Volter Kilpi: Kirkolle

Volter Kilven vuonna 1937 ilmestynyt Kirkolle päättää Saaristosarjan, johon kuuluvat myös Alastalon salissa ja Pitäjän pienempiä. Kustaviin puulaivojen aikakauteen sijoittuvassa teoksessa kuljetaan kirkolle ensin kävellen ja sitten kirkkoveneellä. Lopulta päästään perille, ja väki menee kirkkoon. Matkan varrella kirjailija tarkastelee elämää eri-ikäisten ja erilaisten henkilöiden näkökulmasta: nuorten ja vanhojen, köyhien ja rikkaiden, elämässään enemmän tai vähemmän onnistuneitten. Kirjailija muistuttaa moneen kertaan, että ihmiset ovat (konkreettisestikin) samassa veneessä ja päätyvät lopulta samaan kirkkotarhaan, ensin ehkä mullan päälle, mutta lopulta kaikki sen alle.

Kilven tyylin ehkä tunnetuimpana piirteenä on sen verkkaisuus - kaikille lienee tuttu Alastalon salin myyttinen, legendaarinen piipunvalintakohtaus, jossa piipun valinnasta saisi suorastaan kokonaisen oman kirjansa. Kirkolle-kirjassa erityiseksi haasteeksi nousee kuitenkin Kilven sanavarasto, joka sisältää runsaasti murteellisia, vanhahtavia tai jopa itse keksittyjä sanoja. Erityisesti kapteeninpoika Albertin mielenmaisemaa kuvaavat Kilven "paisuvammaksi proosaksi" nimittämät säkeiksi jaetut kohdat ovat aivan sietämättömiä, ja erääseen sellaiseen kohtaan luku-urakkani tyssäsi viikoiksi, ellei kuukausiksi.

Noin muuten kirja on kyllä hyvä, jopa nerokas. Kilpi sukeltaa henkilöidensä mieleen uskottavasti ja luo heistä todellisia, persoonallisia ihmisiä. Kirjassa kerrotut ihmiskohtalot ovat dramaattisia, karuja ja järkyttäviäkin. Huumoriakaan ei ole unohdettu, ja erityisesti pidin siitä jaksosta, jossa Kilpi tarkastelee maailmaa kapteenin 3-vuotiaan Väinö-pojan silmin. Väinön ohella suosikikseni nousi herras-Manta, hieman hämäräksi jäävä turhamainen ja maailmallinen naisihminen.

Kirjan kiistattomista ansioista huolimatta en oikein uskalla suositella sitä muille kuin henkilöille, joilla on hyvin valikoiva maku. Perus-Remeksen ystävät eivät kenties saa teoksesta kovinkaan hekumallisia nautintoja irti.