Kiyohiko Azuma: Azumanga Daioh 1 - 4

Azumanga Daioh on ensimmäinen ja Hamsteripäiväkirjojen ohella jokseenkin ainoa lukemani manga. Humoristinen strippisarjakuva kertoo lukiotyttöjen ja heidän opettajiensa kommellustentäyteisestä elämästä, jossa osansa on myös unilla ja mielikuvituksella.

Ensimmäisellä lukukerralla en meinannut tajuta sarjakuvasta yhtään mitään käänteisen lukusuunnan takia, mutta luettuani sen nyt muutaman vuoden päästä uudestaan asiat avautuivat huomattavasti paremmin. Tällä kertaa pystyin myös erottamaan melko samannäköiset henkilöt toisistaan.

Sarjakuvassa on joitakin japanilaiselle kulttuurille ominaisia juttuja, esimerkiksi murrevitsejä, joita suomalaisen lukijan on vaikea ymmärtää. Myös yhden lukion opettajista, pervon herra Kimuran, hauskuus jää avautumatta. Lisäksi yksi päähenkilöistä katoaa omituisesti tarinan keskivaiheilla ilmestyäkseen selittämättömästi takaisin viimeisillä sivuilla. Omituisuuksista huolimatta pidän sarjakuvasta kovasti; suosikkihahmoni on hajamielinen ja luovasti ajatteleva Osaka.

Suosittelen tätä melko lyhyttä, vain neliosaista mangaa kaltaisilleni manga-aloittelijoille, joista monikymmenosaiset mangasarjat tuntuvat lannistavilta. Tosin sarjakuvaa voi olla vaikea saada luettavakseen: sitä ei ole myynnissä oikein missään, ja jouduin koluamaan useammankin kaupungin divarit ennen kuin lopulta onnistuin löytämään sen.

Volter Kilpi: Pitäjän pienempiä: Ylistalon tuvassa

Volter Kilven suurteos, melkein tuhatsivuinen Alastalon salissa, käsittelee kolmimastoisen laivan eli parkin rakentamista tai oikeammin rakentamispäätöksen syntymistä. Puuhamiehenä toimii selkeä ja järkevä Alastalon Herman Mattson, ja hänen kilpailijanaan tai vastustajanaan lööperiä puhuva, sekoileva Pukkila. Teos on varsin raskassoutuinen ja hidastempoinen, ja yksinkertainen romaanihenkilön siirtyminen salin poikki tuntuu varsinaiselta toimintakohtaukselta.

Järkytyin hieman huomatessani, että Ylistalon tuvassa käsittelee saman halvatun parkkilaivan rakentamista, tällä kertaa tosin eri henkilöiden näkökulmasta. Päähenkilönä on Alastalon naapuri Ylistalon Esa, tavattoman laiska, mutta tarpeen tullen nopea ja vahva mies. Teos on onneksi Alastaloa paljon ohuempi, ja siinä on runsaasti toimintaa: milloin otetaan kiinni karanneita hevosia, milloin tapella nujakoidaan. Kilpi tuo hieman osoittelevasti esille eroja Alastalon ja Ylistalon välillä: Mattson on toimelias ja Esa laiska; Esalla on liuta lapsia ja Mattsonilla pelkkä yksi tytär; Matssonin tyttären nimi on Siviä, kun taas Esan täysikäiset lapset harrastavat ahkeraa riiausta ja yökyläilyä vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Itse pidin teoksen kiinnostavimpana antina kuvausta lapsenhoidosta. Kilpi kertoo, kuinka Ylistalon emäntä laittaa taaperoikäisen Osku-pojan nukkumaan sänkyyn ja myöhemmin siirtää tämän kuivemmille paikoille – vaippoja ei siis ilmeisesti käytetty tai ne eivät olleet kovin imukykyisiä. Kirjassa mainitaan myös ”vakun kusiset pahnat”, toisin sanoen kehdon pohjalla olevat kuivikkeet. Myöhemmin todetaan, että Osku oli ”lykätty kiireessä käsistä laattialle mossokuppi ja kahvinsotko vieressä, että oli paralla jotain popsittavaa ja leivänsekaa poskiinsa”. Ilmeisesti lapsi sai sormiruokailla itsenäisesti sillä aikaa, kun äidillä oli muuta tekemistä.

Kirjassa oli myös monia hauskoja sanankäänteitä, joista erityisesti jäi mieleen naapurin emäntään kohdistettu ”Saatanan hamepaavi!”

Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

Kirjakaupassa työskennellyt kirjailija on kerännyt omituisia kysymyksiä, joita asiakkaat ovat esittäneet. Monet kysymyksistä ovat tuttuja myös kirjastossa työskentelevälle ja aiheuttivat naurun rätkätystä ainakin allekirjoittaneessa. Esimerkiksi tämä ikiklassikko:

Asiakas: Luin erään kirjan 60-luvulla. En muista kirjailijaa enkä kirjan nimeä. Mutta kirja oli vihreä ja se sai minut nauramaan. Tiedättekö, mistä kirjasta puhun?

Vaikka kirjassa hieman naureskellaankin asiakkaiden kustannuksella, perusasenne on kuitenkin positiivinen. Pidin myös kirjan hauskasta piirroskuvituksesta. Juttujen hauskuus ehkä hieman laimenee loppua kohti, mutta suosittelen kirjaa siitä huolimatta erittäin lämpimästi vertaistueksi kaikille kirja-alalla työskenteleville asiakaspalvelijoille.

Fantasiakuvittajia

Käydessäni viime syksynä Turun kirjamessuilla katseeni sattui osumaan niin poikkeuksellisen rumaan kirjankanteen, että jouduin erikseen tarkistamaan, mistä teoksesta oikein oli kyse. Olin hiukan järkyttynyt huomatessani, että kansi oli arvostetun, tuotteliaan ja kokeneen Petri Hiltusen tuotantoa.

Tekisi mieli väittää, että osaisin itse piirtää paremman.

Ei sillä, että itse olisin mikään suuri Hiltusen fani. Mielestäni hänen viivansa on aika tönkköä, eikä hän ole erityisemmin kehittynyt taiteilijana pitkän uransa aikana. Enkä kyllä kauheasti pidä George R. R. Martinin kirjoistakaan, joten sitä vaaraa ei ole, että joutuisin esimerkiksi katselemaan tätä kirjankantta kotona.

Tapaus sai minut kuitenkin pohtimaan, että jos varsin tunnettu Hiltunen ei kelpaa minulle, niin kuka tai ketkä sitten ovat mielestäni hyviä fantasiakuvittajia. Hyviä suomalaisia fantasiakuvittajia (tai kuvittajia ylipäätään) ei ole ihan helppo keksiä, koska yleensähän kirjoja ei nykyaikana kuviteta. Ensimmäisenä mieleeni tulikin 1900-luvun alkupuoliskolla elänyt Rudolf Koivu, jonka kuvitukset varsinkin Raul Roineen satuihin ovat mielestäni erinomaisia.

Toinen suomalainen fantasiakuvittaja, jonka teoksia todella ihailen, on Riikka Auvinen. En tiedä, onko hän kuvittanut muita fantasiatarinoita kuin omaansa, mutta jos ei ole, hänen kyllä pitäisi. Auvinen vaikuttaisi olevan teknisesti loistava vesivärimaalari, jonka kuvien kompositio, tunnelmat ja aiheet ovat vertaansa vailla.

Ulkomaisista fantasiakuvittajista suosikkini on upea, suurenmoinen Todd Lockwood, joka on onnistunut kuvituksillaan tekemään jopa muuten ylenkatsomastani Drizzt Do'Urdenista jollain tavalla vakuuttavan hahmon.

Edellä mainittuja taiteilijoita yhdistää tunnelmallisuus, hyvä anatomian tuntemus, erinomaiset kompositiot, taitava värien käyttö ja tekninen taitavuus.

Olisi mukavaa, jos kirjoja nykyään kuvitettaisiin hieman enemmän, ja jos asialla olisivat Auvisen ja Lockwoodin kaltaiset mestarit.

Joe Abercrombie: Red Country

Olen suuri Joe Abercrombien ihailija. Parhaimmillaan hänen kirjoissaan yhdistyvät nerokkaalla tavalla pulp-henkinen toiminta ja syvällinen ihmisluonteen tuntemus, kliseiden tuore uudelleentulkinta ja lukijan genreodotuksilla leikittely.

Tämän ylistyslausunnon jälkeen joudun toteamaan, että Red Country herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Abercrombie on päätynyt haastavaan genreratkaisuun, fantasian ja länkkärin sekametelisoppaan, josta hänen kaltaisensa cross-overtaiturin kuitenkin luulisi selviytyvän kunnialla. Lopputulos ei ole varsinaisesti huono, paikoitellen kirjassa on suorastaan hyytävän toimivia kohtauksia, mutta välillä sen lukeminen on kuin maailman kuluneimman ja väsyneimmän lännenelokuvan käsikirjoituksen plaraamista. Pahimmillaan länkkärikliseet vaikuttavat päälle liimatun kirjoitusharjoitusmaisilta eivätkä tuo tarinaan oikein mitään lisäsisältöä.

Toinen huono puoli kirjassa on siinä kuvatun maailman teknologinen ja kulttuurinen erilaisuus verrattuna esimerkiksi The First Law -trilogiaan. Siinä missä The First Law tuntuisi sijoittuvan esiteolliseen yhteiskuntaan, Red Country on tulitikkuineen ja sängynjousineen selvästi ja vakiintuneesti teollinen. Vaikka aikaa kirjojen välillä onkin kulunut, ja vaikka teknologiseen kehitykseen viitataan Red Countryssa, muutos tuntuu epäuskottavalta.

Kirjassa oli kuitenkin myös hyviä puolia (eihän Abercrombie varmaan täysin huonoa kirjaa pystyisikään kirjoittamaan). Pidin erityisesti kreikkalaista tragediaa myötäilevästä juonikuviosta, jossa henkilöiden omat teot tuovat vääjäämättä tuhon heidän päälleen (kun kerran Abercrombie on kyseessä, lienee syytä tähdentää, ettei tuho koske aivan kaikkia henkilöitä). Lisäksi löysin kirjasta uuden lempilainauksen: ”Some men, especially young ones, are fixed on taking offence at everything, from a rain shower to a fallen tree. From that offence they can fashion an excuse for any folly and any outrage.”

NaNoWriMon loppu

Marraskuu vetelee viimeisiään, ja on aika tarkastella päättyvää NaNoWriMo-projektiani. Tavoittenahan on virallisesti kirjoittaa 50 000 sanan romaani, mutta itse en kuvitellut pääseväni lähellekään sitä. Omana epävirallisen optimistisena tavoitteenani oli 25 000 sanaa.

Tällä hetkellä tekstiä on 8 868 sanaa, mikä vastaa 33 liuskaa. Kirjoitin yhteensä 14 lukua, luvun keskipituus on siis noin 2,4 sivua. Kirjoitin yhteensä 14 päivänä, siis keskimäärin luvun per päivä. Sanoja päivää kohti tuli noin 633. Jos olisin kirjoittanut joka päivä, olisin päässyt noin 19 000 sanaan.

Päivittäinen hieman alle kahden ja puolen sivun tahti oli vaativa suoritus, enkä olisi ehtinyt kirjoittaa päivää kohti yhtään enempää. 25 000 sanan tavoitteeni oli siis epärealistinen. Vaikka yritin kirjoittaa mahdollisimman tökeröä tekstiä ja mennä aina sieltä, missä aita on matalin, tekstin tuottaminen ei sujunut kovin nopeasti.

Tarina päättyy melkoiseen cliffhangeriin. Käristetäänkö päähenkilöiden paljaat pyllyt uhrialttarilla? Löytävätkö he koskaan lohikäärmeitä? Olin suunnitellut tarinaan vielä ainakin seksikohtausta, salaista kääpiövaltakuntaa ja kummituksia. Jatkan ehkä vielä tarinan kirjoittamista, jos en muuten, niin ensi marraskuussa.

Kirjoittaminen oli hauskaa, mutta ei niin palkitsevaa, että siihen olisi viitsinyt uhrata päivittäin muutenkin kiireisen kuukauden vähäisen vapaa-ajan. Suosittelen kuitenkin NaNoon osallistumista varsinkin ihmisille, joilla on hieman enemmän aikaa käytössään - joskus on hyvä päästä hiukan hurvittelemaan tekstintuotannon parissa.

Pussinäädän kirjablogi jatkaa kirja-arvostelublogina, kunhan bloggaaja ehtii taas lukea kirjoja.

NaNoWriMo

Marraskuussa on NaNoWriMo eli National Novel Writing Month. Tavoitteena on kuukauden aikana kirjoittaa 50 000 sanan mittainen romaani. Asiaan kunnianhimoisesti suhtautuvat voivat rekisteröityä NaNon omilla sivuilla.

En itse osallistu virallisesti, koska minulla ei ole aikataulusyistä mitään mahdollisuuksia kirjoittaa 50 000 sanan romaania marraskuussa. Olen kuitenkin hengessä mukana ja kirjoitan tarinaa, jota julkaisen blogini välilehdellä. Tavoitteenani on kirjoittaa mahdollisimman kliseinen eeppinen fantasiatarina. Sovellan no second takes -periaatetta, eli en editoi kerran kirjoittamaani tekstiä millään tavalla. Luvassa siis lienee varsinainen pläjäys.

Jos lukijoillani on ehdotuksia tarinan sisällöksi, otan niitä mielelläni vastaan! Tarinassa tulee esiintymään ainakin maalaispoika, joka onkin kuninkaitten sukua, vanha velho, lohikäärmeitä, keijuja ja taikamiekka.