Anu Silfverberg: Äitikortti – Kirjoituksia lisääntymisestä

Silfverbergin omakohtainen ja yhteiskunnallinen, äitiyttä, perhettä ja vanhemmuutta, sukupuolirooleja monia muita asioita käsittelevä esseekokoelma on hyvin kirjoitettu, paikoin liikuttava, koskettava ja jopa riipaiseva, ja käsittelee tärkeitä aiheita. Suosittelen kirjan lukemista myös (ja ehkä erityisesti) sellaisille ihmisille, joilla ei ole omia lapsia.

Kirjassa on kuitenkin valitettavasti myös merkittäviä puutteita. Silfverbergin (tai hänen kertojaminänsä) ajatukset vanhemmuudesta, sukupuolesta ja muusta sellaisesta perustuvat hänen omiin kokemuksiinsa. Vaikuttaa siltä, kuin Silfverberg eläisi oman äitiytensä ja naiseutensa kuplassa, jossa tunne korvaa tiedon – ikään kuin hän ajattelisi, että kun minusta tuntuu tältä, asia myös on näin. Silfverberg kirjoittaa usein ”naiset”, kun pitäisi kirjoittaa ”minä”, ja käyttää passiivia silloin kun pitäisi käyttää yksikön ensimmäistä persoonaa.

Omituisinta on, että Silfverberg kritisoi tällaista ajattelua ja käytöstä useissa esseissään (erityisesti Äitikortissa). Hänen mukaansa lapsen synnyttäminen ei tee ihmisestä mitään asiantuntijaa. Siitä huolimatta hän on kirjassa ikään kuin tietävinään, millaista naisen elämä on (esimerkiksi seksivalistus ja synnytysvalmennus on hänen mukaansa lähtökohtaisesti huonoa), vaikka tietenkin naisilla on erilaisia kokemuksia ja niihin liittyviä erilaisia tunteita. Silfverberg on myös tietävinään, mitä muut naiset todella ajattelevat. (Esimerkiksi esseessä Työt ja naisten työt hän kirjoittaa, että puhuttaessa lastenhoitoon liittyvän työnjaon sukupuolittuneisuudesta ”lasten parhaasta puhuminen on paskapuhetta”, ja kysymys on oikeasti aikuisten mieltymyksistä. ”Näinkin voisi sanoa. Se olisi ainakin rehellisempää.”) Tällainen ärsyttää minua lukijana ja vie uskottavuutta Silfverbergiltä kirjoittajana, koska omat kokemukseni ja niihin liittyvät tunteeni ja tulkintani ovat hyvin erilaisia kuin hänellä. Erityisen ikävää minusta on, että feministinä esiintyvä Silfverberg haluaa niin suurella innolla tunkea muita naisia niin asiaankuulumattomiin lokeroihin.

Toinen ongelma on Silfverbergin argumentoinnin heikkous. Esimerkiksi kirjan esipuheessa hän selittää hieman sekavasti, etteivät ihmiset oikeasti muutu vanhemmuuden myötä, koska muutoksen oletetaan aina olevan positiivinen. Väite on hyvin kummallinen, koska en ole oikeasti varmaan koskaan kuullut kenenkään sanovan, että vanhemmuuteen liittyvä muutos olisi nimenomaan muutosta parempaan päin – yleensä ihmiset puhuvat unenpuutteesta, parisuhdeongelmista ja vastaavista. Silfverbergillä onkin esseissään taipumusta omituisten olkiukkojen rakenteluun. On helppoa osoittaa väite paikkansapitämättömäksi, jos se on alun perinkin aivan älytön.

Kirja herättikin minussa hyvin ristiriitaisia tunteita. Silfverberg kirjoittaa avoimesti, päästää lukijan lähelle eikä päästä itseään helpolla. Hän uskaltaa näyttää hämmennyksensä, pelkonsa ja rakkautensa, olla hauras ja epävarma. Kuitenkin hän samalla latelee hölmöjä yleistyksiä, vielä hölmömpiä neuvoja ja kummallisia tulkintoja. Minua vaivaa myös rivien välistä välittyvä ajatus siitä, että ollakseen ”tasa-arvoinen” tai ”feministi” naisen tulee olla kuuntelematta vaistojaan ja tehdä asiat kuin mies, olipa se miten hankalaa ja epämukavaa tahansa. Vaisto esimerkiksi käskee imettämään, mutta Silfverbergin mukaan naisen pitää ostaa rintapumppu ja tuttipulloja ja antaa miehen ruokkia lasta. Naisen pitää Silfverbergin mukaan myös lähteä vauvan kanssa ”ulos”, mitä nopeammin synnytyksen jälkeen, sen parempi. Eikä ”ulos” tarkoita mitään lyhyttä pururatalenkkiä, vaan hengailua kahvilassa, missä voi sitten imettää esimerkiksi vessassa. Mielestäni naisen käskeminen rääkkäämään itseään rintapumpun ja kahvilaimetysten kanssa pelkän periaatteen takia ei ole feminismiä sen enempää kuin Silfverbergin parjaama kiintymysvanhemmuus lapsen kannalta parasta tai edes hyödyllistä.

Suosittelenkin kirjan lukemista, mutta varauksin. Erityisesti raskaana oleville tai pienten vauvojen vanhemmille kirja voi olla liikaa sekä liikuttavien että normittavien osuuksiensa takia.