Olen aikonut jo suunnilleen blogin aloittamisesta asti tehdä päivityksen kirjoista, jotka ovat mielestäni erityisen hyviä. Se on kuitenkin osoittautunut odotettua hankalammaksi. Ensinnäkin pidän todella monista kirjoista, joten listasta tulisi sangen pitkä. Toisekseen pitäminen ei automaattisesti tarkoita sitä, että kirja olisi hyvä – voihan sitä ihminen pitää huonoistakin kirjoista.
Maalaustaiteen puolella on mielestäni helpompi määritellä, mitkä elementit tekevät teoksesta hyvän. Katson pääasiassa kompositiota, teknistä osaamista ja värejä. Teoksen aihe ei ole merkityksetön, mutta se ei varsinaisesti mielestäni vaikuta maalauksen hyvyyteen. Erityisen vaikutuksen minuun tekee, jos öljyväriteos on joko selvästi maalattu kerralla korjailematta ollenkaan (kuten jotkin Picasson myöhäiskauden työt) tai jos siinä on tarkoin harkittuja kerroksia kerrosten päällä (kuten monissa ennen 1800-luvun loppua maalatuissa teoksissa). Näköisyys ei ole mikään itseisarvo, mutta jos näköisyyteen pyrkimisessä on selvästi epäonnistuttu, teosta harvemmin tulee pidettyä kovin hyvänä.
Mikä sitten tekee kirjasta hyvän? En ole tullut opiskelleeksi kirjallisuustiedettä, joten en oikeastaan tunne alan terminologiaa tai yleisiä käsityksiä. Yritänkin vetää jonkinlaisen analogian maalaustaiteen puolelta.
Aiheella ei mielestäni ole mitään merkitystä. Tärkeistä ja kiinnostavista aiheista kirjoitetut kirjat eivät mielestäni ole välttämättä mitenkään erityisen hyviä (esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus ei tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta). Toisaalta sinänsä tylsän kuuloisista aiheista saa todella hyviä kirjoja (esimerkiksi Alastalon salissa on loistava, vaikka se näennäisesti käsitteleekin mitä tylsimpiä asioita, laivan varustamista ja esimerkiksi piipun valintaa).
Kompositiota vastaisi kirjallisuudessa kai suunnilleen se, että kirjan elementit ovat tasapainossa, ja että loppuratkaisussa langanpäät solmitaan tyydyttävällä tavalla yhteen. Monien kirjojen loppuratkaisu on tässä suhteessa pettymys, mutta esimerkiksi Joe Abercrombie onnistuu The First Law -trilogiassaan tuomaan runsaslukuisten henkilöittensä kohtalot siistillä tavalla yhteen. Myös Jane Austen onnistuu mielestäni loppuratkaisuissaan hyvin. Sen sijaan inhoan erityisesti deus ex machina -tyylisiä ratkaisuja, esimerkiksi Niklas Ekdalin I döden dina män -kirjassa tapahtuvaa outoa psyykikkokäännettä.
Teknistä osaamista ei tarvinne hirveästi selitellä: teoksen pitää olla kirjoitettu hyvällä suomen tai muulla kielellä, eikä siinä saa olla ylettömästi kirjoitus- tai muita virheitä. Hyvän vaikutuksen tekee, jos teksti soljuu eteenpäin vaivattomasti ikään kuin se olisi kirjoitettu siltä istumalta. Sen sijaan jatkuva cliffhangereiden käyttö ärsyttää, esimerkkinä Dan Brownin Da Vinci -koodi.
Näköisyyttä vastaa mielestäni fiktiivisen teoksen asiasisällön virheettömyys. Kiinnitän huomiota esimerkiksi tällaisiin asioihin: George R. R. Martinin Tulen ja jään laulussa mainitaan, että pohjoisessa on jäästä tehty muuri. Mikäli muuri pysyy sulamatta, kaiken järjen mukaan lämpötilan pitäisi olla suurimman osan ajasta alle nollan. Muurin pohjoispuolella kuitenkin kasvaa metsää, myös lehtipuita, mikä tuntuisi viittaavan hiukan korkeampaan keskilämpöön. Maailmassa siis näyttäisi olevan virhe, ja virheen pohtiminen vie keskittymistä itse tarinaan.
Pidän myös sekä kirjoissa että maalauksissa siitä, jos teoksessa on jotakin monitulkintaista ja selittämätöntä. Jos teoksesta tulee mieleen hieman eri asioita joka kerta, kun sen näkee tai lukee, tai jos se kestää hyvin aikaa ja lukuisia luku- tai katsomiskertoja, teos on erityisen hyvä.
Tässä on listani joistakin erityisen hyvistä kirjoista, kun hyvyys on määritelty edellä mainittujen kriteerien mukaan:
J. R. R. Tolkien: Hobitti. Sujuvaa kerrontaa ja johdonmukainen maailma
Ursula K. LeGuin: Maameri-trilogia. Sujuvaa kerrontaa ja johdonmukainen maailma. Lisäksi kirjat kestävät useita lukukertoja ja ne voi tulkita monella eri tavalla.
Volter Kilpi: Alastalon salissa. Lukijan kärsivällisyyden haastava outo soppa, joka kuitenkin kirkastuu mestarillisesti lopussa.
Tim Powers: Anubiksen portit. Mielikuvituksellinen ja outo härdelli, joka kuitenkin selviää lopussa.
Oliko tässä nyt mitään järkeä? Pitäisikö minun opiskella kirjallisuustiedettä? Mitkä ovat sinun mielestäsi hyviä kirjoja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti