Andrew Dalby: Dangerous Tastes

Andrew Dalbyn teos Dangerous Tastes: The Story of Spices on kiinnostavinta, mitä olen vähään aikaan lukenut. Ruokahistorioitsija ja kielitieteilijä Dalby kertoo siinä mausteiden alkuperästä: milloin kukin mauste on ensmmäistä kertaa ollut ihmiskunnan käytössä, missä sitä on kasvatettu, milloin siitä on alettu käydä kauppaa ja mihin sitä on käytetty. Kirja paljastaa, että sellaisilla tutuilla mausteilla kuin esimerkiksi kanelilla ja kardemummalla on hyvin eksoottinen alkuperä, mutta se esittelee myös monia nyky-Euroopassa jo unohtuneita mausteita.

Kirjan näkökulma painottuu vahvasti mausteisiin, eikä kirjoittaja juurikaan sido maustekaupan ja mausteiden löytämisen tapahtumia maailman- tai varsinkaan sotahistoriaan, vaikka nämä asiat mitä suurimmassa määrin liittyvät yhteen. Kirjoittaja ei myöskään juurikaan taustoita käsittelemiään asioita tai useinkaan täsmennä, ovatko hänen kertomansa vuosiluvut ennen vai jälkeen länsimaisen ajanlaskun alkua. Kaikki tämä aiheuttaa sen, että kirja vaatii lukijaltaan varsin hyvää yleissivistystä ja tietoja historiasta.

Toisena, ehkä useimpien lukijoiden mielestä pienehkönä, puutteen voi pitää sitä, että kirjoittaja käyttää aika säästeliäästi lähdeviitteitä. Lisäksi kirjan rakenteen logiikkaa on mielestäni välillä vaikea hahmottaa, ja samoihin asioihin palataan usein mielestäni hiukan oudossa järjestyksessä.

Näistä varsin pienistä puutteista huolimatta rohkenen suositella kirjaa kaikille ruoan historiasta ja etenkin mausteista kiinnostuneille.

Kung Fu -lehti

Yleisön pyynnöstä arvostelen Kung Fu -lehden numeron 5/1974.

Hitusen kieli poskessa tehdyltä vaikuttavassa lehdessä on kaikenlaista kung fu -asiaa: kavalan tohtori Fu Manchun maailmanvalloitusyrityksiä käsittelevä kolmeen osaan jaettu sarjakuva sekä sen välissä julkaistu elokuva-arvostelu sekä selostus Shaolin-temppeleistä.

Sarjakuvassa ei ole paljon mitään järkeä, mutta sen on sentään kuvittanut Marveliakin 80-luvulla piirtänyt John Buscema tunnistettavalla tyylillään. Elokuva-arvostelu oli kohtuullisen hauska ja jopa hiukan hörähtelin arvostelijan suorasanaiselle kuvaukselle ilmeisen pöljästä elokuvasta. (Jos jotakuta kiinnostaa, niin kyseessä on elokuva nimeltään Chinese Mechanic - ehkäpä tämä elokuva, jolla on sama nimi ja sama pääosan esittäjä, vaikka juoni kuulostaakin ihan erilaiselta.) Kuvaus Shaolin-temppelistä on sekava ja jaaritteleva, mutta siitä saa jonkinlaista tietoa aiheesta.

Oman lisänsä lukukokemukseen toi lehden varsin marinoitu tila. Sivuille on kaatunut jotain töhnää, ja lehti haisee, kuten varmaan on asiaankuuluvaa 70-luvun kung fu -lehden kohdalla.

Lehden takakannessa mainostetaan Vampirellaa! Kas tuossapa käytännöllinen uimapuku.

Kenelleköhän uskaltaisin suositella tätä julkaisua? Ehkäpä jälleen kerran henkilöille, joilla on hyvin valikoiva maku.

Ilias, toinen laulu

Iliaan toisen laulun alussa Zeus pohtii, miten Akhilleus saisi kunnian. Hän päättääkin tehdä Agamemnonille källin ja lähettää tälle valheellisen enneunen: jos akhaijit nyt ryhtyvät taisteluun, he tulevat voittamaan sodan. Herättyään Agamemnon kutsuu akhaijit kokoon, ja nämä uskovat enneuneen, kun sen kerran on nähnyt sotaurho ja ylipäällikkö Agamemnon.

Nyt seuraa huikaiseva juonenkäänne. Sen sijaan, että määräisi joukot hyökkäykseen, Agamemnon ehdottaakin, että sotajoukko suorii kotiin: "Neuvoni kuulkaa siis sekä seuratkaa sitä kaikki: karkotkaamme jo laivoin pois sulo-syntymämaahan, emmehän Troiaa voi katulaajaa vallata koskaan."

Toisin kuin Agamemnon ehkä on olettanut, akhaijit rynnivät laivoilleen suunnilleen riemusta kiljuen ja koko sotaretki on mennä mönkään. Tarvitaan Odysseuksen apua, että sotajoukko saadaan kuriin ja järjestykseen ja takaisin taistelumielelle: päälliköitä Odysseus suostuttelee, rahvasta hakkaa valtikalla saadakseen nämä tottelemaan. Kaikki muut saadaankin järjestykseen, paitsi eräs Thersites, "suunpieksäjä suunnaton", joka "rumin mies oli Troian luo tulijoista, kampurajalka ja nilkku". Thersites kritisoi Agamemnonin toimintaa, mutta väkivallalla tästäkin tilanteesta selvitään: mies tokenee, kun Odysseus hakkaa häntäkin valtikalla.

Akhaijien päämiehet uhraavat ja rukoilevat, ja sotajoukot järjestetään hyökkäykseen. Laulun loppuosa koostuu äärettömän tylsästä laivaluettelosta, jossa luetellaan heimoittain ensin akhaijien ja aivan laulun lopussa lyhyesti troialaisten sotajoukkoihin kuuluvat pienemmät porukat. Tämä osuus on selitysten mukaan myöhempää tuotantoa kuin muu osa runoelmaa, eivätkä siinä esitetyt kansallisuuksien suhteet vastaa muuta runoelmaa. Aasinsillanomaisesti myös troialaiset havaitsevat, että akhaijit aikovat ryhtyä hyökkäykseen, ja järjestävät omat joukkonsa.

Laulun alkuosa on melkoista sekoilua, josta on vaikea sanoa, onko se tarkoitettu humoristiseksi vai ei. Agamemnonin reaktio enneuneensa ja Odysseuksen riehuminen valtikan kanssa ainakin vaikuttavat nykylukijasta melkoiselta komedialta.

Vielä sananen suomennoksesta: mitä mahtaa tarkoittaa "taloss' Aktorin, Azeun pojan, nous yliskammiohon tytär kaino ja kohtasi Areen suurväkisen; salasaapuja siell' lepäytteli immen"? Kuulostaa potentiaalisesti vähän tuhmalta, mutta kuka tästä koukeroisesta kielestä selvän saa?

James M. Ward ja Jane Cooper Hong: Pool of Radiance

Pool of Radiance oli lapsuuteni suosikkipelejä. Tai tarkemmin sanottuna se oli itse ohjelmoitujen pelien ja merkkigrafiikkapohjaisten pacman-kloonien lisäksi ainoa pelimme. Asiaan kuului, että peliä pelattiin ikivanhalla harmaanäyttö-pc:llä, jonka toisessa korppuasemassa rouskutti DOS-levyke ja toiseen vaihdeltiin pelilevykkeitä sen mukaan, missä Phlanin kaupunginosassa satuttiin liikkumaan. Taistelujen latautumista odottaessa olisi vaikka kerinnyt keittää kahvit, grafiikka oli täydellisen epäselvää ja englantiakin oli tainnut tulla luettua peräti kaksi vuotta, mikä ei kovinkaan paljon auttanut pelin juonen tajuamisessa. Sen verran kuitenkin ymmärsin, että pelissä oli tarkoitus "puhdistaa slummeja", toisin sanoen tappaa kaikki niiden asukkaat. Jo lapsena sellainen tuntui minusta hiukan epäeettiseltä.

Tätä taustaa vasten odotukset Pool of Radiance -kirjan suhteen eivät varsinaisesti olleet korkealla. Kirja paljastuikin jopa omassa lajissaan melkoisen köykäiseksi. Eiväthän Forgotten Realms -kirjat nyt muutenkaan mitään korkeakirjallisuutta ole, mutta PoR kunnostautuu sellaisella juonen älyttömyydellä ja henkilöhahmojen pölvästiydellä, että sellaista harvoin näkee. Lisäksi kirja heijastelee mielestäni hupaisalla tavalla 80-luvun kulttuurisia ilmiöitä, muun muassa kehonrakennusta ja He-Manin tapaisia audiovisuaalisia tuotteita.

Kirjan juoni on oikeastaan niin hölmö ja sellaisia aukkoja täynnä, etten lähde analysoimaan sitä tarkemmin. Haluan kuitenkin tuoda esille suosikkikohtani: yksi päähenkilöistä joutuu murhanhimoisen raivon valtaan nähtyään huonosti hoidetun keittiöpuutarhan kituvat kaalit. Jos ette muuten usko, niin tässä on kuva aukeamasta:

Liisa Keltikangas-Järvinen: Temperamentti - ihmisen yksilöllisyys

Liisa Keltikangas-Järvisen kirjassa kerrotaan niistä synnynnäisistä piirteistä, jotka muodostavat ihmisen temperamentin. Keltikangas-Järvisen mukaan temperamentti on suhteellisen pysyvä setti ominaisuuksia, jotka ilmenevät jo lapsuudessa ja kestävät aikuisuuteen. Esimerkiksi ujous, varautuneisuus, aktiivisuus tai sosiaalisuus voivat olla temperamenttipiirteitä.

Keltikangas-Järvinen kertoo, että mikään temperamentti ei sinällään ole hyvä tai huono, vaan olennaista on temperamentin ja ympäristön yhteensopivuus. Esimerkiksi koulussa tietyt temperamenttipiirteet voivat ennakoida ongelmia, ja siksi opetuksessa ja muussakin kasvatuksessa olisi hyvä ottaa huomioon lasten yksilölliset temperamentit.

Keltikangas-Järvisen kirja on tärkeä puheenvuoro tärkeästä aiheesta, ja uskoakseni hänen oppejaan on nykyään kasvatusalalla otettu huomioon. Kirja kuitenkin mielestäni kärsii jonkinlaisesta sekavuudesta: erityisesti Keltikangas-Järvisen esittelemät temperamenttiluokitukset (helppo temperamentti, vaikea temperamentti jne.) ovat mielestäni todella epäloogisia ja arkikokemuksen vastaisia. Myös sosiaalisen ujouden niputtaminen yhteen kaikenlaisten uusien asioiden vierastamisen kanssa tuntuu itselleni vieraalta. Asia siis sinänsä on mielestäni tärkeä, mutta pohdin, onko kirjan oppien soveltamisesta oikeasti mitään hyötyä - vaara luokittaa ihmiset aivan väärin on mielestäni todella ilmeinen.

Puutteistaan huolimatta kirja on mielestäni ajatuksia herättävää ja tärkeää luettavaa sekä lasten vanhemmille että opettajille.

Mikä on kirjasto?

Seurasin pitkästä aikaa kirjastoalan sisäistä keskustelua internetistä. Tein hivenen masentavan havainnon: eräänä keskeisenä puheenaiheena näyttää edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin olevan Entressen kirjasto, sen nuorisotalomaisuus ja etenkin tämän formaatin paheksuminen.

Keskustelu sai minut pohtimaan, mikä oikeastaan on kirjasto. Olen joskus vuosia sitten kuullut mielestäni hyvän määritelmän, jonka muistaakseni lausui Turun kaupunginkirjaston kirjastotoimenjohtaja Inkeri Näätsaari. Määritelmän mukaan kirjasto on yhtä kuin kokoelma, luettelo ja asiakaspalvelu. Laveammin asian voi ilmaista siten, että kirjaston tehtävä on pitää (luettelon ja asiakaspalvelun välityksellä) tarjolla tietoa (joka on tallennettu fyysisesti kokoelman muodostaviin niteisiin, tai mihin sitä nyt nykyään tallennetaankaan). Kaikki tieto ei tietenkään ole tallennettuna kirjoihin tai muihin fyysisiin, lainattavissa oleviin esineisiin, vaan varsin suuri osa tiedosta löytyy nykyään sähköisessä muodossa tietoverkosta, ja osa tiedosta löytyy tietenkin vain ihmisten aivoista.

Mielestäni kirjaston tehtävä on helpottaa asiakkaiden pääsyä kaiken tiedon äärelle, formaatista riippumatta. Fyysisten tallenteiden - kirjojen, cd-levyjen ja vastaavien - kohdalla perinteinen asiasanoitus ja luokitus luettelotietokantoineen ja tietopalveluhenkilöstöineen on hyvä keino. Tietoverkossa olevan tiedon löytämiseen nämä keinot eivät ole yhtä hyviä. Verkossa olevan tiedon löytämiseen meillä ei tällä hetkellä ole erityisen hyviä keinoja, mutta vähimmäisvaatimuksena on mielestäni riittävä asiakastyöasemien määrä sekä henkilökunnan riittävät tiedot siitä, millaista tietoa verkossa on ja miten sitä voi hakea. Mitä taas tulee ihmisten päänupin sisällä olevaan tietoon, sitä voi yrittää kalastella esille yleisöluennoin, lukupiirein, keskustelukerhoin ja vuorovaikutteisin kirjavinkkauksin.

Tietopalvelu on siis mielestäni kirjaston keskeisin toiminto. Yleisen kirjaston ei kuulu olla nuorisotalo tai mekkalointiareena, mutta ei myöskään kirjanrakastamo, jossa bibliofiilit hautovat aarteitaan kirkkomaisen hiljaisuuden vallitessa jättäen huomiotta ympäröivän yhteiskunnan kehityksen. Jos toiminto palvelee tietopalvelua, sitä pitää harjoittaa - jos taas ei, sitä ei pidä tehdä.

Entäs viihde, lukija ehkä kysyy. Itse olen sitä mieltä, että taide, viihde ja tieto eivät sulje toisiaan pois. Konsolipelit ja hömppäromaanit ovat yhtä hyviä tietopalvelutoiminnan kohteita kuin talonrakennus tai Foucault. Kirjasto ei toki voi ottaa kokoelmaansa kaikkea, mutta kirjastohenkilökunta pystyy etsimään tietoa kaikesta.

Ross W. Greene: Tulistuva lapsi

Yhdysvaltalainen psykologi Ross W. Greene esittelee kirjassaan uuden lähestymistavan helposti turhautuvien ja joustamattomien lasten ymmärtämiseen ja kasvattamiseen. Greenen mukaan tulistuminen ja raivokohtaukset eivät ole tahallisia, vaan johtuvat oppimisvaikeuksista mm. turhautumisen sietoon, tunteiden käsittelyyn, joustavuuteen, suunnitteluun ja organisointiin liittyvillä alueilla. Greenen mukaan lapsi käyttäytyy hyvin, jos osaa, ja hänen kasvatusnäkemyksensä mukaan lapsia tuleekin opettaa selviytymään paremmin näillä osa-alueilla. Nykyään muodissa olevat palkitsemis-, rangaistus-, pisteytys-, ja jäähykäytännöt eivät palvele tätä tarkoitusta, ja niistä pitäisikin hänen mukaansa luopua varsinkin helposti tulistuvien lasten kohdalla.

Greene esittelee kirjassaan "B-suunnitelmaksi" kutsumansa tavan kommunikoida hedelmällisemmin tulistuvien lasten kanssa. B-suunnitelma on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin How to talk so kides will listen... -kirjassa esitellyt kommunikoinnin menetelmät. Se perustuu empatiaan, molempien osapuolten huolenaiheiden huomioonottamiseen sekä ongelman ratkaisemiseen yhdessä.

Greenen kirja tarjoaa mielestäni hyviä työkaluja paitsi tulistuvien lasten, myös tavallisten lasten ja aikuisten kanssa toimimiseen. B-suunnitelmaa voi hyvin soveltaa esimerkiksi asiakaspalvelutyössä, ja lienen itse tietämättäni soveltanut sitä esimerkiksi erilaisista maksuista valittavien asiakkaiden kanssa.

Kirjassa on sen suurten ansioiden lisäksi joitakin puutteita. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy toistoon. Jo sinällään melko ohuessa kirjassa toistetaan amerikkalaiseen tapaan monet asiat hyvinkin kolmeen tai neljään kertaan, jolloin lukijan huomio herpaantuu.

Toinen puute liittyy kirjan sisältöön. Vaikka asia sivulauseenomaisesti mainitaankin, kirjoittaja ei erityisesti painota sitä tosiasiaa, että lapsen tulistuminen voi olla - ja usein uskoakseni onkin - oire perheen tai yhteiskunnan laajemmista, syvemmistä ongelmista. Uskoakseni (ainakin hieman isompien) lasten raivokohtaukset usein liittyvät tilanteeseen, jossa heiltä vaaditaan epärealistisia asioita, usein luullakseni joko huomattavaa älyllistä kypsyyttä tai emotionaalista itsenäisyyttä. Tällöin varsinainen ongelma ei ole lapsessa, vaan vanhemmissa tai yhteiskunnassa. Mielestäni on myös väärin verrata saman perheen lapsia ja todeta, että tulistuva lapsi on epänormaali, koska hänen sisaruksensa on vastaavassa tilanteessa rauhallinen - voihan olla, että juuri rauhallisena pysyvä lapsi on epänormaalin rauhallinen, ja tulistuva taas reagoi normaalisti olosuhteet huomioon ottaen. Pyytäisinkin kirjan lukijoita ensin katsomaan peiliin ja pohtimaan, voisivatko omassa lapsessa ilmenevät oireet johtua jostakin lapsen ulkopuolisesta tekijästä, esimerkiksi vanhempien omista ongelmista.

Muutamista puutteista huolimatta pidän kirjaa kuitenkin varsin hyödyllisenä oppaana siihen, miten tulistuvien lasten ja ylipäätään ihmisten kanssa tullaan toimeen. Suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka ovat ihmisten kanssa tekemisissä ja kokevat sen joskus vaikeaksi.