En ole lukenut Weisbergerin tunnetumpaa teosta Paholainen pukeutuu Pradaan, mutta elokuvan olen nähnyt. Se jätti aika vahvoja mitä ihmettä juuri näin -fiiliksiä. Elokuvan henkilöt ja juoni tuntuivat kummallisilta, kuin seuraisin toisen planeetan asukkaiden touhuja. En ymmärtänyt pointtia enkä missään vaiheessa tajunnut, tarkasteleeko elokuva kuvaamaansa elämäntapaa myönteisessä, kielteisessä vai neutraalissa valossa.
Hyvin samantapaisia tunteita heräsi, kun luin VIP-ihmisiä. Kirjan juoni muistuttaa melko paljon Weisbergerin esikoisteoksen (tai ainakin siitä muokatun elokuvan) juonta. Päähekilö on nuori, hieman kömpelön oloinen nainen, joka päätyy uuden työpaikan myötä kuuluisuuskuvioihin, joissa tehdään töitä ympäri vuorokauden, törsätään rahaa, juodaan viinaa ja sekoillaan.
Kirjan henkilöt ovat ohuttakin ohuempia - pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä, särmää tai syvyyttä ei löydy. Yksikään henkilöistä ei vaikuta kovin miellyttävältä, ei edes koiraansa laiminlyövä ja tahdottomana vempuloiva päähenkilö. Jonkinlaista romanttisen juonen tynkääkin on saatu mukaan, ja kiinnostuksen kohteella tietenkin on maailman rautaisimmat vatsalihakset. Kirjassa on sellaisia lauseita kuin "olin pyörtyä onnesta", ja se loppuu siirappisen epäuskottavaan loppukohtaukseen.
En tiedä, onko kirja huonosti kirjoitettu, vai onko ongelmana, että Manhattanin rikkaiden työnarkomaanien elämä on niin kaukana omastani, etten tajua kirjasta mitään. Totuus on, että siinä missä ajatus jostain demoneista, haltioista ja pahoista tietoisista miekoista tuntuu mielestäni ihan luonnolliselta, sellaiset käsitteet kuin pissa-alusta tai noutoruokakansio herättävät vain syvää hämmennystä.
Kohderyhmään ilmeisen kuulumattomana ihmisenä voin vain todeta, että tulipas taas yksi vapaapäivä tällaiseenkin käytettyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti