Kirja kertoo yhden ahdistuneen, liberaalin, keskiluokkaisen miehen yrityksestä elää suurkaupungissa tavalla, joka kuormittaa ympäristöä mahdollisimman vähän. Lähtötaso kertakäyttöisine astioineen ja ilmastointilaitteineen on melko kurja, ja lopussa päädytään hiukan toisenlaiseen kurjuuteen: perhe katkaisee sähköt asunnostaan ja pyykkää käsin.
Lähdin lukemaan kirjaa siinä oletuksessa, että löytäisin käytännön vinkkejä siihen, miten kerrostaloasukas voisi elää ympäristöystävällisesti. Kirja on kuitenkin aika yleisluontoinen, ja kirjoittaja toteaa usein, ettei ole aina mahdollista saada selville yksiselitteisesti, mikä ratkaisu olisi paras. Käytännön ohjeita on siis melko vähän. Lisäksi kirjoittaja toteaa, että yksilön tekemillä valinnoilla on rajansa - viime kädessä tarvitaan lainsäädännöllistä ohjailua. Tietyissä asioissa yksilö ei pysty valitsemaan ympäristöystävällisintä vaihtoehtoa, koska sellaista ei markkinoilla ole tarjolla.
Kirjasta melko suuri osa on kirjoittajan pohdintaa, josta osa on aika kaukanakin kirjan varsinaisesta aiheesta. Kirjoittaja esimerkiksi pohdiskelee oman perhehistoriansa vaikutusta Ekovuosi Manhattanilla -projektiin. Nämä osuudet tuntuivat vähän tylsiltä, koska olisin vain halunnut kuulla konkreettisia ohjeita, miten ihmisen tulisi elää luontoa säästääkseen.
Kirjoittaja pohtii myös paljon yksilön ja yhteiskunnan roolia ympäristöasioissa. Hänen ohjeensa on ryhtyä puhumisen ja ajattelemisen sijasta tekoihin - Gandhin sanoin, tulla siksi muutokseksi, jonka tahtoo nähdä maailmassa.
Kirjan yhtenä kiinnostavimpana yksityiskohtana pidän väitettä siitä, että yksilön vastuuta ympäristöasioissa ajavien kampanjoiden takana on ollut suuryrityksiä, jotka ovat näin pyrkineet suuntaamaan ympäristötietoisuuden yritysten toiminnasta yksilön toimintaan.
Kirja sai minut myös ihmettelemään elämäntapaa Manhattanilla. En ole koskaan käynyt, joten joku matkustelevampi voisi valaista minua: eikö siellä tosiaan ole mahdollista saada kahvia muusta kuin kertakäyttökupista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti