Olen pitkään ihmetellyt, miksi taidehistorian opetuksessa maalauksia ei juuri lainkaan käsitellä kolmiulotteisina esineinä, jotka muodostuvat puusta, kankaasta ja maalista. Edes kuvataidekoulussa, jossa kävin lapsena, ei juurikaan puhuttu eri pigmenttien ominaislaadusta ja alkuperästä joitakin myrkyllisyysmainintoja lukuun ottamatta. Sekä taiteilijat että taiteen harrastajat tuntuvat olevan pimennossa sen suhteen, mistä aineista taideteokset oikeastaan muodostuvat.
Victoria Finlay on tehnyt merkittävän työn selvittäessään monien historiallisten väriaineiden alkuperän. Hän ei ole ainoastaan käyttänyt kirjallisia lähteitä, vaan myös matkustanut niille paikoille, joissa väriainetta on tuotettu ja käytetty. Ei mikään huono saavutus: Finlay esimerkiksi matkusti Talebanien hallitsemaan Afganistaniin turistiviisumilla(!) 2000-luvun alussa, ilmeisesti ei ainoastaan kerran, vaan peräti kahdesti. Kirja onkin loistava yhdistelmä historiaa, maantiedettä, kemiaa, tutkivaa journalismia ja taidehistoriaa.
Finlay kertoo kirjassaan useita kiehtovia tarinoita. Esimerkiksi yksi punaisen okran sävy on Australian aboriginaaleille niin pyhä, että naiset eivät saa edes nähdä sitä (siinä ei onnistunut myöskään Finlay itse). Uuden ajan eurooppalaisten puritaanien vaatteet taas värjättiin aineella, jota tuottivat eläkkeelle jääneet Karibian merirosvot (tai tarkemmin sanottuna kai kaapparit – työttömiksi he olivat jääneet, kun Englanti ja Espanja solmivat rauhan pitkään sodittuaan). Värikaupan tuotot luonnollisesti menivät rommin ja huonomaineisten naisten parissa tapahtuneeseen juhlimiseen. Rooman keisareiden käyttämä purppura taas saatiin mädättämällä kotiloita kammottavan hajuisissa sammioissa.
Suosittelen tätä erinomaista kirjaa erittäin lämpimästi. Kirjan ainoana heikkoutena on suomennos, jossa on välillä suoranaisia virheitä ja välillä kömpelyyksiä, jotka vaikeuttavat kirjoittajan tarkoituksen ymmärtämistä.
Aihepiiristä kiinnostuneille suosittelen myös Cennino Cenninin Kirjaa maalaustaiteesta sekä Philip Ballin teosta Kirkas maa.
