Cusslerin Lohikäärmeen priimakuntoisesta kappaleesta pyydetään antikvariaateissa jopa kolminumeroisia summia. Onneksi taloutemme Cussler-vastaava on hankkinut meille kaksi nidettä, joten minäkin uskaltauduin lukemaan tätä merkkiteosta. Erillinen lukukappale olikin tarpeen, olinhan unohtanut kirjan eräänä iltana jälkikasvun ulottuville, ja kirjanmerkkinäkin oli peräti pipo - tällaisella toiminnalla ei taideta juuri bibliofiilipisteitä kalastella.
Clive Cusslerin suurin vahvuus on mielestäni tanakka insinööriproosa ja erityisesti merentutkimuksen kuvaus. Lohikäärmeessä kirjailija on valitettavasti kokeillut siipiään teknotrillerin, jopa tieteiskirjallisuuden saralla. Lisäksi hän on jonkin selittämättömän aivopierun seurauksena ryhtynyt kuvaamaan japanilaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, joita ei selvästi ollenkaan tunne. Lopputulos pyssyä heiluttavine robotteineen ja Bond-roistoista muistuttavine salaisine tukikohtineen on häkellyttävän tökerö.
Kaiken kruunaa teoksen sekä poliittinen että teknologinen vanhentuneisuus. Kirja sijoittuu vuoteen 1993, mutta Neuvostoliitto on edelleen olemassa, samoin jakautunut Saksa. Kirjassa kuvatut tekniikan huipentumat ovat tasoa näköpuhelin ja jutteleva robotti. Enkä edes viitsi puuttua Cusslerin ihmissuhde- ja naistenvaatekuvaukseen - mainitsen vain, että päähenkilö Dirk Pitt on niin kova uros, että pystyy sananmukaisesti kellistämään naisen unissaankin.
Oliko teoksessa sitten mitään hyvää? Pidin varsin paljon alun syvänmerenjaksosta klaustrofobisine tunnelmineen. Valitettavasti jakso on kuitenkin sen verran lyhyt, ettei koko kirjaa kannata sen takia lukea. Cusslerista kiinnostuneille suosittelenkin melkein mitä tahansa muuta kirjailijan teosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti