Tintti, sensuuri ja vanhentunut ideologia

Tukholman kulttuuritalon sittemmin pyörretty päätös poistaa Tintti-sarjakuvia kokoelmasta niiden vieraita kulttuureita loukkaavana pidetyn sisällön takia herätti kohua myös Suomessa. Kuten useimmat muut, olen samaa mieltä siitä, että kirjastoaineiston sensurointi ideologisista syistä on väärin. 

Kysymys vanhentuneesta ideologiasta ei kuitenkaan ole aivan yksioikoinen. Törmäsin ongelmaan joitakin aikoja sitten töissä tehdessäni poistoja 1-alkuisissa varastoluokissa, toisin sanoen kirjavaraston filosofiakokoelmassa. Joukossa oli jonkin verran entisen Neuvostoliiton vaikutuspiirissä syntynyttä kirjallisuutta. Teosten sisällöllinen anti vaikutti mielestäni vähäiseltä ja ideologinen puoli, no, vanhentuneelta. 

Isossa kirjastossa kuitenkin olisi mielestäni hyvä olla myös vallitsevasta ideologiasta poikkeavaa kirjallisuutta, vaikka sitten marxilais-leninististä. Ongelmaksi osoittautui, että kyseiset kirjaston kokoelmaan jääneet teokset olivat mielestäni sekä painoteknisesti, sisällöltään että fyysiseltä kunnoltaan melkoista roskaa. 

On selvä, ettei yleisestä kirjastosta voi poistaa aineistoa siksi, ettei se miellytä henkilökuntaa ideologisista syistä. Minulle on kuitenkin hiukan epäselvää, pitäisikö kokoelmaan jättää muuten huonolaatuisia ja tahmaisia teoksia pelkästään esimerkkinä pois muodista menneestä ideologiasta. 

 

Miten on, arvoisat lukijani: jos ideologia ei saa olla poistoperuste, saako se olla tai pitääkö sen olla säilyttämisperuste, jos muut perusteet eivät täyty? 

Kaikki kuvat ovat Tintti Afrikassa -albumin ensimmäisestä suomenkielisestä painoksesta (1978).

Raiskaus kirjassa, kaksi parhaassa?

Pari vuotta sitten luin paljon kirjoja, jotka joko olivat saaneet hyvät arvostelut tai joita tuttavani olivat suositelleet. Kirjat olivat erilaisia: joukossa oli niin dekkareita, fantasiaa kuin Finlandia-voittajakin. Niillä oli kuitenkin yksi yhteinen piirre: kaikissa niissä raiskattiin joku. Osassa kirjoista raiskauksia oli useita tai ne oli kuvattu yksityiskohtaisesti.

Kun olin lukenut muutaman tällaisen kirjan putkeen, savu alkoi niin sanotusti nousta korvista. Onneksi lukuvuorossa oli seuraavana Antti Hyryn Uuni. Pidin kirjasta muutenkin, mutta lukuhetkellä sen suurimmaksi ansioksi muodostui, ettei siinä raiskattu ketään.

Olen kuullut varsinkin historiallisen fiktion kohdalla puolustelun, että sellaisia ne keskiajan ihmiset nyt vain olivat: murhasivat ja raiskasivat, ja siksi näitä asioita täytyy käsitellä myös kaunokirjallisuudessa. Ottamatta kantaa väitteen paikkansapitävyyteen totean, että keskiajan ihmiset varmasti harrastivat myös muita aktiviteetteja, esimerkiksi söivät nauriita ja kävivät potalla. Näihin aihepiireihin liittyvää kirjallisuutta ei kuitenkaan liene kirjoitettu. Ja fantasian kohdalla perustelu on tietysti aivan älytön, koska sehän on kokonaisuudessaan kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Seksuaalinen väkivalta on tietysti sinänsä ihan legitiimi fiktiivisen teoksen aihe, ja toisinaan myös juonen kannalta olennaista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vähempikin piisaisi: ihan kaikkea ei tarvitse aina kirjoittaa auki. Tyylikkäästi asiaa käsittelee esimerkiksi Joe Abercrombie kirjassaan The Heroes sekä Mikael Niemi, jonka tuotannossa seksuaalisen ahdistelun kuvaus alleviivaa ruotsinsuomalaisten kokemaa syrjintää.

Ällöttävästä tirkistelystä en sen sijaan pidä.

Scott Lynch: Locke Lamoran valheet

Perheenjäsenen mukaan Locke Lamoran valheet oli ”parasta Joe Abercrombien jälkeen”. Moisen suosituksen kuultuani minun oli tietysti luettava kirja saman tien.

Vertailu Abercrombieen on sinänsä osuva, että molemmat kirjoittavat ronskin sorttista, enemmän aikuisille kuin nuorille tarkoitettua fantasiaa. Molemmat myös ryöstöviljelevät aivan surutta oman maailmamme historiaa, piirteitä ja tapahtumia. Abercrombien kirjat ovat kuitenkin synkempiä ja viittaukset todelliseen historiaan aavistuksen hienovaraisempia. Löysin Lynchin kirjasta yhtymäkohtia myös Terry Pratchettin tuotantoon, tosin Lynch on kyllä mielestäni kirjallisesti lahjakkaampi, ja hänen huumorinsa on huomattavasti mustempaa.

Locke Lamoran valheet oli mielestäni mukaansatempaava ja viihdyttävä kirja, ja vanhana heist-elokuvien ystävänä pidin erityisesti kirjan ryöstö- ja huijausosuuksista. Kirja kuitenkin kärsi eräänlaisesta laiskuudesta, löysyydestä ja huonosta kustannustoimittamisesta. Camorr on liian selvästi Venetsia Via- ja Isla-tyyppisine paikannimineen. Henkilöiden toiminta ei ole aina johdonmukaista ja hahmolle uskottavaa. Osa kohtauksista on kirjoitettu hiukan ontuvasti. Kirjailijalla on mielestäni hyviä ideoita, mutta toteutus ei pääse riittävän korkealle tasolle.

Suomennos ei mielestäni myöskään ollut erityisen hyvä. Kirjassa oli joitakin käännösvirheitä ja joitakin käsittämättömiä lauseita. Alkutekstissä oli ilmeisesti käytetty tuumia ja jalkoja, kun taas suomentaja oli päätynyt metreihin ja sentteihin, mikä mielestäni tuntuu tyylirikolta.

Esille nostamistani vioista huolimatta kirja oli sen verran hyvä, että aion lukea jatko-osankin, ja toivon, että Lynch saa ne loputkin joskus kirjoitettua.

Arja Juntunen ja Jarmo Saarti: Kirjaston johtaminen – käytännön opas laadukkaaseen kirjastonhoitoon

Teos on tiivis ja yleisluontoinen opas kirjaston johtamiseen. Pidin erityisesti kolmesta viimeisestä luvusta (Toiminnan arviointi ja mittaaminen, Viestintä sekä Johtajan elinikäinen oppiminen ja henkilökohtainen työhyvinvointi). Etenkin sivulla 120 oleva taulukko (EFQM-mallin mukainen mittarikori) oli hyvin valaiseva ja vastasi mielessäni olleeseen kysymykseen, miten kirjastojen toimintaa oikeastaan pitäisi järkevästi mitata.

Valitettavasti kirjassa oli myös huonoja puolia. Tärkeimpänä esiin nousee kirjoitusvirheiden järkyttävän suuri määrä. On suorastaan irvokasta, että näin huonosti oikoluetun kirjan nimessä esiintyy sana laatu. Virheitä on lähes joka sivulla ja välillä ne oikeasti vaikeuttavat tekstin ymmärtämistä. Kirjoitusvirheiden lisäksi tekstissä on myös muita outouksia, jotka saavat lukijan epäilemään kirjoittajien asiantuntemusta ja luotettavuutta – esimerkiksi ecuista puhuminen eurojen sijasta.

Toinen negatiivinen piirre liittyy kirjan ylimalkaisuuteen ja yleisluontoisuuteen. Kirja on tarkoitettu kaikenlaisten kirjastojen johtajille, mutta painotus tuntuu olevan korkeakoulukirjastoissa. Käytännön esimerkkejä yleisen kirjaston johtamisesta kirjassa ei juurikaan ole, eikä tekstissä painoteta sitä, millä tavalla kirjastolaki määrittää yleisten kirjastojen toimintaa. Olisin toivonut kirjoittajilta hieman syvällisempää näkemystä siitä, millä tavalla eri kirjastotyypit eroavat toisistaan tehtäviltään, tavoitteiltaan ja niiden toteuttamisen suhteen.

Toinen seikka, johon olisin kaivannut syväluotaavampaa analyysia, on tehokkuuteen, laatuun, tuottavuuteen ja vaikuttavuuteen liittyvä problematiikka. Kirjastothan on määrätty mittaamaan toimintaansa, ja rahoitus riippuu osittain näistä mittaustuloksista. Olisikin ensiarvoisen tärkeää huolehtia siitä, että mitataan oikeita asioita – ei siis esimerkiksi pelkkiä lainojen tai käyntien määriä, jos tavoitteena on kansalaisten sivistysmahdollisuuksien turvaaminen tai muu vastaava. Asiaa kyllä käsitellään mainitsemassani luvussa Toiminnan arviointi ja mittaaminen, mutta se olisi mielestäni ansainnut vieläkin suurempaa huomiota.

Kirja soveltunee parhaiten alan opiskelijoille, joilla on sen tukena muuta oppimateriaalia. Seuraavaan painokseen toivottavasti saadaan korjattua edes osa kirjoitusvirheistä.

Hyviä sarjakuvia

Pohdin aikaisemmassa päivityksessä, mikä tekee kirjasta hyvän. Sarjakuvien kohdalla kysymys on vielä monimutkaisempi, koska muiden seikkojen ohella myös taide tietenkin vaikuttaa lukukokemukseen.

Nämä ovat mielestäni erityisen hyviä sarjakuvia:

Enki Bilal: La Foire aux Immortels. Juoni yhdistää scifiä ja mytologiaa, urheilua ja korkeakulttuuria. Piirtäjänä Bilal on alansa ehdoton huippu – sopii tulla osoittamaan joku parempi. Visuaalinen ilme on rupinen, värit ovat taidokkaat ja tekniikka persoonallinen. Odotan vain, milloin jokin pelitalo älyää tehdä konsolipelin sarjakuvassa esitellystä hieman erilaisesta jääkiekosta. 

Jos tämän saisi pleikkarille, minäkin saattaisin pelata.

Warren Ellis / John Cassaday: Planetary. Kauniisti piirretty, nerokkaan intertekstuaalinen, hyvin erilainen supersankarisarjakuva. Mitä enemmän lukija oppii populaarikulttuurista ja historiasta, sitä paremmin tämä mestariteos avautuu.

Warren Ellis / Darick Robertson: Transmetropolitan. Miellyttävästi piirretty sarjakuva vaikutti ensimmäisellä lukukerralla kaukaa haetulta scifiltä ja toisella kohtuullisen osuvalta nyky-yhteiskunnan analyysilta.

Eri käsikirjoittajia ja piirtäjiä: Judge Dredd. Hillitön yhteiskuntakriittinen ja humoristinen pläjäys, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Käsikirjoitus korvaa piirrosjäljen puutteet.

René Goscinny / Albert Uderzo: Astérix. Hassuja sanaleikkejä ja käsikirjoitusajankohdan yhteiskuntaa kommentoivaa huumoria. Ranskaksi hauskempi kuin suomeksi.

Pierre Christin / Jean-Claude Mézières: Avaruusagentti Valerianin seikkailuja. Kauniisti piirretty lapsuuden suosikki, jossa on vieraiden maiden eksotiikkaa ja hieman erilaiset sukupuoliroolit kuin jenkkipönötyksissä.

P. A. Manninen: Teräslilja- ja Kapteeni Kuolio -tarinat. Okei, eivät nämä nyt oikeasti hyviä ole, mutta hirveän viihdyttäviä.

…ja koska hävettää listata pelkkiä miesten tekemiä sarjakuvia, mainitsen myös Julie Doucetin ja Katja Tukiaisen tuotannon. Ne ovat ihan hauskoja.

Nähtyään listani perheenjäsen ihmetteli Alan Mooren puuttumista. Ei voi kieltää, etteivätkö Watchmen ja V for Vendetta olisi merkittäviä teoksia, mutta valitettavasti itse melkein pidän elokuvista enemmän. Myöskään monien jumaloima Sandman ei ole koskaan oikein kolahtanut, osittain epämiellyttävän taiteen ja osittain Neil Gaimanin maneerisen kirjoitustyylin takia. Mike Mignolan Hellboy on kauniisti piirretty, mutta en ole tullut syventyneeksi siihen riittävästi voidakseni sanoa, pidänkö siitä todella. Sama koskee Hugo Prattin Corto Maltesea: pitäisi syventyä enemmän.

Listaa tehdessäni tajusin, että pidän enimmäkseen miesten tekemistä sarjakuvista. Pyydänkin lukijoilta apua: mitä naisten käsikirjoittamaa tai piirtämää sarjakuvaa minun kannattaisi lukea?

Robert van Gulik: Kummitusluostari

Entuudestaan täysin tuntemattoman kirjailijan muinaiseen Kiinaan sijoittuva dekkari oli poikkeuksellisen positiivinen yllätys. Kirjassa on sopivasti paikallisväriä, toimiva juoni ja tekijän kuvitus, joka korostaa kirjan tunnelmaa sopivan vanhanaikaisella tavalla.

Pidin myös kirjassa olevista rakkaus- ja avioelämään liittyvistä näkemyksistä, muun muassa virkistävän positiivisesta suhtautumisesta moniavioisuuteen ja homoseksuaalisuuteen sekä sen korostamisessa, että lemmensuhteet tulee aina hoitaa niin, että itsekunnioitus säilyy.

Kirja herätti minussa halun tutustua myös ihan oikeisiin vanhoihin kiinalaisdekkareihin, ja suosittelen sitä lämpimästi.

Mor, mor, morjensta?

Kuolema on ikävä juttu. Liittyyhän siihen kalmanhajua, surevia omaisia ja perunkirjoituksia. Latinaksi kuolema on mors.

Marvel-universumissa vaikuttaa superpahis nimeltään Morlun. Silmarillionissa Keski-Maata piinaa jalokivivaras Morgoth, ja Sherlock Holmesin arkkivihollinen on professori Moriarty. Edgar Allan Poen samannimisessä novellissa esiintyy varsin epäilyttävä Morella-niminen nainen, ja H. G. Wellsin mukaan maan alla asuu morlokkeja.

Entä minkä nimen ottaa itselleen kunnianhimoinen pimeyden töihin taipuvainen nuorukainen J. K. Rowlingin tuotannossa? Voldemort, tietysti.

Jos nimi on enne, komisario Morsella taitaa olla selitettävää.