Johtamista käsittelevät kirjat tuppaavat usein olemaan tylsiä ja sekavia. Syynä ehkä on Karlöfinkin kirjassaan (s. 15) mainitsema ilmiö, ettei liiketaloustieteessä ole yhtenäistä teoreettista perustaa. Tai sitten syynä on se, mitä itse epäilen, eli sekä johtamisesta että opettamisesta kiinnostuneiden ihmisten älytön itsekeskeisyys ja itsekritiikin puute, joka estää kirjoittamasta aiheesta hyviä kirjoja.
Karlöfin kirja ei ole poikkeus tähän sääntöön. En itse asiassa kyennyt lukemaan sitä aivan loppuun asti, niin epäjohdonmukainen ja paikoitellen hölmö se oli. Kirjassa on outoja aivopieruja (kuten väite, että kommunistinen diktatuuri olisi aiheuttanut Kuubassa vallankumouksen), sokeaa idealismia (kuten usko liberaalin markkinatalouden erinomaisuuteen) sekä Karlöf Consulting -yrityksen röyhkeää markkinointia.
Kirjassa on kuitenkin myös hyviä puolia. Karlöf avaa tehokkuuden käsitteen hyvin selvästi ja ymmärrettävästi. Tehokkuus muodostuu tuottavuuden ja arvon välisestä suhteesta. Tuottavuus on resurssiyksiköiden ja tuotettujen hyödykkeiden välinen suhde, kun taas arvo on asiakkaan kokema hinnan ja laadun välinen suhde.
Karlöf on oivaltanut tehottomuuden vaarat olosuhteissa, joita hän kutsuu suunnitelmataloudeksi. Suunnitelmatalous on Karlöfin nimitys mille tahansa toiminnalle, josta puuttuu asiakkaiden mahdollisuus valita vapaasti eri tuottajien tai toimittajien välillä. Suunnitelmataloutta ovat esimerkiksi verovaroin tuotetut palvelut (kuten kirjastot), mutta myös organisaatioiden eri osat, jotka tuottavat palveluita tai hyödykkeitä toisilleen (kirjastojen tapauksessa esimerkiksi viestintäyksikkö, joka tuottaa viestintää tieto-osastoa varten).
Karlöf painottaa myös oikeiden mittareiden käytön tärkeyttä tehokkuuden mittaamisessa. Esimerkiksi kirjastojen tapauksessa on tapana mitata sellaisia asioita kuin henkilökunnan määrää, aukiolotunteja, käyntejä ja lainoja. Kirjastolain mukaan kirjaston tehtävä ei kuitenkaan suinkaan ole tuottaa esimerkiksi lainoja vaan muun muassa ”edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen”. Se, saavuttaako kirjasto lain määräämät tavoitteet ja kuinka tehokkaasti, ei selviä kävijämääriä tai aukiolotunteja tarkastelemalla. En kyllä tiedä, mitä mittareita moisen mittaamiseen pitäisi käyttää, mutta nykyisillä se ei mielestäni ainakaan onnistu.
Kiinnostava oli myös Karlöfin toteamus siitä, etteivät tehokkuuspyrkimykset luonnostaan ole osoitus kylmyydestä, kovuudesta ja epäinhimillisyydestä. Jos siltä tuntuu, se johtuu siitä, ettei arvon mittaamisessa ole otettu huomioon kaikkia arvon muodostumisen tekijöitä. Jos kirjaston toimintaa esimerkiksi halutaan tehostaa lainausautomaattien käyttöönotolla, mutta automaatit herättävät vastenmielisyyttä ja ahdistusta asiakkaissa, tehostamisessa ei välttämättä ole onnistuttu. Myös Karlöfin ajatukset strategiatyöstä ja henkilöstön sitouttamisesta strategian toteuttamiseen olivat mielenkiintoisia.
Kiinnostava oli myös Karlöfin toteamus siitä, etteivät tehokkuuspyrkimykset luonnostaan ole osoitus kylmyydestä, kovuudesta ja epäinhimillisyydestä. Jos siltä tuntuu, se johtuu siitä, ettei arvon mittaamisessa ole otettu huomioon kaikkia arvon muodostumisen tekijöitä. Jos kirjaston toimintaa esimerkiksi halutaan tehostaa lainausautomaattien käyttöönotolla, mutta automaatit herättävät vastenmielisyyttä ja ahdistusta asiakkaissa, tehostamisessa ei välttämättä ole onnistuttu. Myös Karlöfin ajatukset strategiatyöstä ja henkilöstön sitouttamisesta strategian toteuttamiseen olivat mielenkiintoisia.
Puutteistaan huolimatta Karlöfin kirja siis herätti minussa monenlaisia omaan alaani liittyviä ajatuksia, eikä sen lukemiseen käytetty aika mennyt hukkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti