Mark Kurlansky: Suola - Eräs maailmanhistoria

Mark Kurlansky käsittelee populaarissa tietokirjassaan suolan historiaa aina ammoisesta muinaisudesta nykypäivään ympäri maailmaa. Hän käy läpi suolan merkitystä ihmiskunnalle, erilaisia suolantuotantotapoja, suolalaatuja ja suolaa sisältäviä ruokalajeja. Kirja perustuu paitsi tutkimuskirjallisuuteen, myös alkuperäislähteisiin sekä vierailuihin eri suolantuotantopaikoissa sekä suolan tuottamiseen liittyvien ihmisten haastatteluihin. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, mutta kirjallisuusluettelo siitä löytyy.

Kirja ei ole aivan niin kiinnostava kuin mitä alun ja aiheen perusteella voisi olettaa. Erityisesti Yhdysvaltojen suolatuotantoa käsittelevä osuus oli suoraan sanottuna aika tylsä. Pomppiminen ajasta ja paikasta toiseen hämmentää lukijaa, ja kirjoittajan tiukka keskittyminen suolaan ja vain suolaan saa epäilemään, että hän kenties jopa liioittelee tuon hyödykkeen merkitystä maailman historiassa. Lievää ärsytystä minussa aiheuttivat myös alun taivastelut siitä, miksi entisaikain ihmiset pitivät suolaa niin tärkeänä, kun kirjailija lähes samaan hengenvetoon kuitenkin kertoo suolantuotannon työläydestä ja suolan monista käyttötarkoituksista.

Teoksen suomennos ei ole mitenkään erityisen loistava. Erityisesti huomio kiinnittyy lainausten suomentamiseen, jossa suomentaja ei ole vaivautunut selvittämään, olisiko lainattuja teoksia jo aiemmin suomennettu jollakin vakiintuneella nimellä (esim. Lu Wenfu: Herkkusuu). Lisäksi kirjassa on paljon kursivointi- ja sisennysvirheitä, jotka vaikeuttavat lukemista.

Suosittelen kirjaa ruoka- ja maustehistoriasta kiinnostuneille, mutta tietyin varauksin: kirja ei ehkä ole historiallisten asioiden lähteenä ihan totaalisen luotettava.

Kotimaisen nykykirjallisuuden muistilista

Eräässä facebook-keskustelussa puhuttiin kotimaisen kirjallisuuden dissaamisesta. On olemassa ihmisiä, jotka eivät lue kotimaista kaunokirjallisuutta, koska pitävät sitä kategorisesti huonona tai uskovat, etteivät lähtökohtaisesti pidä siitä. Monien keskustelijoiden mielestä tällainen oli käsittämätöntä, koska Suomessa ilmestyy paljon kirjoja, eikä koko maan kirjallisuuden kentästä voi tehdä päätelmiä muutaman lukemansa kirjan perusteella, saati kokonaan kotimaista kirjallisuutta lukematta.

Kuulun itsekin kotimaisen dissaajiin. Vanhat menevät, mutta nykykirjallisuus on mielestäni huonoa. Tarkemmin sanottuna olen lukenut ehkä viitisentoista 2000-luvulla ilmestynyttä suomalaista kirjaa, enkä ole keskimäärin pitänyt niistä. Monet ovat ihan ok, jotkut ovat kamalia, osa niin mitäänsanomattomia, ettei niitä edes muista lukeneensa. Yksikään lukemani 2000-luvulla kirjoitettu suomalainen kaunokirjallinen teos ei ole mielestäni ollut loistava.

Keskustelu sai minut kuitenkin tajuamaan, että 15 on aika pieni otos. Päätän nyt antaa kotimaiselle nykykirjallisuudelle uuden mahdollisuuden ja lukea muutamia kirjoja. Jos näistä ei löydy mitään kivaa, pitäkööt tunkkinsa. Lista perustuu saamiini suosituksiin, eli nämä ovat kaikki sellaisia kirjoja, jotka ovat jonkun mielestä hyviä tai ainakin ihan luettavia. Tässä listani:

Tuomas Vimma: Raksa

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Päivi Alasalmi: Valkoinen nainen

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Kirotun maan kulkijat (julk. toukokuu 2014)

Vakavahko genretön ei ole listassa kovin hyvin edustettuna. Lukisin sellaistakin, mutta minulle suositellut kirjat käsittelevät juonikuvausten perusteella aiheita, jotka tuntuvat vähän ankeilta (esimerkiksi nälkäkuolema ja Pirkko Saision elämä - onneksi sentään eri kirjassa). Jos joku keksii mukavasta aiheesta kirjoitettua genretöntä suomalaista nykykirjallisuutta, saa suositella!

Andrew Dalby: Dangerous Tastes

Andrew Dalbyn teos Dangerous Tastes: The Story of Spices on kiinnostavinta, mitä olen vähään aikaan lukenut. Ruokahistorioitsija ja kielitieteilijä Dalby kertoo siinä mausteiden alkuperästä: milloin kukin mauste on ensmmäistä kertaa ollut ihmiskunnan käytössä, missä sitä on kasvatettu, milloin siitä on alettu käydä kauppaa ja mihin sitä on käytetty. Kirja paljastaa, että sellaisilla tutuilla mausteilla kuin esimerkiksi kanelilla ja kardemummalla on hyvin eksoottinen alkuperä, mutta se esittelee myös monia nyky-Euroopassa jo unohtuneita mausteita.

Kirjan näkökulma painottuu vahvasti mausteisiin, eikä kirjoittaja juurikaan sido maustekaupan ja mausteiden löytämisen tapahtumia maailman- tai varsinkaan sotahistoriaan, vaikka nämä asiat mitä suurimmassa määrin liittyvät yhteen. Kirjoittaja ei myöskään juurikaan taustoita käsittelemiään asioita tai useinkaan täsmennä, ovatko hänen kertomansa vuosiluvut ennen vai jälkeen länsimaisen ajanlaskun alkua. Kaikki tämä aiheuttaa sen, että kirja vaatii lukijaltaan varsin hyvää yleissivistystä ja tietoja historiasta.

Toisena, ehkä useimpien lukijoiden mielestä pienehkönä, puutteen voi pitää sitä, että kirjoittaja käyttää aika säästeliäästi lähdeviitteitä. Lisäksi kirjan rakenteen logiikkaa on mielestäni välillä vaikea hahmottaa, ja samoihin asioihin palataan usein mielestäni hiukan oudossa järjestyksessä.

Näistä varsin pienistä puutteista huolimatta rohkenen suositella kirjaa kaikille ruoan historiasta ja etenkin mausteista kiinnostuneille.

Kung Fu -lehti

Yleisön pyynnöstä arvostelen Kung Fu -lehden numeron 5/1974.

Hitusen kieli poskessa tehdyltä vaikuttavassa lehdessä on kaikenlaista kung fu -asiaa: kavalan tohtori Fu Manchun maailmanvalloitusyrityksiä käsittelevä kolmeen osaan jaettu sarjakuva sekä sen välissä julkaistu elokuva-arvostelu sekä selostus Shaolin-temppeleistä.

Sarjakuvassa ei ole paljon mitään järkeä, mutta sen on sentään kuvittanut Marveliakin 80-luvulla piirtänyt John Buscema tunnistettavalla tyylillään. Elokuva-arvostelu oli kohtuullisen hauska ja jopa hiukan hörähtelin arvostelijan suorasanaiselle kuvaukselle ilmeisen pöljästä elokuvasta. (Jos jotakuta kiinnostaa, niin kyseessä on elokuva nimeltään Chinese Mechanic - ehkäpä tämä elokuva, jolla on sama nimi ja sama pääosan esittäjä, vaikka juoni kuulostaakin ihan erilaiselta.) Kuvaus Shaolin-temppelistä on sekava ja jaaritteleva, mutta siitä saa jonkinlaista tietoa aiheesta.

Oman lisänsä lukukokemukseen toi lehden varsin marinoitu tila. Sivuille on kaatunut jotain töhnää, ja lehti haisee, kuten varmaan on asiaankuuluvaa 70-luvun kung fu -lehden kohdalla.

Lehden takakannessa mainostetaan Vampirellaa! Kas tuossapa käytännöllinen uimapuku.

Kenelleköhän uskaltaisin suositella tätä julkaisua? Ehkäpä jälleen kerran henkilöille, joilla on hyvin valikoiva maku.

Ilias, toinen laulu

Iliaan toisen laulun alussa Zeus pohtii, miten Akhilleus saisi kunnian. Hän päättääkin tehdä Agamemnonille källin ja lähettää tälle valheellisen enneunen: jos akhaijit nyt ryhtyvät taisteluun, he tulevat voittamaan sodan. Herättyään Agamemnon kutsuu akhaijit kokoon, ja nämä uskovat enneuneen, kun sen kerran on nähnyt sotaurho ja ylipäällikkö Agamemnon.

Nyt seuraa huikaiseva juonenkäänne. Sen sijaan, että määräisi joukot hyökkäykseen, Agamemnon ehdottaakin, että sotajoukko suorii kotiin: "Neuvoni kuulkaa siis sekä seuratkaa sitä kaikki: karkotkaamme jo laivoin pois sulo-syntymämaahan, emmehän Troiaa voi katulaajaa vallata koskaan."

Toisin kuin Agamemnon ehkä on olettanut, akhaijit rynnivät laivoilleen suunnilleen riemusta kiljuen ja koko sotaretki on mennä mönkään. Tarvitaan Odysseuksen apua, että sotajoukko saadaan kuriin ja järjestykseen ja takaisin taistelumielelle: päälliköitä Odysseus suostuttelee, rahvasta hakkaa valtikalla saadakseen nämä tottelemaan. Kaikki muut saadaankin järjestykseen, paitsi eräs Thersites, "suunpieksäjä suunnaton", joka "rumin mies oli Troian luo tulijoista, kampurajalka ja nilkku". Thersites kritisoi Agamemnonin toimintaa, mutta väkivallalla tästäkin tilanteesta selvitään: mies tokenee, kun Odysseus hakkaa häntäkin valtikalla.

Akhaijien päämiehet uhraavat ja rukoilevat, ja sotajoukot järjestetään hyökkäykseen. Laulun loppuosa koostuu äärettömän tylsästä laivaluettelosta, jossa luetellaan heimoittain ensin akhaijien ja aivan laulun lopussa lyhyesti troialaisten sotajoukkoihin kuuluvat pienemmät porukat. Tämä osuus on selitysten mukaan myöhempää tuotantoa kuin muu osa runoelmaa, eivätkä siinä esitetyt kansallisuuksien suhteet vastaa muuta runoelmaa. Aasinsillanomaisesti myös troialaiset havaitsevat, että akhaijit aikovat ryhtyä hyökkäykseen, ja järjestävät omat joukkonsa.

Laulun alkuosa on melkoista sekoilua, josta on vaikea sanoa, onko se tarkoitettu humoristiseksi vai ei. Agamemnonin reaktio enneuneensa ja Odysseuksen riehuminen valtikan kanssa ainakin vaikuttavat nykylukijasta melkoiselta komedialta.

Vielä sananen suomennoksesta: mitä mahtaa tarkoittaa "taloss' Aktorin, Azeun pojan, nous yliskammiohon tytär kaino ja kohtasi Areen suurväkisen; salasaapuja siell' lepäytteli immen"? Kuulostaa potentiaalisesti vähän tuhmalta, mutta kuka tästä koukeroisesta kielestä selvän saa?

James M. Ward ja Jane Cooper Hong: Pool of Radiance

Pool of Radiance oli lapsuuteni suosikkipelejä. Tai tarkemmin sanottuna se oli itse ohjelmoitujen pelien ja merkkigrafiikkapohjaisten pacman-kloonien lisäksi ainoa pelimme. Asiaan kuului, että peliä pelattiin ikivanhalla harmaanäyttö-pc:llä, jonka toisessa korppuasemassa rouskutti DOS-levyke ja toiseen vaihdeltiin pelilevykkeitä sen mukaan, missä Phlanin kaupunginosassa satuttiin liikkumaan. Taistelujen latautumista odottaessa olisi vaikka kerinnyt keittää kahvit, grafiikka oli täydellisen epäselvää ja englantiakin oli tainnut tulla luettua peräti kaksi vuotta, mikä ei kovinkaan paljon auttanut pelin juonen tajuamisessa. Sen verran kuitenkin ymmärsin, että pelissä oli tarkoitus "puhdistaa slummeja", toisin sanoen tappaa kaikki niiden asukkaat. Jo lapsena sellainen tuntui minusta hiukan epäeettiseltä.

Tätä taustaa vasten odotukset Pool of Radiance -kirjan suhteen eivät varsinaisesti olleet korkealla. Kirja paljastuikin jopa omassa lajissaan melkoisen köykäiseksi. Eiväthän Forgotten Realms -kirjat nyt muutenkaan mitään korkeakirjallisuutta ole, mutta PoR kunnostautuu sellaisella juonen älyttömyydellä ja henkilöhahmojen pölvästiydellä, että sellaista harvoin näkee. Lisäksi kirja heijastelee mielestäni hupaisalla tavalla 80-luvun kulttuurisia ilmiöitä, muun muassa kehonrakennusta ja He-Manin tapaisia audiovisuaalisia tuotteita.

Kirjan juoni on oikeastaan niin hölmö ja sellaisia aukkoja täynnä, etten lähde analysoimaan sitä tarkemmin. Haluan kuitenkin tuoda esille suosikkikohtani: yksi päähenkilöistä joutuu murhanhimoisen raivon valtaan nähtyään huonosti hoidetun keittiöpuutarhan kituvat kaalit. Jos ette muuten usko, niin tässä on kuva aukeamasta:

Liisa Keltikangas-Järvinen: Temperamentti - ihmisen yksilöllisyys

Liisa Keltikangas-Järvisen kirjassa kerrotaan niistä synnynnäisistä piirteistä, jotka muodostavat ihmisen temperamentin. Keltikangas-Järvisen mukaan temperamentti on suhteellisen pysyvä setti ominaisuuksia, jotka ilmenevät jo lapsuudessa ja kestävät aikuisuuteen. Esimerkiksi ujous, varautuneisuus, aktiivisuus tai sosiaalisuus voivat olla temperamenttipiirteitä.

Keltikangas-Järvinen kertoo, että mikään temperamentti ei sinällään ole hyvä tai huono, vaan olennaista on temperamentin ja ympäristön yhteensopivuus. Esimerkiksi koulussa tietyt temperamenttipiirteet voivat ennakoida ongelmia, ja siksi opetuksessa ja muussakin kasvatuksessa olisi hyvä ottaa huomioon lasten yksilölliset temperamentit.

Keltikangas-Järvisen kirja on tärkeä puheenvuoro tärkeästä aiheesta, ja uskoakseni hänen oppejaan on nykyään kasvatusalalla otettu huomioon. Kirja kuitenkin mielestäni kärsii jonkinlaisesta sekavuudesta: erityisesti Keltikangas-Järvisen esittelemät temperamenttiluokitukset (helppo temperamentti, vaikea temperamentti jne.) ovat mielestäni todella epäloogisia ja arkikokemuksen vastaisia. Myös sosiaalisen ujouden niputtaminen yhteen kaikenlaisten uusien asioiden vierastamisen kanssa tuntuu itselleni vieraalta. Asia siis sinänsä on mielestäni tärkeä, mutta pohdin, onko kirjan oppien soveltamisesta oikeasti mitään hyötyä - vaara luokittaa ihmiset aivan väärin on mielestäni todella ilmeinen.

Puutteistaan huolimatta kirja on mielestäni ajatuksia herättävää ja tärkeää luettavaa sekä lasten vanhemmille että opettajille.