Pari vuotta sitten luin paljon kirjoja, jotka joko olivat saaneet hyvät arvostelut tai joita tuttavani olivat suositelleet. Kirjat olivat erilaisia: joukossa oli niin dekkareita, fantasiaa kuin Finlandia-voittajakin. Niillä oli kuitenkin yksi yhteinen piirre: kaikissa niissä raiskattiin joku. Osassa kirjoista raiskauksia oli useita tai ne oli kuvattu yksityiskohtaisesti.
Kun olin lukenut muutaman tällaisen kirjan putkeen, savu alkoi niin sanotusti nousta korvista. Onneksi lukuvuorossa oli seuraavana Antti Hyryn Uuni. Pidin kirjasta muutenkin, mutta lukuhetkellä sen suurimmaksi ansioksi muodostui, ettei siinä raiskattu ketään.
Olen kuullut varsinkin historiallisen fiktion kohdalla puolustelun, että sellaisia ne keskiajan ihmiset nyt vain olivat: murhasivat ja raiskasivat, ja siksi näitä asioita täytyy käsitellä myös kaunokirjallisuudessa. Ottamatta kantaa väitteen paikkansapitävyyteen totean, että keskiajan ihmiset varmasti harrastivat myös muita aktiviteetteja, esimerkiksi söivät nauriita ja kävivät potalla. Näihin aihepiireihin liittyvää kirjallisuutta ei kuitenkaan liene kirjoitettu. Ja fantasian kohdalla perustelu on tietysti aivan älytön, koska sehän on kokonaisuudessaan kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.
Seksuaalinen väkivalta on tietysti sinänsä ihan legitiimi fiktiivisen teoksen aihe, ja toisinaan myös juonen kannalta olennaista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vähempikin piisaisi: ihan kaikkea ei tarvitse aina kirjoittaa auki. Tyylikkäästi asiaa käsittelee esimerkiksi Joe Abercrombie kirjassaan The Heroes sekä Mikael Niemi, jonka tuotannossa seksuaalisen ahdistelun kuvaus alleviivaa ruotsinsuomalaisten kokemaa syrjintää.
Ällöttävästä tirkistelystä en sen sijaan pidä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti