Yhdysvaltalainen psykologi Ross W. Greene esittelee kirjassaan uuden lähestymistavan helposti turhautuvien ja joustamattomien lasten ymmärtämiseen ja kasvattamiseen. Greenen mukaan tulistuminen ja raivokohtaukset eivät ole tahallisia, vaan johtuvat oppimisvaikeuksista mm. turhautumisen sietoon, tunteiden käsittelyyn, joustavuuteen, suunnitteluun ja organisointiin liittyvillä alueilla. Greenen mukaan lapsi käyttäytyy hyvin, jos osaa, ja hänen kasvatusnäkemyksensä mukaan lapsia tuleekin opettaa selviytymään paremmin näillä osa-alueilla. Nykyään muodissa olevat palkitsemis-, rangaistus-, pisteytys-, ja jäähykäytännöt eivät palvele tätä tarkoitusta, ja niistä pitäisikin hänen mukaansa luopua varsinkin helposti tulistuvien lasten kohdalla.
Greene esittelee kirjassaan "B-suunnitelmaksi" kutsumansa tavan kommunikoida hedelmällisemmin tulistuvien lasten kanssa. B-suunnitelma on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin How to talk so kides will listen... -kirjassa esitellyt kommunikoinnin menetelmät. Se perustuu empatiaan, molempien osapuolten huolenaiheiden huomioonottamiseen sekä ongelman ratkaisemiseen yhdessä.
Greenen kirja tarjoaa mielestäni hyviä työkaluja paitsi tulistuvien lasten, myös tavallisten lasten ja aikuisten kanssa toimimiseen. B-suunnitelmaa voi hyvin soveltaa esimerkiksi asiakaspalvelutyössä, ja lienen itse tietämättäni soveltanut sitä esimerkiksi erilaisista maksuista valittavien asiakkaiden kanssa.
Kirjassa on sen suurten ansioiden lisäksi joitakin puutteita. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy toistoon. Jo sinällään melko ohuessa kirjassa toistetaan amerikkalaiseen tapaan monet asiat hyvinkin kolmeen tai neljään kertaan, jolloin lukijan huomio herpaantuu.
Toinen puute liittyy kirjan sisältöön. Vaikka asia sivulauseenomaisesti mainitaankin, kirjoittaja ei erityisesti painota sitä tosiasiaa, että lapsen tulistuminen voi olla - ja usein uskoakseni onkin - oire perheen tai yhteiskunnan laajemmista, syvemmistä ongelmista. Uskoakseni (ainakin hieman isompien) lasten raivokohtaukset usein liittyvät tilanteeseen, jossa heiltä vaaditaan epärealistisia asioita, usein luullakseni joko huomattavaa älyllistä kypsyyttä tai emotionaalista itsenäisyyttä. Tällöin varsinainen ongelma ei ole lapsessa, vaan vanhemmissa tai yhteiskunnassa. Mielestäni on myös väärin verrata saman perheen lapsia ja todeta, että tulistuva lapsi on epänormaali, koska hänen sisaruksensa on vastaavassa tilanteessa rauhallinen - voihan olla, että juuri rauhallisena pysyvä lapsi on epänormaalin rauhallinen, ja tulistuva taas reagoi normaalisti olosuhteet huomioon ottaen. Pyytäisinkin kirjan lukijoita ensin katsomaan peiliin ja pohtimaan, voisivatko omassa lapsessa ilmenevät oireet johtua jostakin lapsen ulkopuolisesta tekijästä, esimerkiksi vanhempien omista ongelmista.
Muutamista puutteista huolimatta pidän kirjaa kuitenkin varsin hyödyllisenä oppaana siihen, miten tulistuvien lasten ja ylipäätään ihmisten kanssa tullaan toimeen. Suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka ovat ihmisten kanssa tekemisissä ja kokevat sen joskus vaikeaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti