Eräs kirjastokäynti

Poikkesin kirjastossa, jossa yleensä en asioi. Kun tulin sisään, huomasin palautusautomaatin sekä tiskin, jonka takana oli jotakin porukkaa. Henkilöillä ei ollut nimilappuja, eivätkä he tervehtineet sisään tulevaa asiakasta. Ryhdyin palauttamaan kirjoja automaattiin, joka ei kuitenkaan huolinut yhtä kirjaa. Nostin katseeni kysyäkseni henkilökunnalta, miten kirjan kanssa toimitaan. Automaatin takana puuhaili pari henkilöä, jotka ehkä kuuluivat henkilökuntaan, ehkä eivät. Kumpikaan ei vastannut katsekontaktiin. Toinen poistui takahuoneeseen ja toinen otti kirjakärryn, jota lähti työntämään palautushyllyn luokse. Päättelin hänet virkailijaksi, siirryin hänen luokseen ja puhuttelin häntä. Henkilökunnan edustaja teki paljonpuhuvan eleen: hätkähti, luimisti itseään hieman lähemmäksi hyllyä ja siis kauemmaksi minusta, ja kääntyi kohtaamaan minut hyvin hitaasti. Esitin asiani, jolloin hän hymyili ja kertoi, miten kirja palautetaan automaattiin oikein.

Suosittelen jokaiselle palvelualalla toimivalle käyntiä oman alan asiakaspalvelupisteessä, siellä työvuorossa toimivien ihmisten havainnointia sekä rehellistä itsetutkistelua sen asian suhteen, miltä oma käytös asiakaspalvelutilanteessa voi vaikuttaa asiakkaan silmissä. Onhan sitä huonoja päiviä itse kullakin ja myös allekirjoittaneella, mutta kirjastoalalla niitä näyttää tulevan sen verran usein, että vähempikin piisaisi.

Viljo Kosonen: Intian ihmeitä oppimassa

Kosonen matkusti Unescon stipendillä vuonna 1958 Kaukoidän maihin tutustumaan sikäläiseen kansansivistystyöhön. Vuonna 1960 ilmestyneessä kirjassa on piirteitä matkakertomuksesta ja aikuiskasvatuskentän kuvauksesta, mutta se ei ole oikein kumpaakaan: rakenne on sekava eikä mielestäni etene kronologisesti tai temaattisesti loogisessa järjestyksessä. Teoksen suurin anti on kirjoittajan uskossa sivistystyön merkitykseen sekä suomalaismatkailijan havainnoissa vieraista kulttuureista ennen nykypäivän tiedonvälityksen aikaa.

Suzanne Collins: Vihan liekit

Nälkäpeli-trilogian toinen osa on kirjoitettu yhtä vetävästi kuin ensimmäinenkin. Pidän edelleen päähenkilön epätäydellisyydestä ja ajoittaisesta luonnevikaisuudesta. Toisin kuin monissa kirjoissa, lukija ei tiedä eikä pysty päättelemään yhtään enempää kuin päähenkilökään; lopun käänne tuli ainakin itselleni yllätyksenä. Kielteistä kirjassa on romanttinen osuus, joka tuntuu jotenkin epäuskottavalta ja lällyltä. Odotan innolla seuraavaa osaa.

Valkoisen sohvan kirous

Kodinsisustaminen ei varsinaisesti kuulu lempiharrastuksiini. Koska kuitenkin omistan osakkeita, jotka oikeuttavat minut hallitsemaan puolikasta eteläsuomalaisesta kerrostalokolmiosta, joudun välillä pohtimaan sisustusasioita. Siihen sisustuslehdet antavat ideoita ja inspiraatiota, tai niinhän sitä luulisi.

Todellisuudessa suomalaiset sisustuslehdet ovat melko surkeita. Aikanaan, kun Anneli Myller vielä oli Kotivinkin päätoimittaja, Kotivinkissä oli parhaat sisustusjutut. Suosikkini oli vuoden 2005 tienoilla ilmestynyt keittiöspesiaali, jonka avulla pystyi muun muassa määrittämään omille siivoustottumuksilleen soveltuvat välitilan ja tiskipöydän materiaalit. Myllerin Kotivinkki oli muutenkin loistava: anarkistinen, lämminhenkinen, monipuolinen, yhtä aikaa humoristinen ja vakava.

Valkoinen sohva...

Sittemmin Myller siirtyi muihin tehtäviin, ja nykyistä Kotivinkkiä ei kannata edes mainita. Nykyään luen Dekoa (jossa esitellään täysin samanlaisia asuntoja ja älyttömiä ideoita tyyliin tee joulukoriste käärimällä puulusikka villalankaan), Avotakkaa (valkoista ja möhkösohvia), Glorian kotia (hieman rikkaampien valkoisia koteja), Divaania (öö, valkoista) ja Plaza Kotia (valkoista ja käsittämättömiä kielikukkasia). Näiden lehtien anti on valitettavan vähäinen. Vuoden 2000 tienoilla tuli joitakin uusia ideoita (liitutaulumaali, valkoiset sohvat), ja niitä kierrätetään edelleen. Lisäksi sisustusjutuissa tuotesijoittelu tuntuu olevan tärkeämpää kuin pohjapiirrokset, urakoitsijoiden nimet, remontissa tehdyt virheet tai ylipäätään minkäänlainen käytännöllisyys.

...on valkoinen sohva...

Persoonattomaksi stailattujen ökykotien esittelyssä ei sinänsä ole mitään vikaa: aivan kuin muotilehdetkin, myös sisustuslehdet tarjoavat lukijoilleen fantasiaa ja viihdettä. Ongelmana on pikemminkin suomalaisten lehtien tylsyys. Niissä ei ole Sköna hemin useita tyylejä (tanskalainen, 1700-lukulainen, eleetön skandinaavinen, 50-lukulainen, hillittömän estravagantti), Gods & Gårdarin törkeää överiyttä (7 vierashuoneen talot, kuninkaallisten sisustukset) tai Period Livingin oikeasti yksilöllisiä koteja.

...on valkoinen sohva.

Välillä pistää ihmetyttämään sisustustoimittajien ajatuksenjuoksu. Onko tosiaan niin, että ylivalotetussa valokuvassa jököttävät valkoiset kiiltävät kaapinovet myyvät aina uudestaan? Eikö Suomessa oikeasti sallita kuin yksi (tai ehkä puolitoista, jos satunnaisesti esiintyvä mummolaromantiikka lasketaan mukaan) sisustustyyli? Tappaisiko pieni määrä rohkeutta, luovuutta tai käytännöllisyyttä? Missä ovat krääsällä ja lasten muovihärpäkkeillä lastatut asunnot? Miksi, oi miksi, ne kuvat pitää aina ylivalottaa?

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

(Kuvat: ikea.fi, kannustalo.fi, designvuokraamo.net)

Mikael Niemi: Mies joka kuoli kuin lohi

”Kielellisesti herkullinen aikalaisromaani ammentaa voimansa Tornionlaakson eksotiikasta”, todetaan kirjan takakannessa. Takakansiteksti yhdessä kansiaiheen kanssa luo kuvaa jonkinlaisesta etnisestä huumoriromaanista. Niemen kirja on kuitenkin hyvin erilainen: yhdistelmä psykologista trilleriä, dekkaria, maagista realismia, historiallista romaania, tietokirjallisuutta ja jopa tieteiskirjallisuutta. Kirja käsittelee rankkoja ja ahdistavia aiheita, muun muassa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja tornionlaaksolaisten etnistä sortamista. Teos ottaa kielipoliittisesti voimakkaasti kantaa meänkielen puolesta. On mielenkiintoista, että kirjassa tukholmalainen poliisi ihmettelee tornionlaaksolaisia, jota eivät suostu puhumaan kuin suomea, vaikka ollaan Ruotsissa. Suomessahan kaksikieliset, mutta periaatteesta ruotsia puhuvat ovat suhteellisen tavallisia. Vertailun vuoksi voidaan mainita, että meänkielen puhujia on noin 110 000, kun taas suomenruotsalaisia on ilmeisesti noin 290 000.

Eksotiikkamaininnasta huolimatta mielestäni kirjan tukholmalainen poliisi on huomattavasti oudompi tapaus kuin tornionlaaksolaiset. Eksoottisuus riippuneekin siitä, missä päin lukija sattuu asumaan. Toivoisin, että Niemi, jonka nerokkuudesta tulee mieleen lähinnä Kurt Vonnegut, saisi kustantajan osalta hieman monipuolisemmin arvostavaa kohtelua. Kaikki kirjallisuus, missä on murresanoja, ei nimittäin automaattisesti ole huumoria.

En pitänyt Miehestä joka kuoli kuin lohi yhtä paljon kuin Niemen upeasta Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Kirjassa on mielestäni liikaa avoimia kysymyksiä, epäuskottavuuksia, selittämättömiä omituisuuksia ja henkilöitä, joiden merkitys ja olemassaolo jäävät epäselväksi. Kirjaa voi verrata Sofi Oksasen Puhdistukseen: molemmat käsittelevät tärkeää aihetta, kansanryhmän sortoa, mutta romaaneina molempien rakenne jättää toivomisen varaa. Niemen tuotannosta kiinnostuneille suosittelenkin ensisijaisesti Populäärimusiikkia.

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Lukion äidinkielenopettajani mielestä muumi-kirjoissa leimaa-antavana piirteenä oli turvallisuus: käydään vähän seikkailemassa ja illaksi palataan kotiin, missä äiti antaa lettuja ja hilloa. Pidin mielipidettä outona. Kirjoissahan käsitellään raskaitakin asioita, yksinäisyyttä, ahdistusta, vieraantuneisuutta ja täyttymätöntä kaipuuta. Laajarinteen kirjassa käsitellään juuri näitä muumi-kirjojen synkempiä virtauksia ja samalla selitetään kansantajuisesti ja kiinnostavasti sellaisia hirvittävyyksiä kuin hermeneuttinen kehä. Kirjan kannesta tulee mieleen jonkinlainen kökkö self help -opas, mutta kirja on huomattavasti tätä ensivaikutelmaa parempi. Suosittelen alkuperäisten muumi-kirjojen ystäville ja filosofiasta, etenkin eksistentialismista kiinnostuneille.

Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä

Aina välillä tulee luettua joku hyväkin kirja. Ennakko-odotukseni olivat aika olemattomia, ja Niemen teos yllätti positiivisesti. Pidin erityisesti siitä, miten teoksen alun lapsuuden fantasia-aiheet muuttuvat loppua kohti realistisemmaksi kerronnaksi sekä Niemen rohkeudesta kuvata poikien kokemaa seksuaalista ahdistelua. Myös kansatieteellinen kuvaus oli hauskaa, vaikka tornionlaaksolaista kulttuuria tuntemattomana en osaakaan ottaa kantaa sen paikkansapitävyyteen. Kirjassa ei oikeastaan ollut mitään huonoja puolia, vaan se oli kauttaaltaan ihan loistava. Tällaista arviota tulee harvoin annettua, joten suosittelen lämpimästi kaikille, jotka eivät ole kirjaa vielä ehtineet lukea.