Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Huxleyn klassikkoteos jättää jälkeensä ristitiitaisia tunteita. Toisaalta teoksen yhteiskuntakuvaus on yllättävän kaukonäköistä ja osuvaa lisääntyneine luokkaeroineen, kulutuspakkoineen ja joka paikasta tuutattavine halpahintaisine viihteineen, puhumattakaan päihteiden viihdekäytöstä. Toisaalta Huxleyn visio teknisestä kehityksestä on aivan pielessä: ei tietokoneita, ei kännyköitä, ei ydinvoimaa.

Lisäksi kirjana, juonellisesti, Uljas uusi maailma on yllättävän huono. Päähenkilöt ovat itsekeskeisiä, pinnallisia ja mitättömiä (tämä lienee tarkoituskin, mutta lukemista se ei helpota). Juonessa on vain vähän todellisia jännitteitä, ja lopun rytmitys ei mielestäni oikein toimi. Ellei kirjassa olisi todella pysäyttävää yhteiskuntavisiota, se tuskin olisi saavuttanut klassikkostatusta.

Suosittelen kyllä kirjan lukemista kaikille poliittisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä kiinnostuneille ja etenkin kulutuskulttuurin vastustajille, mutta totean, että kirjan varsinainen sisältö irtoaa jo sen ensimmäisestä puolikkaasta. Loppu on mielestäni hiukan väsynyttä filosofian pyörittelyä.

John Sladek: Tik-Tok

Sladekin hulvattoman robotti-irvailun kansi on niin karmaisevan ruma, että kirja on jäänyt minulta hyllyyn useita kertoja. Vasta kahden eri tuttavan suosittelut saivat minut lopulta tarttumaan siihen.

Sladek parodioi Asimovin robottitarinoita vertaansa vailla olevalla röyhkeydellä ja törkeydellä. Kirjassa väännetään vitsiä uskonnon, politiikan, taidemaailman ja arvopaperikeinottelun lisäksi eläimiinsekaantumisesta, lasten ja vanhusten tappamisesta, sotilasvallankaappauksista ja muun muassa vyötiäisenlihan tarjoamisesta ankkana. Huumori on todella mustaa ja tyyli hillitöntä tykitystä. En ole aikoihin lukenut yhtä hävytöntä, sujuvasti etenevää ja kierroksiaan jatkuvasti lisäävää kirjaa.

Myös kirjan suomennos on joitakin huolimattomuusvirheitä lukuun ottamatta varsin mukiinmenevä.

Suosittelen kirjaa mustan huumorin ystäville. Asimovin tuotannon tunteminen ei ole lukijalle välttämätöntä, mutta jonkinlaiset perustiedot Asimovin robottikonseptista ovat suotavia. Kirjan lukenut perheenjäsen totesi, ettei Asimovin tuotannon lukeminen välittömästi Tik-Tokin jälkeen ole suositeltavaa, ellei halua kokea tahattoman komiikan hetkiä.

Edgar Rice Burroughs: Lost on Venus

Kirjassa on sottaisia kommunisteja, tehokkaita natseja sekä kaikki seikkailukirjallisuuden kliseet alkaen lautanrakennuksesta ja päättyen zombeihin. Hämmennystä herätti maininta, että venuslaiset sotilaat ovat tavanomaisesti pukeutuneet ”G stringeihin”. Huolellinen tutkimus Wikipediassa kuitenkin paljasti, ettei kyseessä ollutkaan narupöksy vaan ihan vain lannevaate. Kirja ei ole huonoin lukemani (huonoin on Niklas Ekdalin I döden dina män), mutta ehtaa pulp-kirjallisuutta se on. En erityisemmin suosittele muuten kuin jonkinlaisena ikkunana vuoden 1933 ajankuvaan.

Edgar Rice Burroughs: Venus-tähden kantakansa

Burroughs tunnetaan tietenkin parhaiten Tarzanin luojana, mutta myös Mars-kirjoilla on lukijakuntansa. Venus-kirjat muistuttavat Mars-kirjoja varsin paljon, mutta mielestäni niistä puuttuu Mars-kirjojen omaperäisyys ja hauskuus. Kantakansa on ehtaa pulp-kirjallisuutta: siinä on älyttömiä tieteellisiä selityksiä sekä jonkinlaista kökköä toiminnan ja romantiikan tapaista, mutta se vaikuttaa enemmän Burroughsin parhaiden seikkailukirjojen pastissilta kuin oikealta kirjalta. Myös suomennos on harvinaisen huono, mistä on osoituksena mm. Pirates of Venuksen kääntäminen ”kantakansaksi” ja Venuksen nimittäminen tähdeksi. Valitettavasti on todettava, että näin hölmö kirja on Venuksen sijasta pikemminkin anuksesta.

Suzanne Collins: Vihan liekit

Nälkäpeli-trilogian toinen osa on kirjoitettu yhtä vetävästi kuin ensimmäinenkin. Pidän edelleen päähenkilön epätäydellisyydestä ja ajoittaisesta luonnevikaisuudesta. Toisin kuin monissa kirjoissa, lukija ei tiedä eikä pysty päättelemään yhtään enempää kuin päähenkilökään; lopun käänne tuli ainakin itselleni yllätyksenä. Kielteistä kirjassa on romanttinen osuus, joka tuntuu jotenkin epäuskottavalta ja lällyltä. Odotan innolla seuraavaa osaa.

Suzanne Collins: Nälkäpeli

Ennakkotietojen perusteella odotukseni eivät olleet huippukorkealla, onhan kyseessä yläkoululaisten suosittelema dystopiaromaani. Yllätyin kuitenkin positiivisesti. Kirja on hyvin vetävästi kirjoitettu ja melko realistinen. Päähenkilö on oikeasti kiinnostava hahmo, ja kirjan romanttinen osuus on kirjoitettu virkistävän erilaisesti, joskin jatko näyttää, onko kirjailijalla ollut pokkaa viedä juttua haluamaani suuntaan. Suosittelen.

Clifford Simak: Väliasema

Aika tyypillistä 60-luvun pulp-tieteiskirjallisuutta. On vaikea sanoa, ovatko rotannäköiset alienit ja laseraseet kirjoitusajankohtana olleet yhtä kliseisen kuuloisia kuin nykyään. Kirja alkaa hyvin vetävästi, mutta valitettavasti lässähtää jaaritteluksi.