Oma novelli

Arvoisat  lukijani! Yleensä minulla on tapana arvostella (lue: haukkua pataluhaksi) muiden kirjoittamia tekstejä. Tänään ajattelin kääntää asetelman päälaelleen ja julkaista itse kirjoittamani novellin. Voitte tykönänne pohtia, kuinka paljon varaa tämän kirjoittajalla on arvostella muita.

Yö Afrikassa

”Onko savannilla kivaa?” Routa kysyi. Hänellä oli lyhyet hiukset, tiukka ilme, pitkät housut ja paksupohjaiset kengät.

”Yhym”, Valo vastasi. Hän oli kaunis vaaleahiuksinen lapsi. Edes hänen isovanhempansa eivät tienneet, oliko hän tyttö vai poika, sillä hänen vanhempansa eivät uskoneet binäärisiin dikotomioihin.

”Savannit ovat mukavia paikkoja”, Routa jatkoi.

”Rajatonta! Katsokaa tuota heinää! Täällä todella tuntee olevansa yhtä. Tiedättekö, luonto, kyllä siitä puhutaan, mutta… katsokaa!” Puhuja oli Roudan kumppani Kuupuu. Hän oli hyvin kalpea, ja hänellä oli parransänki ja pyöreät silmälasit, joita hän kiillotti kankaisella nenäliinalla.

Valon vanhemmat seisoivat hiukan kauempana: pitkätukkainen hoikka Paju sekä hänen puolisonsa Juha. Juhan kumara asento ja huonosti istuvat vaatteet eivät täysin peittäneet sitä, että hän oli pitkä, harteikas ja lihaksikas. Kirkkaanvärisen nepalilaisen reilun kaupan anorakkinsa alla hänellä oli osakunnan kaljanjuontikilpailun T-paita. ”Kulta, eikö tämä kannattanutkin?” Paju sanoi. ”Tunnen, miten energia virtaa.”

”Yhym”, Juha vastasi. ”Kyllä, kulta. Sinä olet kaunis tässä valossa.”

”Se on Äiti Maan läheisyys”, Kuupuu sanoi. ”Äitijumalatar kaunistaa naisen.” Roudalla ja Kuupuulla ei ollut lapsia. He eivät uskoneet penetraatiokeskeiseen yhdyntään eivätkä olleet vielä onnistuneet koti-inseminaation avulla.

”Aurinko laskee”, Juha totesi. ”Pitäisikö meidän ajaa takaisin leiriin?”

”Leiriin?” Kuupuu puuskahti. ”Ei missään tapauksessa! Mikään ei samalla tavalla loitonna meitä patriarkaatin kahleista ja lähennä meitä Jumalattareen kuin yö savannilla elementtien keskellä.”

”Tänä yönä on täysikuu. Loistava tilaisuus meille synkronoida kuukautiskiertomme”, Paju sanoi.

”Sääli, ettei minulla nyt ole kuukautiset”, Routa harmitteli. ”Mikään ei tehoa kipuihin yhtä hyvin kuin avoin ja vailla häpeää tapahtuva ääneen vaikeroiminen Isiksen silmän alla.” Hän rypisti otsaansa. ”Ovulaatioapplikaation mukaan otollisin hetkin hedelmöittymiselle on huomenna iltapäivällä. Kuupuu, onhan sinulla muki ja ruisku mukana?”

”Totta kai, rakas”, Kuupuu vastasi. ”Olen varma, että rakkautemme hedelmä saa alkunsa täällä, Afrikassa. Afrikka! Voiko olla hedelmällisempää paikkaa kuin ihmiskunnan alkukoto?”

”Kunhan emme kolonialisoi”, Paju totesi. ”Muistakaamme, että afrikkalaisetkin ovat tasavertaisia veljiämme ja sisariamme.”

”Sisaruksiamme”, korjasi Routa.

”Aivan.”

Aurinko laski hiljalleen. Taivaan puna tummeni. Ilta täyttyi äänistä.

”Kuunnelkaa!” Kuupuu kuiskasi. ”Afrikan sielu!”

”Pesköön tämä yö meistä modernin valkoisen miehen virheet!” Paju huudahti. ”Siirtykäämme kauemmas jeepistä. Länsimaisen teknologian läsnäolo estää energiaa virtaamasta vapaasti.”

He siirtyivät kauemmas. Alkoi jo olla aivan pimeää.

”Kyllä, minä tunnen sen”, Routa sanoi.

Äänet muuttuivat voimakkaammiksi. Kuului jotakin, minkä saattoi kuvitella murahdukseksi. ”Isä, minua pelottaa”, Valo sanoi.

Juha mietti, pitäisikö hänen korjata ja käskeä sanomaan itseään vanhemmaksi. Hän päätti olla tekemättä niin. Valo oli kuitenkin vasta 3-vuotias.

Hän katsoi ympärilleen. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän heihin huomiota. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt olla avaamassa itseään Afrikalle, mutta lasta kävi sääliksi. Olla nyt näin vieraassa paikassa, keskellä yötä, ympärillä ties mitä villejä eläimiä. ”Mennään autoon”, hän sanoi hiljaa, ja muiden huomaamatta he palasivat jeepille.

Auton sisältä katsoen savanni näytti täysin mustalta. Juha ei nähnyt Pajua tai muitakaan matkakumppaneitaan. Valo nojasi poskeaan hänen rintaansa ja nukahti pian.

Kuului uusia murahduksia ja kumeaa karjuntaa. Juha mietti epämääräisesti kännykkäänsä ja siellä olevaa Pajun numeroa, mutta päätti olla soittamatta. Paju tiesi, mitä oli tekemässä. Hän tiesi aina.

Juhakin nukahti. Karjunta kuului lähempää.

Viikon päästä Helsinki-Vantaan lentokentälle laskeutui kone, jonka kyydistä nousi pitkä suomalaismies ja hänen pieni poikansa. Miehellä oli sormus nimettömässään. Hän ei ollut raaskinut ottaa sitä pois, vaikka todennäköisesti olikin leski.

Varsinaiselta tapahtumapaikalta oli löytynyt pelkästään jälkiä ja Roudan puhelin, jonka ovulaatioapplikaatio oli ollut edelleen auki. Jäännökset olivat löytyneet kauempaa, mutta niiden tunnistamiseen tarvittaisiin hammasröntgenkuvia, joiden lähettäminen veisi vielä jonkin aikaa.

Valo puristi pienellä kädellään tiukasti isänsä kättä. Juha mietti, miten selittäisi tapahtuneen. Äiti, ei kun toinen vanhempi, ei kun ei.

Hän ei edes huomannut, milloin oli kadottanut nepalilaisen anorakkinsa.

Miten kirjastoja tulisi kehittää?

Kirjastoalan kriisistä puhutaan paljon. Lainausluvut laskevat, Google vie asiakkaat, henkilökunta eläköityy. Kirjastojen kaipaamaa uutta suuntaa on etsitty niin tapahtumatuotannosta, kokoelmien raikastamisesta kuin sähköisistä aineistoistakin.

Oma ehdotukseni on, että varsinkin isojen yleisten kirjastojen pitäisi keskittyä niin sanottuun ydinosaamiseensa eli tietopalveluun. Kirjastoilla on jo valmiiksi paljon tietopalveluun liittyvää osaamista, ja laadukkaassa käyttäjälle ilmaisessa tietopalvelussa kirjastoilla ei käsittääkseni ole myöskään kilpailijoita.

Tietopalvelun pitäisi mielestäni toimia ainakin seuraavilla tavoilla:

1) Paikan päällä. Asiakkaita tulisi rohkaista esittämään kysymyksiä kirjaston henkilökunnalta. Tietopalvelutiskin pitäisi olla selvästi merkitty, ja sen takana olevien työntekijöiden kutsuvan näköisiä. Itse kiertelisin mielelläni myös hyllyjen välissä vaikkapa pukeutuneena T-paitaan, jossa olisi kirjaston logo ja kysymään kehottava iskulause (esimerkiksi ”Kysy pois!” tai ”Vastaus löytyy kirjastosta”).

2) Puhelimessa. Kirjastolla pitäisi olla puhelinnumero, johon soittamalla asiakas saa tietopalvelua. Numeron pitäisi löytyä helposti kirjaston nettisivuilta. Sivulla pitäisi myös olla tieto, mihin kellonaikaan numerossa päivystetään, ja minkä tyyppisille kysymyksille se on tarkoitettu (esimerkiksi lyhyille).

3) Netissä. Kysy kirjastonhoitajalta -linkin pitäisi löytyä helposti nettisivuilta.

4) Chatitse. Kysy kirjastonhoitajalta -chatin linkin pitäisi löytyä helposti kirjaston nettisivuilta. Lisäksi linkin yhteydessä pitäisi olla tieto siitä, mitä palvelu pitää sisällään.

5) Facebookissa. Kirjaston tietopalvelutyöntekijän pitäisi päivystää Facebookissa tiettyinä aikoina ja vastata siellä asiakkaiden kysymyksiin.

6) Luettelon ja tietokantojen välityksellä. Kirjaston aineistotietokannan pitäisi olla helposti käytettävissä ja luotettava. Tiedonhaun pitäisi olla vaivatonta ja nopeaa.

Tietopalveluun panostamisen ohella huolehtisin siitä, että kirjastolla on käytössään ajanmukainen ja järkevä kokoelmapolitiikka, jota kaikki kokoelmatyötä tekevät noudattavat. Tapahtumatuotannosta olisin valmis hieman karsimaan sekä järkeistämään tapahtumatuotannon organisaatiota. Lisäksi olisi mukavaa, jos kirjasto voisi entistä enemmän panostaa lasten ja nuorten (ja miksei aikuistenkin) medialukutaidon edistämiseen.

Zuzana Helinsky: Pieni mutta tärkeä kirja kirjastojen markkinoinnista

En ole viime aikoina ollut oikein tyytyväinen lukemaani kirjastoalan ammattikirjallisuuteen. Zuzana Helinskyn teos ei valitettavasti ole parempi kuin muut kaltaisensa.

Ensivaikutelmani kirjasta oli varsin negatiivinen. Kirjan nimi on mielestäni hölmö ja apologeettinen. Kirja, jonka täytyy nimessään vakuutella lukijalle olevansa tärkeä? Oikeasti?

Seuraava koetinkivi tulee vastaan teoksen suomalaisissa alkusanoissa. Kirjan aloittava lause ”Käsillä oleva Zuzana Helinskyn kirja on Löykkiön sukua” tuntuu omituiselta eikä houkuttele lukemaan edelleen. Hetken pohdittuaan lukija toki muistaa, että kirjan suomentaja Päivi Jokitalo on jotenkin tekemisissä Löykkiön kirjaston kanssa. Itse en kuitenkaan pidä Löykkiön kirjastoa niin merkittävänä osana suomalaista kirjastokenttää, että olettaisin lukijan ilman muuta tunnistavan nimen. (Sivumennen sanoen – onko Löykiötä ylipäätään olemassa? Löykkiön kirjaston Facebook-sivun mukaan ”Löykkiö (ruots. Likis) sijaitsee keskisessä Länsi-Suomessa (6 580 as.).” En kuitenkaan onnistunut lyhyellä googletuksella löytämään paikkakunnasta mitään muita tietoja.)

Itse kirjan alku aiheutti kuitenkin positiivisempia tuntemuksia. Toiminnan rehellinen analysointi kuulosti hyvältä, ja Return of Investment -ajattelua käsittelevään osioon (s. 59) päästessäni olin jo ihan fiiliksissä – lopultakin jotain oikeaa asiaa ainaisen jaarittelun sijaan! Pettymys kuitenkin oli suuri, kun kirjoittajalla ei ollut tarjota mitään konkreettisia lukuja tai muita esimerkkejä ROI:sta. Mikä on esimerkiksi kirjalainan tuotto? Tekstistä se ei selviä.

Loppua kohti kirja degeneroituu entisestään, ja aivan lopussa onkin vain jonkinlaista sekavaa listaa erilaisista asioista. Loppuun päästyäni olin hyvin hämmentynyt: kirjassa ei itse asiassa edes käsitelty markkinointia siinä mielessä kuin minä sanan ymmärrän. Kirjoittaja ei esimerkiksi kerro eri medioista (no okei, mainitsee hän Facebookin ja Twitterin) tai anna konkreettisia esimerkkejä eri kohderyhmille sopivasta markkinoinnista. Kaipaisin itse kovasti tietoa Internet-markkinoinnista, mikä lienee nykyään aika tärkeää. Toisaalta voi olla, ettei nettimarkkinointia nopeasti muuttuvassa tilanteessa kannata opettaa painettujen kirjojen välityksellä. Tapahtuuhan esimerkiksi Facebookissa jatkuvasti muutoksia, jotka voivat lyhyessä ajassa romuttaa hienotkin markkinointistrategiat (esimerkiksi se viimeaikainen muutos, etteivät tykättyjen sivujen päivitykset välttämättä näy tykkääjän fiidissä, vaikka tämä kuinka haluaisi).

Yhteenvetona voin todeta, että Helinskyn kirjan nimi on harhaanjohtava, eikä kirja oikeasti ole kovin tärkeä. Se sisältää jonkin verran ihan kiinnostavaa asiaa, mutta ei mielestäni ole sisällöltään lukemiseen käytetyn ajan arvoinen.

Margaretha Ullström: Keskusteluja kirjastossa – keskustelu kirjastotyön välineenä

Olen viime aikoina ollut hieman pettynyt lukemaani kirjastoalan ammattikirjallisuuteen. Kirjat tuntuvat kärsivät referaatinomaisuudesta, jaarittelusta, huonosta oikolukemisesta ja konkretian puutteesta. Tällainen on turhauttavaa tilanteessa, jossa omaa ammattitaitoaan mielellään kehittäisi muuttuvassa, välillä jopa kriisiytyvältä vaikuttavassa tilanteessa.

Ullströmin teos vaikuttaa päällisin puolin varsin houkuttelevalta, luvataanhan siinä käsitellä sekä keskustelun teoriaa että useita käytännön sovelluksia, kuten työpaikkakeskustelut, tietopalvelukeskustelut ja kirjoista keskusteleminen. Todellista sisältöä kirjassa kuitenkin on mielestäni luvattua vähemmän. Teoreettinen osuus on varsin tiivistelty ja siksi vaikeaselkoinen. Työpaikkakeskusteluja käsittelevästä osuudesta pidin (etenkin siitä, miten kirjoittaja painottaa demokraattisuutta ja sitä, että kaikkien työntekijöiden pitää saada kertoa mielipiteensä – minulla on valitettavasti kokemusta työyhteisöstä, jonka jäsenet kyseenalaistavat esimerkiksi määräaikaisten työntekijöiden oikeuden osallistua keskusteluun, mikä ei tunnu mukavalta). Tietopalvelukeskustelua käsittelevä osuus oli aika ylimalkainen, mutta toki hyödyllinen sellaiselle lukijalle, jolle aihe ei ole ennestään tuttu.

Suurin pettymys oli osuus, jossa käsiteltiin keskustelua kirjoista. Toisin kuin johdannon ja kääntäjän terveisten perusteella olisi voinut kuvitella, osuudessa käsiteltiin lähes pelkästään koulukirjastotyötä. Olin itse odottanut saavani kirjasta irti vinkkejä lukupiirityöskentelyyn lukemisesta kiinnostuneiden aikuisten parissa, mutta aihetta ei käsitelty kirjassa oikeastaan ollenkaan.

Myös kirjan takakansiteksti on aivan hölmö eikä kuvaa kirjan sisältöä juuri ollenkaan. Takakannen pohdinnat siitä, kuinka ”Kirjastossa pitää olla hiljaa. – Pitääkö? – Hiljaisuutta tarvitaan, mutta keskustelun merkitys kirjastotyössä kasvaa koko ajan” ovat aivan uskomaton aivopieru. Ei kai herrajumala kukaan ole koskaan väittänyt, ettei kirjaston henkilökunta saisi puhua keskenään, tai ettei asiakkaiden kanssa saisi käydä tietopalvelukeskustelua?

BTJ:n graafikolle lähettäisin myös sellaiset terveiset, että vaikka Adobe Illustratorin Twirl-työkalu onkin aika hauska, tehostetta ei tarvitse tunkea ihan joka kirjan kanteen. Siihen kyllästyy.

Vaikka kritisoinkin kirjaa, siinä on hyvätkin puolensa. Suosittelen työpaikkakeskusteluosuutta erityisesti kirjaston- ja tiiminjohtajille. Tietopalvelukeskustelusta kannattaa lukea oikeastaan kaikkien, jotka tekevät tietopalvelutyötä. Kirjan viimeisessä osuudessa on varmasti paljon hyödyllistä tietoa lasten- ja nuortenkirjastotyön parissa työskenteleville, etenkin koulukirjastonhoitajille.

Linda O’Keeffe: Kenkä – Avokkaiden, saapikkaiden ja sandaalien kunniaksi

Kirjan hölmö alanimeke ja alun höpinät naisten halukkuudesta ostaa kalliita ja epämukavia kenkiä saivat minut vieroksumaan O’Keeffen teosta suorastaan vuosien ajan. Kaverin kannustamana päädyin kuitenkin lukemaan sen läpi ja yllätyin positiivisesti. Kirjassa on esitelty kuvin ja lyhyin tekstein valtava määrä erilaisia kenkiä, myös erikoisuuksia, kuten fetissi- ja sidottujen jalkojen jalkineita.

Kirjan näkökulma painottuu selvästi estetiikkaan, ja kengän valmistamisen tekniikkaa käsitellään hyvin vähän. Esimerkiksi vasemman ja oikean lestin keksiminen kuitataan sivulauseenomaisesti eikä stilettikorkojen keksimistä taideta mainita ollenkaan. Kengät esitellään jalkinetyypeittäin eikä esimerkiksi kronologisesti tai maantieteellisesti, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu – usein samalla aukeamalla on hyvin samannäköisiä kenkiä, jotka on kuitenkin valmistettu aivan eri aikoina. Väillä jaottelu tuotti päänvaivaa kaltaiselleni kenkäamatöörille, en nimittäin oikein aina tajunnut esimerkiksi sitä, millä perusteella jokin kenkä on tohveli ja millä perusteella perusavokas. Kirja kaipaisikin jonkinlaista havainnollista kaavakuvaa eri kenkätyypeistä ja niiden eroista.

Kirjaa lukiessani saavutin sellaisen toki täysin subjektiivisen mielipiteen, että 1970-luvun korokepohjakengät ovat olleet yksinkertaisesti kammottavia (eivät toki yhtä hirveitä kuin kiinalaiset sidottujen jalkojen kengät). Myös venetsialaiset chopinet lienevät olleet aika naurettavia.

Kirjan huonona puolena täytyy valitettavasti mainita suomennos, joka on todella kömpelö ja sisältää jopa suoranaisia virheitä. Jostain syystä huomioni kiinnittyi myös siihen, ettei kirjassa taidettu esitellä yksiäkään venäläisiä tai muuten slaavilaiseen kulttuuripiiriin kuuluvia kenkiä, mikä tuntuu oudolta, kun valikoima muuten on maantieteellisesti varsin kattava.

Huonot kirjat

Kuten lukijani lienevät huomanneet, en koe olevani mitenkään huonon kirjallisuuden lukemisen yläpuolella. Itse asiassa luen huonoja kirjoja suorastaan masokistisella innolla. Mutta mikä oikeastaan tekee kirjasta huonon?

Ensinnäkin juonen pitää mielellään olla järjetön. Epäloogisuudet ja deus ex machinat ovat tervetulleita. Huippua on, jos loppuratkaisuun vaikuttavat aiemmin täysin mainitsematta jääneet yliluonnolliset voimat (kuten iki-inhokissani, Niklas Ekdalin teoksessa I döden dina män).

Sivuhenkilöiden pitää mielellään olla hyvin yksiulotteisia. Hyviä esimerkkejä ovat esimerkiksi Spillanen ikääntyvä nymfomaani ja Dan Brownin albiinomunkki. Myös monet Tulen ja jään laulun sivuhenkilöt osuvat psykopaattisuudessaan tähän kategoriaan.

Päähenkilö sen sijaan saa mieluusti olla hyvinkin taitava ja nokkela, kuten esimerkiksi The Name of the Windin monilahjakas Kvothe.

Päähenkilön tai -pahiksen on hyvä olla ulkonäöltään huomiotaherättävä. Kvothe punaisine kliseetukkineen, Drizzt Do'Urden laventelinsinisine silmineen ja jo aiemmin mainittu albiinomunkki toimivat hyvin.

On suotavaa, että pahisten pahuutta liioitellaan runsaasti. Kömpelöt seksi- ja huumeidenkäyttökuvaukset ovat plussaa. Muistelen jopa nauraneeni ääneen Enkelien ja demonien assassiinille.

Kieliasun on hyvä olla ontuva. Epäonnistuneet pyrkimykset ylätyyliin ja keksityt murteet ilahduttavat. Tässä ovat kunnostautuneet erityisesti Eddings- ja Lovecraft-suomentajat.

Huono oikoluku on piste i:n päällä. Muistelen löytäneeni jostakin George R. R. Martin -suomennoksesta tekstin seasta peräti @-merkin. Sellainen vaatii jo taitoa.

Miktä ovat lukijoitteni mielestä todella huonoja kirjoja? Kertokaa esimerkkejä, niin luen, jos uskallan!

Lisää Spillanea

Bannermanien äpärä oli niin ässää shittiä, että julkaisen siitä toisenkin lainauksen. Olkaa hyvät:

- Jos kerjäätte tärskyä vatsaanne, olette oikealla tiellä, kaveri.

Hänen hymynsä oli kova ja sopi yhteen silmien omituisen kiillon kanssa. Rento kävely ei salannut, että lihakset jännittyivät hänen takkinsa alla. Hän kysyi: - Olenko?

Mutta ennen kuin hän sai judoiskunsa liikkeelle, survaisin häntä suoraan vasten suuta niin lujasti, että rystysteni iho repeytyi hänen hampaisiinsa ja hän kierähti kahdesti ennen kuin sohva pysäytti hänet. Hän katsoi minua kasvoillaan suunnaton viha. Hän oli niitä liian itsevarmoja tyyppejä, jotka ovat tuhlanneet aikaansa voimistelusaleissa yllään japanilainen toga ja harjoitelleet epäamerikkalaista tappelutapaa ja unohtaneet oikean suoran vasten turpaa. Helvetti, olin tavannut tusinoittain näitä tyyppejä aikaisemin. - Ensi kerralla voin ampua teidät, Vance.

Japanilainen toga? Eipä tässä muuta.