Marcus Porcius Cato: Herrasmiesmaanviljelijän käsikirja

Caton (s. 234 eKr.) mielestä Karthago oli tuhottava, mutta oli hänellä muitakin intohimoja, joista mahdollisimman tuottava maanviljelys oli yksi. Herrasmiesmaanviljelijän käsikirja on kokoelma sekalaisia maanviljelykseen liittyviä neuvoja, joista osa on aivan päättömiä, osa taas ilmeisesti nykyaikanakin noudatettuja. Uutta tietoa oli mm. se, että parhaat tunikat ja toogat tulevat Roomasta, ja että jo muinaiset roomalaiset viljelivät lanttua.

Anna Keskinen-Rahkonen ja Minna Nalbantoglu: Unihiekkaa etsimässä

Normaalisti luen kokonaan kirjat, jotka arvostelen. Vauvan ja taaperon unipulmiin ratkaisuja tarjoava Unihiekkaa etsimässä kuitenkin herätti minussa niin voimakasta vastenmielisyyttä, jopa ahdistusta, etten pystynyt lukemaan siitä kuin pätkiä. Arvosteluni perustuu siis vaillinaiseen aineistoon.

Vastenmielisyyden tunteelleni on useita syitä.

1) Kielenkäyttö. Ei aikuistenkaan uniongelmista puhuttaessa käytetä sellaisia sanoja kuin säpäleyö tai yöhulinat – miksi siis vauvojen ongelmista puhuttaessa pitäisi? Kirjoittajien käyttämä kieli tekee koko ongelmasta typerän kuuloisen.

2) Vauvakielteisyys. Kirjassa käsitellään vauvojen vanhemmissaan herättämiä kielteisiä tunteita. Aihepiiri tuntui minusta ahdistavalta. Lisäksi rivien välistä tekstistä mielestäni välittyy ajatus, että vauvat jotenkin tahallaan valvottaisivat vanhempiaan vaatimalla maitoa ja huomiota.

3) Myönteinen suhtautuminen huudatusunikouluun. On toki mahdollista, ettei vauvan huudattaminen aiheuta lapselle pysyvää haittaa. Joissakin tilanteissa se voi myös olla ainoa toimiva vaihtoehto. Minusta asia tuntuu kuitenkin ahdistavalta ja luonnottomalta.

4) Kirjassa kielletään nukuttamasta lapsia rinnalle tai vanhemman viereen. Käytännössä kirjoittajat siis kieltävät esimerkiksi äidin ja vauvan yhteiset päiväunet, jotka omasta mielestäni ovat olleet yksi vanhemmuuden parhaista kokemuksista.

5) Mielestäni kirjassa ei suhtauduta uniongelmiin oikein ymmärtäväisesti. Olen itse aina ollut huono nukkuja ja edelleenkään, yli 30-vuotiaana, en yleensä pysty nukahtamaan muutamassa minuutissa tai nukkumaan koko yötä putkeen. En ymmärrä, miksi vauvalta pitäisi vaatia sellaista, mihin vanhemmatkaan eivät pysty.

Vauvojen uniongelmista kiinnostuneille suosittelen mieluummin Elizabeth Pantleyn kirjaa Pehmeä matka höyhensaarille. Pantleyn kirjassa esitelty menetelmä on mielestäni melko hyödytön, mutta ainakin Pantley suhtautuu myönteisesti ja kannustavasti sekä vauvoihin että vanhempiin.

Kirjankannet

Olen nähnyt Robin Hobbin Farseer-trilogian kirjat lukemattomia kertoja kirjastossa ja kirjakaupoissa. Olen kuullut kehuja, jopa ylistystä, mutta ennen tätä vuotta en ole ryhtynyt lukemaan sarjaa. Kun lopulta luin kirjan avausosan, olin ällistynyt: kirja oli paljon parempi kuin odotin!

Miksi en sitten ollut tarttunut kirjaan aikaisemmin? Asiaa pohdittuani totesin, että syynä olivat kirjojen Suomi-painosten ihan hirveät kannet. Sarjan avausosan kannessa on outo kaaputyyppi, jonka jaloissa kyyristelee labradorinnoutajaa haliva hieman yksinkertaisen oloinen poika. Taustalla näkyy geneerinen fantasialinna. Sen sijaan kirjan UK-versio on tyylikäs: kannessa on ainoastaan hieman tyylitelty sorkkaeläin sekä tekstiä. Värit ovat rauhalliset ja harmoniset. 

Tätä kirjaa en halunnut lukea

Molemmat kuvat perustuvat kirjan tekstiin. Kuvien välittämä sanoma kuitenkin eroaa valtavasti: siinä missä toinen tuntuu markkinoivan vakavasti otettavaa kirjallisuutta fiksuille aikuisille, toisella myydään fantasiahöttöä keskenkasvuisille. Robin Hobbin kirjat tietysti kuuluvat ensin mainittuun kategoriaan, mutta Suomi-kansien perusteella sitä on vaikea uskoa.

Tämän halusin (Kuvat: robinhobb.com)

Vastaavia esimerkkejä on helppo löytää muualtakin. Varsinkin scifi, fantasia ja kauhu tuntuvat olevan genrejä, joiden markkinointi usein pilataan todella huonoilla kirjankansilla. Toisaalta osataan asia tehdä toisinkin päin: esimerkiksi Todd Lockwoodin uudet Drizzt Do’Urden -kannet ovat niin hyvännäköisiä, että mieli tekee lukea kirjoja, vaikka niitä ei muuten pitäisikään paljon minkään väärteinä

Välillä pistää kyllä ihmettelemään, kuka tekee päätökset kirjojen kansista. Taiteilijoita ei voi kansikuvista syyttää: he tuskin ovat kirjoja lukeneet, ja piirtävät vain sen, mitä käsketään. Missä siis mahtaa luurata se taho, jonka mielestä esimerkiksi BTJ:n julkaiseman Ulkomaisia tieteiskirjailijoita 1 -teoksen kansi on ollut hyvä idea?

Hei haloo, ihan oikeasti? (Kuva)

Ray Bradbury: Lokakuun maa

Hiljattain edesmennyt Ray Bradbury tunnetaan kai parhaiten tieteisromaanistaan Fahrenheit 451, mutta itse olen aina pitänyt hänen novelleistaan enemmän. Luin Lokakuun maan edellisen kerran viitisentoista vuotta sitten ja yllätyin nyt, kuinka vähän kirja vastasi muistikuviani tunnelmaltaan ja sisällöltään. Novellistina Bradbury kuitenkin on parhaimmillaan aivan huippu, joten mikään pettymys lukukerta ei ollut. Suosikkini tällä kertaa oli absurdi ja yllättävä Luuranko. Kirjan suomennos toimii kohtuullisen hyvin, etenkin Luurangossa on hyviä sanavalintoja.

Helle Kannila: Kirjastonhoidon opas (1966)

Kirja on kattava ja monipuolinen, hyvin kirjoitettu ja toimitettu yleisesitys kirjastonhoitajan työstä. Osa sisällöstä on edelleen ajankohtaista. On harmi, ettei nykyisillä kirjastoalan opiskelijoilla ole käytössään yhtä tiivistä ja johdonmukaista oppikirjaa. Opiskelijoille erityisen hyödyllisenä pidän korttiluetteloita käsittelevää osuutta, jossa luettelot on selostettu yksityiskohtaisesti ja ymmärrettävästi.

Kirjastonhoitajan ominaisuuksista Kannila toteaa: ”Hyvän kirjastonhoitajan […] ominaisuuksina ennen muuta voisi mainita taidon tulla joustavasti toimeen erilaisten ihmisten kanssa, järjestelytaidon, hyvän arvostelu- ja nopean käsityskyvyn, huolellisuuden, palvelualttiuden. […] Julkista toimintaa kaihtaville erakkoluonteille ala ei sovi.” (s. 48 – 49)

Valinnasta: ”Ei ole oikein käyttää julkisia […] varoja turhuuteen vain sillä perusteella, että käyttäjät muka sellaista toivovat. Olisi mahdotonta ajatellakin, että julkisissa oppilaitoksissa opetettaisiin esim. muotitansseja ja korttipelejä vain siksi, että oppilaat sellaista opetusta pyytäisivät.” (s. 74)

Korjauksista: ”Ei siis kannata sitoa uudestaan muita kuin sellaisia kirjoja, jotka sisältä vielä ovat moitteettomat, taikka sitten tärkeitä, loppuunmyytyjä teoksia, […] ei kuitenkaan likaisia.” (s.88)

Poistoista: ”On sattuvasti verrattu kirjaa saippuaan – ei kukaan sitä sure, että saippua kuluu loppuun, kun se on tehtävänsä suorittanut, vaan silloin hankitaan ilman muuta uusi. Monesti on syytä poistaa myös verraten hyvässä kunnossa oleva kirja, jos se ulkoasultaan on siinä määrin vanhanaikainen, että sama kirja uutena painoksena varmasti viehättää enemmän.” (s. 89)

Moni on nykyään eri mieltä esimerkiksi Kannilan esittämistä valintaperusteista, mutta suurin osa Kannilan ajatuksista on hämmästyttävän nykyaikaisia. Kirja myös avaa nuorelle kirjastonhoitajalle vanhempien kollegoiden ajatusmaailmaa, minkä ymmärtäminen on sujuvan yhteistyön varmistamiseksi hyödyllistä. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kirjastoalalla toimiville.

Robin Hobb: Assassin's Apprentice

Teos on fantasiakirjaksi psykologisesti harvinaisen uskottava: henkilöiden ihmissuhteilla ja tunteilla on kokonaisuuden kannalta suuri merkitys. Juoni pysyy hyvin kasassa ja loppuratkaisussa langanpäät solmitaan yhteen tyydyttävällä tavalla, vaikka kyseessä onkin trilogian avausosa. Nuori päähenkilö kokee monia vastoinkäymisiä, mutta ihan Starkin lapset -tasolle ei onneksi sentään jouduta. Minua ilahdutti erityisesti henkilöiden moninaisuus: kirjassa on miehiä ja naisia, lapsia ja aikuisia, kuninkaallisia ja rahvasta, ihmisiä ja eläimiä.

Kimmo Leijala: Viti

En yleensä lue nykyrunoutta, ja kokoelma vaatikin pienoista syventymistä ennen avautumistaan. Pidin erityisesti runojen hiukan kolkosta ja nuhjuisesta tunnelmasta, jossa kerroksia tuntuu olevan sekä muistissa/historiassa että konkreettisessa maaperässä ja maisemassa. Mieleen tuli jopa Robert Holdstockin Alkumetsä. Myös joidenkin säkeiden nerokas monimerkityksisyys miellytti (esim. "Miten minä voin valvoa kenenkään unta?"). Vähemmän miellytti joidenkin runojen kielellinen monimutkaisuus ja hämäryys, joka tuntui välillä tarkoitukselliselta. Myös joidenkin aiheiden ja sanojen toistuminen usein häiritsi. Kokonaisuutena kuitenkin pidin kokoelmasta ja harkitsen jopa muidenkin runojen lukemista.