Gill Rapley & Tracey Murkett: Omin sormin suuhun

Kirja käsittelee vauvantahtista vierottamista lähinnä sormiruokailun avulla. Teoksen ohjeiden mukaan vauvalle annetaan maitoa tai korviketta, kunnes hän oppii istumaan ja pystyy itse aloittamaan syömisen opettelun. Jos vauva vaikuttaa nälkäiseltä ennen sormiruokailun aloittamisikää, annetaan lisää maitoa tai korviketta, ei siis soseita tai velliä.

Kirjassa suhtautuminen vauvaan ja syömiseen on myönteistä: vauvaa ei huijata tai pakoteta syömään, vaan hän saa tutustua kiinteään ruokaan omassa tahdissa. Vauvan kehitystä ja valmiuksia siirtyä kiinteään ravintoon käsitellään monipuolisesti. Huonona puolena on ehdottomuus: kirjan mukaan siinä esitetty toimintamalli sopii kaikille vauvoille, ja soseitten syöttäminen on yksinomaan pahasta. Oma ja lähipiirini kokemus on kuitenkin osoittanut, että vauvat kehittyvät eri tahdissa, ja joillakin ravinnontarve kasvaa nopeammin kuin motoriset kyvyt. Kiinteitten ruokien syöttäminen on siis joskus pakko aloittaa soseilla tai vellillä. Lisäksi mielestäni soseita on mahdollista syöttää vauvantahtisemmin kuin kirjassa annetaan ymmärtää. En myöskään jaa kirjoittajien uskoa mallioppimisen helppouteen pöytätapoja opetellessa.

Muutenkin olisin kaivannut hieman kriittisempää otetta ja mahdollisten ongelmatilanteiden laajempaa käsittelyä. Keskeinen ongelma vauvantahtisuuteen pyrkivissä opaskirjoissa on vauvan tarpeiden ylikorostaminen muun perheen kustannuksella. Vauva esimerkiksi todennäköisesti pärjää pelkällä äidinmaidolla hieman isompanakin, mutta ainakin suurehkon poikavauvan täysimetys kesäkuumalla voi olla äidille liian rasittavaa.

Kirjan puutteista huolimatta suosittelen sitä pikkuvauvojen vanhemmille ja lapsen hankkimista suunnitteleville, koska kirjasta saa hyviä ideoita siihen, miten kiinteiden ruokien syöttäminen kannattaa käytännössä aloittaa.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Kiven teos oli lapsena yksi lempikirjoistani, ja olen lukenut sen 4 - 5 kertaa. Suosikkini on edelleen Impivaara-osuus ja muutenkin kirjan alkupuoli. Veljesten kääntyminen kunnon miehiksi vaikutti tällä lukukerralla jokseenkin teennäiseltä ja epäuskottavalta ratkaisulta. Muuten kirja on kyllä ihan rautaa ja ihmettelenkin, että se useimmille tuntuu olevan pelkkää äikäntuntien pakkopullaa. Etenkin Simeonin saapasnahkatornivisio on niin pysäyttävä, että se kannattaa lukea vaikka pelkästään, ellei muuta kirjaa viitsi.

Liisa Karvinen: Riisiä tiskin alta

Kirjassa esitellään Japanin kulttuuria tokiolaisten alueiden kautta. Kirjoittaja on valinnut paikkoja, jotka hänen mielestään liittyvät esimerkiksi työelämään tai ruokakulttuuriin, ja käsittelee erinäisten aasinsiltojen kautta koko Japanin tilannetta näiden tokiolaisalueiden yhteydessä. Ratkaisu ei ole täysin toimiva. Kartan puute vaikeuttaa huomattavasti maantieteellisen ulottuvuuden ymmärtämistä, ja koska paikat ja asiat eivät mitenkään saumattomasti liity yhteen, lopputulos on hieman sekava.

Takakannessa ja esipuheessa uhotaan, että kirja oikoo suomalaisten käsityksiä Japanista ja kertoo, pitävätkö totutut käsityksemme sittenkään paikkansa. Itse en ole mikään suuri Japanin tuntija, mutta kirjassa oli silti varsin vähän uutta tietoa. Kiinnostavinta oli mielestäni tieto buraku-vähemmistöstä, josta en ole koskaan aikaisemmin kuullut. Kyseessä on syrjitty sosiaalinen vähemmistö, etnisesti japanilaiset ja japanin kieltä puhuvat muinoin eläneiden teurastajien, nahkureiden ja suutareiden jälkeläiset.

Suosittelen kirjaa suomalaisille, jotka ovat aikeissa matkustaa Japaniin tai Japanista kiinnostuneille, joilla ei ole vielä kovin hyviä pohjatietoja. Populaari- ja nuorisokulttuuria kirjassa ei valitettavasti juurikaan esitellä, joten kohderyhmänä ehkä ovat hieman varttuneemmat Japanin ystävät.

Hilda Huntuvuori: Kokemäenmaan kuningas (1930)

Huntuvuoren historiallinen romaani on suorastaan postmoderni lukukokemus. Kirjassa ei ole oikein minkäänlaista juonta tai päähenkilöä. Kirjan parasta antia onkin kuvaus Kokemäen kansasta. Jokainen kokemäkisiä tunteva voi sisimmässään pohtia, vastaako kuvaus todellisuutta:

"Majesteetillinen on Kokemäenjoki polveillessaan halki rehevän laakson. [...] Ja laakson kansa, joka hamasta aikojen hämärästä on katsellut joen juhlallista vyöryntää kohti sinisiä ulapoita, on saanut siitä sielunsa uumeniin jotakin voimakasta ja mahtavaa. Sekin kulkee ylpeänä ja pelkäämättömänä tietään työntäen luotaan kaiken vähäpätöisen. Jo kehdossa keinuessaan se näkee suuria unia. – Oliko siis ihme, jos muu maailma katseli kunnioittaen Kokemäen maata ja vainolainen vavahti, kun tämä seudun miehet tarttuivat tapparaan."

Lise Myhre: Nemi – Toiselta planeetalta ja Nemi – Piikikäs prinsessa

Nemi on yksi parhaista strippisarjakuvista: hyvin piirretty, hauska ja kantaaottava. Jostakin syystä kyseiset albumit eivät kuitenkaan tuntuneet yhtä hyviltä kuin sarjakuva aiemmin: osa vitseistä ei auennut ja osa ei tuntunut hauskoilta. Kyse tuskin on sarjakuvan huononemisesta, vaan oman elämäntilanteeni muuttumisesta. Omituisena yksityiskohtana voi mainita, että kummassakaan albumissa ei mainita tekijän nimeä, sen sijaan kustantajan nimi mainitaan useaan otteeseen.

Mark Millar & Bryan Hitch: Ylivertaiset

Supersankarisarjakuvien erilaiset uudelleentulkinnat ja -käynnistykset ovat olleet muotia jo pitkään. Ylivertaiset-sarjakuvassa uudistus kohdistuu Marvel-kustantamon 60-luvulla aloittamaan Kostajat-supersankarijoukkoon. Ylivertaisiin kuuluvat muun muassa Thor, Rautamies, Ampiainen ja Kapteeni Amerikka.

Uudelleentulkintojen ongelma omasta näkökulmastani on se, että olen harvemmin lukenut niitä alkuperäissarjakuvia, joihin uudet tulkinnat perustuvat. Osa Ylivertaisten hahmoista toki on tuttuja – jos ei muuten, niin elokuvista – mutta koko sakki yhdessä vaikuttaa hieman hölmöltä. Mitä pohjoismainen ukkosenjumala tekee yhdessä toisen maailmansodan aikaisen supersotilaan kanssa? Eivätkö kutistuminen ja kasvaminen ole vähän pöljiä supervoimia? Miksi se yksi nainen hilluu jatkuvasti alasti? Vanhalle Kostajien fanille nämä tuskin ovat ongelmia, minulle sen sijaan kyllä.

Myös sarjakuvassa esitelty teknologia ihmehaarniskoineen, pommeineen ja – pidätelkää hengitystänne – lentävine lentotukialuksineen vaikuttaa, no, siltä kuin se olisi keksitty 60-luvulla. Ideoiden päivittäminen nykyaikaan ei ole oikein onnistunut, eikä lopputulos ole nykyaikainen eikä retro.

Sarjakuvassa on toki hyviäkin puolia. Hulk on virkistävän äärimmäinen, ja tapa hankkiutua eroon muodonmuuttaja-pääpahiksesta suorastaan mielikuvituksellinen. Myös Thor on hahmona kiinnostava.

Sarjakuvan kohderyhmää varmaankin ovat ne ihmiset, jotka ovat lukeneet Kostajia lapsena ja sittemmin kasvaneet aikuisiksi. Lapsille sarjakuva on aivan liian väkivaltainen, ja muille aikuisille juoni on liian päätön. Mikäli satut olemaan Kostajat-sarjakuvan vanha ystävä, voinen suositella Ylivertaisia – muiden ei ehkä kannata vaivautua muuten kuin kansatieteellisestä mielenkiinnosta.

Robert E. Howard: Yön kuninkaat

Markku Sadelehdon toimittamaan kokoelmaan on kerätty sellaisia Howardin tarinoita, joiden päähenkilö ei ole Conan. Tarinoissa seikkailevat muun muassa Valusian kuningas Kall (alun perin Kull), piktikuningas Bran Mak Morn, irlantilaiset Cormac ja Turlogh sekä 1600-luvun puritaani Solomon Kane.

Pulp-kirjallisuutta ei tietenkään pitäisi arvostella normaaleilla kriteereillä, mutta kokoelma on niin hölmö, ettei sitä oikein voi hyvänäkään pitää. Kaikki päähenkilöt tuppaavat olemaan pantterin, tiikerin tai suden kaltaisia supermiehiä, joita kuvataan lähes samoin sanankääntein. Afrikkalaisia kuvataan niin törkeällä tavalla, ettei sitä kehtaa tähän edes kirjoittaa. Naiset ovat enimmäkseen surkeita uikuttajia. Lisäksi tekstissä on sellaisia suoraan sanottuna outoja paradoksikäsitteitä kuin ”jättiläiskääpiö” ja ”tummankalvakka”, joiden sisältö ei oikein aukea.

Hölmöyden kruunaa Sadelehdon tajunnanvirtamainen esipuhe, jossa toimittaja pyrkii rakentamaan jonkinlaista kirjailijamyyttiä, sekä Peter Mustosen anatomisesti epäkorrekti ja muutenkin huono kansikuva. Kiinnostavaa tarinoissa ovat Lovecraft-vaikutteet, mutta pelkästään niiden takia kokoelmaa ei ehkä kannata ruveta lukemaan. Howardista kiinnostuneille aloittelijoille suosittelenkin mieluummin Conan-tarinoita, esimerkiksi kokoelmaa Conan taistelija.

Katsokaa nyt itse.