarjakuvasta
Mieleeni ei tule yhtäkään kirjaa, jossa olisi pelkkiä naishahmoja. Kai niitäkin sentään on?

Keksitkö muita kirjoja tai sarjakuvia, joissa esiintyy pelkästään miehiä tai pelkästään naisia? Kerro kommenteissa!