”Kielellisesti herkullinen aikalaisromaani ammentaa voimansa Tornionlaakson
eksotiikasta”, todetaan kirjan takakannessa. Takakansiteksti yhdessä
kansiaiheen kanssa luo kuvaa jonkinlaisesta etnisestä huumoriromaanista. Niemen
kirja on kuitenkin hyvin erilainen: yhdistelmä psykologista trilleriä,
dekkaria, maagista realismia, historiallista romaania, tietokirjallisuutta ja
jopa tieteiskirjallisuutta. Kirja käsittelee rankkoja ja ahdistavia aiheita,
muun muassa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja tornionlaaksolaisten etnistä
sortamista. Teos ottaa kielipoliittisesti voimakkaasti kantaa meänkielen
puolesta. On mielenkiintoista, että kirjassa tukholmalainen poliisi ihmettelee
tornionlaaksolaisia, jota eivät suostu puhumaan kuin suomea, vaikka ollaan
Ruotsissa. Suomessahan kaksikieliset, mutta periaatteesta ruotsia puhuvat ovat
suhteellisen tavallisia. Vertailun vuoksi voidaan mainita, että meänkielen
puhujia on noin 110 000, kun taas suomenruotsalaisia on ilmeisesti noin
290 000.
Eksotiikkamaininnasta huolimatta mielestäni kirjan tukholmalainen poliisi
on huomattavasti oudompi tapaus kuin tornionlaaksolaiset. Eksoottisuus
riippuneekin siitä, missä päin lukija sattuu asumaan. Toivoisin, että Niemi,
jonka nerokkuudesta tulee mieleen lähinnä Kurt Vonnegut, saisi kustantajan
osalta hieman monipuolisemmin arvostavaa kohtelua. Kaikki kirjallisuus, missä
on murresanoja, ei nimittäin automaattisesti ole huumoria.
En pitänyt Miehestä joka kuoli kuin lohi yhtä paljon kuin Niemen upeasta
Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Kirjassa on mielestäni liikaa avoimia kysymyksiä,
epäuskottavuuksia, selittämättömiä omituisuuksia ja henkilöitä, joiden merkitys
ja olemassaolo jäävät epäselväksi. Kirjaa voi verrata Sofi Oksasen Puhdistukseen: molemmat käsittelevät tärkeää aihetta, kansanryhmän sortoa,
mutta romaaneina molempien rakenne jättää toivomisen varaa. Niemen tuotannosta
kiinnostuneille suosittelenkin ensisijaisesti Populäärimusiikkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti