Ildefonso Falcones: Meren katedraali

Tämän 1300-luvulle sijoittuvan romaanin alussa rikkaan maaorjan häihin änkeävä linnanherra raiskaa morsiamen ensi yön oikeuteen vedoten kesken juhlien. Kirjassa esiintyy isä, joka hoitaa kuolemaisillaan olevan pikkuvauvan terveeksi syöttämällä tälle papuleipää, sekä konttaava nelikuinen vauva. Päähenkilön suvussa kaikilla on perinnöllinen syntymämerkki. Kirjassa käytetään metrijärjestelmää, maaorjalla on juomalaseja ja maalaistolvanat ovat hyvin perillä historiasta ja jopa lakitiedosta.

Ensimmäisen sadan sivun aikana kuvataan kaksi kuoliaaksi ruoskimista ja kaksi raiskausta. Teoksessa esiintyy myös vuosikausiksi koppiin suljettu nainen. Teksti on tyylillisesti horjuvaa, eikä kirjailija onnistu rakentamaan kunnollisia jännitteitä. Suomennos ei ole erityisen hyvä.

Voi olla, että kirjan loppupuolella tapahtuu jonkinlainen hipsterillis-ironinen käänne, joka haastaa postmodernilla tavalla lukijan ennakko-oletukset ja oikeuttaa edellä kerrotun. En kuitenkaan pidä sitä todennäköisenä. Huolimatta siitä, että kirja on kannen mukaan ”Suurmenestys Euroopassa – vangitseva lukuelämys” ja sitä on ”myyty yli 4 000 000 kappaletta”, jouduin mielenterveyttäni varjellakseni valitettavasti luovuttamaan sivulla 102. 

Kirkonrakennuksesta ja raiskauksista kiinnostuneille suosittelen mieluummin Ken Folletin kirjaa Taivaan pilarit. En minä kyllä siitäkään pitänyt, mutta sen sentään pystyin lukemaan loppuun asti.

Ei mikään valiojoukko

Jotkut suomalaiset ovat huolissaan maahanmuuton ja moskeijoiden tapaisten ilmiöiden vaikutuksesta suomalaiseen kulttuuriin. Ei kannattaisi. Suomalaiset nimittäin tuhoavat kulttuuriaan - tai ainakin kieltään - ihan itse. Tästä oivana esimerkkinä on Turun Sanoman välissä meillekin tupsahtanut Valio Kotiruokaa TM -mainosläpyskä.

Lehtisen teksti vilisee omituisia ja kömpelöitä ilmaisuja, kuten "Sen voimakas ja täyteläinen maku on luotu vahvaan herkutteluun" ja "Nosta juurekset oman maan sadosta". Yhdysviivat ovat toimituksesta ilmeisesti loppuneet, koska niitä ei juurikaan käytetä, ainakaan oikeissa paikoissa. Suurin närästys kuitenkin herää Valion tuotteiden nimiä lukiessa. Maistuisiko esimerkiksi Valio Viilis (R) Gefilus (R) 150 g vähemmän sokeria HYLA (R) päärynä-vanilja? Haluaisitko laittaa sipulikastikkeeseen Valio Oivariini (R) juoksevaa, kuten ohjeessa käsketään? Kun kerran muiden maustettujen rahkojen nimissä mainitaan ihan oikeita makuja, kuten vanilja tai sitruuna, miksi ihmeessä sen yhden nimi on valkoinen?

Herää kysymys, johtuvatko omituiset nimet siitä, että Viilis ei ole oikeasti viiliä, Oivariini juokseva ei ole margariinia ja maustettu rahka valkoinen ei ole... jaa-a, mitään ravinnoksi tunnustettavaa ainetta.

Ehkä kielipuolisuus on sittenkin lohdullisempi vaihtoehto.

Bengt Karlöf: Tehokas johtaminen – yritystalouden kaivattu ydin

Johtamista käsittelevät kirjat tuppaavat usein olemaan tylsiä ja sekavia. Syynä ehkä on Karlöfinkin kirjassaan (s. 15) mainitsema ilmiö, ettei liiketaloustieteessä ole yhtenäistä teoreettista perustaa. Tai sitten syynä on se, mitä itse epäilen, eli sekä johtamisesta että opettamisesta kiinnostuneiden ihmisten älytön itsekeskeisyys ja itsekritiikin puute, joka estää kirjoittamasta aiheesta hyviä kirjoja.

Karlöfin kirja ei ole poikkeus tähän sääntöön. En itse asiassa kyennyt lukemaan sitä aivan loppuun asti, niin epäjohdonmukainen ja paikoitellen hölmö se oli. Kirjassa on outoja aivopieruja (kuten väite, että kommunistinen diktatuuri olisi aiheuttanut Kuubassa vallankumouksen), sokeaa idealismia (kuten usko liberaalin markkinatalouden erinomaisuuteen) sekä Karlöf Consulting -yrityksen röyhkeää markkinointia.

Kirjassa on kuitenkin myös hyviä puolia. Karlöf avaa tehokkuuden käsitteen hyvin selvästi ja ymmärrettävästi. Tehokkuus muodostuu tuottavuuden ja arvon välisestä suhteesta. Tuottavuus on resurssiyksiköiden ja tuotettujen hyödykkeiden välinen suhde, kun taas arvo on asiakkaan kokema hinnan ja laadun välinen suhde.

Karlöf on oivaltanut tehottomuuden vaarat olosuhteissa, joita hän kutsuu suunnitelmataloudeksi. Suunnitelmatalous on Karlöfin nimitys mille tahansa toiminnalle, josta puuttuu asiakkaiden mahdollisuus valita vapaasti eri tuottajien tai toimittajien välillä. Suunnitelmataloutta ovat esimerkiksi verovaroin tuotetut palvelut (kuten kirjastot), mutta myös organisaatioiden eri osat, jotka tuottavat palveluita tai hyödykkeitä toisilleen (kirjastojen tapauksessa esimerkiksi viestintäyksikkö, joka tuottaa viestintää tieto-osastoa varten).

Karlöf painottaa myös oikeiden mittareiden käytön tärkeyttä tehokkuuden mittaamisessa. Esimerkiksi kirjastojen tapauksessa on tapana mitata sellaisia asioita kuin henkilökunnan määrää, aukiolotunteja, käyntejä ja lainoja. Kirjastolain mukaan kirjaston tehtävä ei kuitenkaan suinkaan ole tuottaa esimerkiksi lainoja vaan muun muassa ”edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen”. Se, saavuttaako kirjasto lain määräämät tavoitteet ja kuinka tehokkaasti, ei selviä kävijämääriä tai aukiolotunteja tarkastelemalla. En kyllä tiedä, mitä mittareita moisen mittaamiseen pitäisi käyttää, mutta nykyisillä se ei mielestäni ainakaan onnistu.

Kiinnostava oli myös Karlöfin toteamus siitä, etteivät tehokkuuspyrkimykset luonnostaan ole osoitus kylmyydestä, kovuudesta ja epäinhimillisyydestä. Jos siltä tuntuu, se johtuu siitä, ettei arvon mittaamisessa ole otettu huomioon kaikkia arvon muodostumisen tekijöitä. Jos kirjaston toimintaa esimerkiksi halutaan tehostaa lainausautomaattien käyttöönotolla, mutta automaatit herättävät vastenmielisyyttä ja ahdistusta asiakkaissa, tehostamisessa ei välttämättä ole onnistuttu.  Myös Karlöfin ajatukset strategiatyöstä ja henkilöstön sitouttamisesta strategian toteuttamiseen olivat mielenkiintoisia.

Puutteistaan huolimatta Karlöfin kirja siis herätti minussa monenlaisia omaan alaani liittyviä ajatuksia, eikä sen lukemiseen käytetty aika mennyt hukkaan.

Batman – parhaat tarinat (Egmont 2012)

Olen aina pitänyt Batmania hiukan hölmönä hahmona. Onhan kyseessä miljardööri, jonka käsitys tehokkaimmasta rikollisuuden torjunnasta on partioida kaduilla pukeutuneena pitkiin kalsareihin ja lepakonkorviin ja mukiloida yksittäisiä rikollisia. Ihmepoika Robin on jotenkin vielä häiritsevämpi, hänellä kun ei ole edes pitkiä kalsareita, vaan pelkästään lyhyet.

Parhaat tarinat -kokoelmaan on koottu Batman-tarinoita suunnilleen seitsemältä vuosikymmeneltä. Tarinoiden piirrostyyli ja Batman-tulkinnat vaihtelevat suuresti, mutta mistään johdonmukaisesta hahmonkehityksestä ei kokoelman perusteella voi puhua. En myöskään sanoisi useimpia tarinoita kovinkaan hyviksi – jos nämä ovat niitä parhaita, niin enpä haluaisi joutua lukemaan huonoimpia.

Oli kokoelmassa kuitenkin ihan siedettäviäkin tarinoita. Pidin erityisesti Yksinäisen miehen tarinasta vuodelta 1987, ja siinä etenkin hillittömästä Bruce Waynen opiskeluaikoja käsittelevästä osuudesta. Batmanin hahmonkehityksestä kiinnostuneille suosittelen kuitenkin melkeinpä mieluummin Warren Ellisin Planetary-tarinaa Night on Earth (ilmestynyt Planetary – Crossing Worlds -kokoelmassa), jossa eri Batman-tulkinnoilla herkutellaan oikein kunnolla. 

Tarinasta Rehellisen rikollisen tapaus

Mikä tekee kirjasta hyvän?

Olen aikonut jo suunnilleen blogin aloittamisesta asti tehdä päivityksen kirjoista, jotka ovat mielestäni erityisen hyviä. Se on kuitenkin osoittautunut odotettua hankalammaksi. Ensinnäkin pidän todella monista kirjoista, joten listasta tulisi sangen pitkä. Toisekseen pitäminen ei automaattisesti tarkoita sitä, että kirja olisi hyvä – voihan sitä ihminen pitää huonoistakin kirjoista.

Maalaustaiteen puolella on mielestäni helpompi määritellä, mitkä elementit tekevät teoksesta hyvän. Katson pääasiassa kompositiota, teknistä osaamista ja värejä. Teoksen aihe ei ole merkityksetön, mutta se ei varsinaisesti mielestäni vaikuta maalauksen hyvyyteen. Erityisen vaikutuksen minuun tekee, jos öljyväriteos on joko selvästi maalattu kerralla korjailematta ollenkaan (kuten jotkin Picasson myöhäiskauden työt) tai jos siinä on tarkoin harkittuja kerroksia kerrosten päällä (kuten monissa ennen 1800-luvun loppua maalatuissa teoksissa). Näköisyys ei ole mikään itseisarvo, mutta jos näköisyyteen pyrkimisessä on selvästi epäonnistuttu, teosta harvemmin tulee pidettyä kovin hyvänä.

Mikä sitten tekee kirjasta hyvän? En ole tullut opiskelleeksi kirjallisuustiedettä, joten en oikeastaan tunne alan terminologiaa tai yleisiä käsityksiä. Yritänkin vetää jonkinlaisen analogian maalaustaiteen puolelta.

Aiheella ei mielestäni ole mitään merkitystä. Tärkeistä ja kiinnostavista aiheista kirjoitetut kirjat eivät mielestäni ole välttämättä mitenkään erityisen hyviä (esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus ei tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta). Toisaalta sinänsä tylsän kuuloisista aiheista saa todella hyviä kirjoja (esimerkiksi Alastalon salissa on loistava, vaikka se näennäisesti käsitteleekin mitä tylsimpiä asioita, laivan varustamista ja esimerkiksi piipun valintaa).

Kompositiota vastaisi kirjallisuudessa kai suunnilleen se, että kirjan elementit ovat tasapainossa, ja että loppuratkaisussa langanpäät solmitaan tyydyttävällä tavalla yhteen. Monien kirjojen loppuratkaisu on tässä suhteessa pettymys, mutta esimerkiksi Joe Abercrombie onnistuu The First Law -trilogiassaan tuomaan runsaslukuisten henkilöittensä kohtalot siistillä tavalla yhteen. Myös Jane Austen onnistuu mielestäni loppuratkaisuissaan hyvin. Sen sijaan inhoan erityisesti deus ex machina -tyylisiä ratkaisuja, esimerkiksi Niklas Ekdalin I döden dina män -kirjassa tapahtuvaa outoa psyykikkokäännettä.

Teknistä osaamista ei tarvinne hirveästi selitellä: teoksen pitää olla kirjoitettu hyvällä suomen tai muulla kielellä, eikä siinä saa olla ylettömästi kirjoitus- tai muita virheitä. Hyvän vaikutuksen tekee, jos teksti soljuu eteenpäin vaivattomasti ikään kuin se olisi kirjoitettu siltä istumalta. Sen sijaan jatkuva cliffhangereiden käyttö ärsyttää, esimerkkinä Dan Brownin Da Vinci -koodi.

Näköisyyttä vastaa mielestäni fiktiivisen teoksen asiasisällön virheettömyys. Kiinnitän huomiota esimerkiksi tällaisiin asioihin: George R. R. Martinin Tulen ja jään laulussa mainitaan, että pohjoisessa on jäästä tehty muuri. Mikäli muuri pysyy sulamatta, kaiken järjen mukaan lämpötilan pitäisi olla suurimman osan ajasta alle nollan. Muurin pohjoispuolella kuitenkin kasvaa metsää, myös lehtipuita, mikä tuntuisi viittaavan hiukan korkeampaan keskilämpöön. Maailmassa siis näyttäisi olevan virhe, ja virheen pohtiminen vie keskittymistä itse tarinaan.

Pidän myös sekä kirjoissa että maalauksissa siitä, jos teoksessa on jotakin monitulkintaista ja selittämätöntä. Jos teoksesta tulee mieleen hieman eri asioita joka kerta, kun sen näkee tai lukee, tai jos se kestää hyvin aikaa ja lukuisia luku- tai katsomiskertoja, teos on erityisen hyvä.

Tässä on listani joistakin erityisen hyvistä kirjoista, kun hyvyys on määritelty edellä mainittujen kriteerien mukaan:

J. R. R. Tolkien: Hobitti. Sujuvaa kerrontaa ja johdonmukainen maailma

Ursula K. LeGuin: Maameri-trilogia. Sujuvaa kerrontaa ja johdonmukainen maailma. Lisäksi kirjat kestävät useita lukukertoja ja ne voi tulkita monella eri tavalla.

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Lukijan kärsivällisyyden haastava outo soppa, joka kuitenkin kirkastuu mestarillisesti lopussa.

Tim Powers: Anubiksen portit. Mielikuvituksellinen ja outo härdelli, joka kuitenkin selviää lopussa.

Oliko tässä nyt mitään järkeä? Pitäisikö minun opiskella kirjallisuustiedettä? Mitkä ovat sinun mielestäsi hyviä kirjoja?

Edgar Rice Burroughs: Lost on Venus

Kirjassa on sottaisia kommunisteja, tehokkaita natseja sekä kaikki seikkailukirjallisuuden kliseet alkaen lautanrakennuksesta ja päättyen zombeihin. Hämmennystä herätti maininta, että venuslaiset sotilaat ovat tavanomaisesti pukeutuneet ”G stringeihin”. Huolellinen tutkimus Wikipediassa kuitenkin paljasti, ettei kyseessä ollutkaan narupöksy vaan ihan vain lannevaate. Kirja ei ole huonoin lukemani (huonoin on Niklas Ekdalin I döden dina män), mutta ehtaa pulp-kirjallisuutta se on. En erityisemmin suosittele muuten kuin jonkinlaisena ikkunana vuoden 1933 ajankuvaan.

Sukupuolitietoisuutta

Asterix-albumissa Astérix le gaulois (Asterix gallialainen) ei esiinny yhtäkään naista. Ei edes niissä kuvissa, joissa on isoja joukkokohtauksia, ei edes taustalla.

J. R. R. Tolkienin Hobitissa ei mainita yhtäkään naista nimeltä. Aivan ilman naisia ei sentään selvitä: Smeagolin isoäiti mainitaan legendaarisessa kohtauksessa, jossa Klonkku muistelee munien imemistä.

Kuva David Wenzelin sarjakuvasta

Mieleeni ei tule yhtäkään kirjaa, jossa olisi pelkkiä naishahmoja. Kai niitäkin sentään on?

Keksitkö muita kirjoja tai sarjakuvia, joissa esiintyy pelkästään miehiä tai pelkästään naisia? Kerro kommenteissa!