Pool of Radiance oli lapsuuteni suosikkipelejä. Tai tarkemmin sanottuna se oli itse ohjelmoitujen pelien ja merkkigrafiikkapohjaisten pacman-kloonien lisäksi ainoa pelimme. Asiaan kuului, että peliä pelattiin ikivanhalla harmaanäyttö-pc:llä, jonka toisessa korppuasemassa rouskutti DOS-levyke ja toiseen vaihdeltiin pelilevykkeitä sen mukaan, missä Phlanin kaupunginosassa satuttiin liikkumaan. Taistelujen latautumista odottaessa olisi vaikka kerinnyt keittää kahvit, grafiikka oli täydellisen epäselvää ja englantiakin oli tainnut tulla luettua peräti kaksi vuotta, mikä ei kovinkaan paljon auttanut pelin juonen tajuamisessa. Sen verran kuitenkin ymmärsin, että pelissä oli tarkoitus "puhdistaa slummeja", toisin sanoen tappaa kaikki niiden asukkaat. Jo lapsena sellainen tuntui minusta hiukan epäeettiseltä.
Tätä taustaa vasten odotukset Pool of Radiance -kirjan suhteen eivät varsinaisesti olleet korkealla. Kirja paljastuikin jopa omassa lajissaan melkoisen köykäiseksi. Eiväthän Forgotten Realms -kirjat nyt muutenkaan mitään korkeakirjallisuutta ole, mutta PoR kunnostautuu sellaisella juonen älyttömyydellä ja henkilöhahmojen pölvästiydellä, että sellaista harvoin näkee. Lisäksi kirja heijastelee mielestäni hupaisalla tavalla 80-luvun kulttuurisia ilmiöitä, muun muassa kehonrakennusta ja He-Manin tapaisia audiovisuaalisia tuotteita.
Kirjan juoni on oikeastaan niin hölmö ja sellaisia aukkoja täynnä, etten lähde analysoimaan sitä tarkemmin. Haluan kuitenkin tuoda esille suosikkikohtani: yksi päähenkilöistä joutuu murhanhimoisen raivon valtaan nähtyään huonosti hoidetun keittiöpuutarhan kituvat kaalit. Jos ette muuten usko, niin tässä on kuva aukeamasta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti