Olen suuri Joe Abercrombien ihailija. Parhaimmillaan hänen kirjoissaan yhdistyvät nerokkaalla tavalla pulp-henkinen toiminta ja syvällinen ihmisluonteen tuntemus, kliseiden tuore uudelleentulkinta ja lukijan genreodotuksilla leikittely.
Tämän ylistyslausunnon jälkeen joudun toteamaan, että Red Country herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Abercrombie on päätynyt haastavaan genreratkaisuun, fantasian ja länkkärin sekametelisoppaan, josta hänen kaltaisensa cross-overtaiturin kuitenkin luulisi selviytyvän kunnialla. Lopputulos ei ole varsinaisesti huono, paikoitellen kirjassa on suorastaan hyytävän toimivia kohtauksia, mutta välillä sen lukeminen on kuin maailman kuluneimman ja väsyneimmän lännenelokuvan käsikirjoituksen plaraamista. Pahimmillaan länkkärikliseet vaikuttavat päälle liimatun kirjoitusharjoitusmaisilta eivätkä tuo tarinaan oikein mitään lisäsisältöä.
Toinen huono puoli kirjassa on siinä kuvatun maailman teknologinen ja kulttuurinen erilaisuus verrattuna esimerkiksi The First Law -trilogiaan. Siinä missä The First Law tuntuisi sijoittuvan esiteolliseen yhteiskuntaan, Red Country on tulitikkuineen ja sängynjousineen selvästi ja vakiintuneesti teollinen. Vaikka aikaa kirjojen välillä onkin kulunut, ja vaikka teknologiseen kehitykseen viitataan Red Countryssa, muutos tuntuu epäuskottavalta.
Kirjassa oli kuitenkin myös hyviä puolia (eihän Abercrombie varmaan täysin huonoa kirjaa pystyisikään kirjoittamaan). Pidin erityisesti kreikkalaista tragediaa myötäilevästä juonikuviosta, jossa henkilöiden omat teot tuovat vääjäämättä tuhon heidän päälleen (kun kerran Abercrombie on kyseessä, lienee syytä tähdentää, ettei tuho koske aivan kaikkia henkilöitä). Lisäksi löysin kirjasta uuden lempilainauksen: ”Some men, especially young ones, are fixed on taking offence at everything, from a rain shower to a fallen tree. From that offence they can fashion an excuse for any folly and any outrage.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti