Liisa Keltikangas-Järvinen: Temperamentti - ihmisen yksilöllisyys

Liisa Keltikangas-Järvisen kirjassa kerrotaan niistä synnynnäisistä piirteistä, jotka muodostavat ihmisen temperamentin. Keltikangas-Järvisen mukaan temperamentti on suhteellisen pysyvä setti ominaisuuksia, jotka ilmenevät jo lapsuudessa ja kestävät aikuisuuteen. Esimerkiksi ujous, varautuneisuus, aktiivisuus tai sosiaalisuus voivat olla temperamenttipiirteitä.

Keltikangas-Järvinen kertoo, että mikään temperamentti ei sinällään ole hyvä tai huono, vaan olennaista on temperamentin ja ympäristön yhteensopivuus. Esimerkiksi koulussa tietyt temperamenttipiirteet voivat ennakoida ongelmia, ja siksi opetuksessa ja muussakin kasvatuksessa olisi hyvä ottaa huomioon lasten yksilölliset temperamentit.

Keltikangas-Järvisen kirja on tärkeä puheenvuoro tärkeästä aiheesta, ja uskoakseni hänen oppejaan on nykyään kasvatusalalla otettu huomioon. Kirja kuitenkin mielestäni kärsii jonkinlaisesta sekavuudesta: erityisesti Keltikangas-Järvisen esittelemät temperamenttiluokitukset (helppo temperamentti, vaikea temperamentti jne.) ovat mielestäni todella epäloogisia ja arkikokemuksen vastaisia. Myös sosiaalisen ujouden niputtaminen yhteen kaikenlaisten uusien asioiden vierastamisen kanssa tuntuu itselleni vieraalta. Asia siis sinänsä on mielestäni tärkeä, mutta pohdin, onko kirjan oppien soveltamisesta oikeasti mitään hyötyä - vaara luokittaa ihmiset aivan väärin on mielestäni todella ilmeinen.

Puutteistaan huolimatta kirja on mielestäni ajatuksia herättävää ja tärkeää luettavaa sekä lasten vanhemmille että opettajille.

Mikä on kirjasto?

Seurasin pitkästä aikaa kirjastoalan sisäistä keskustelua internetistä. Tein hivenen masentavan havainnon: eräänä keskeisenä puheenaiheena näyttää edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin olevan Entressen kirjasto, sen nuorisotalomaisuus ja etenkin tämän formaatin paheksuminen.

Keskustelu sai minut pohtimaan, mikä oikeastaan on kirjasto. Olen joskus vuosia sitten kuullut mielestäni hyvän määritelmän, jonka muistaakseni lausui Turun kaupunginkirjaston kirjastotoimenjohtaja Inkeri Näätsaari. Määritelmän mukaan kirjasto on yhtä kuin kokoelma, luettelo ja asiakaspalvelu. Laveammin asian voi ilmaista siten, että kirjaston tehtävä on pitää (luettelon ja asiakaspalvelun välityksellä) tarjolla tietoa (joka on tallennettu fyysisesti kokoelman muodostaviin niteisiin, tai mihin sitä nyt nykyään tallennetaankaan). Kaikki tieto ei tietenkään ole tallennettuna kirjoihin tai muihin fyysisiin, lainattavissa oleviin esineisiin, vaan varsin suuri osa tiedosta löytyy nykyään sähköisessä muodossa tietoverkosta, ja osa tiedosta löytyy tietenkin vain ihmisten aivoista.

Mielestäni kirjaston tehtävä on helpottaa asiakkaiden pääsyä kaiken tiedon äärelle, formaatista riippumatta. Fyysisten tallenteiden - kirjojen, cd-levyjen ja vastaavien - kohdalla perinteinen asiasanoitus ja luokitus luettelotietokantoineen ja tietopalveluhenkilöstöineen on hyvä keino. Tietoverkossa olevan tiedon löytämiseen nämä keinot eivät ole yhtä hyviä. Verkossa olevan tiedon löytämiseen meillä ei tällä hetkellä ole erityisen hyviä keinoja, mutta vähimmäisvaatimuksena on mielestäni riittävä asiakastyöasemien määrä sekä henkilökunnan riittävät tiedot siitä, millaista tietoa verkossa on ja miten sitä voi hakea. Mitä taas tulee ihmisten päänupin sisällä olevaan tietoon, sitä voi yrittää kalastella esille yleisöluennoin, lukupiirein, keskustelukerhoin ja vuorovaikutteisin kirjavinkkauksin.

Tietopalvelu on siis mielestäni kirjaston keskeisin toiminto. Yleisen kirjaston ei kuulu olla nuorisotalo tai mekkalointiareena, mutta ei myöskään kirjanrakastamo, jossa bibliofiilit hautovat aarteitaan kirkkomaisen hiljaisuuden vallitessa jättäen huomiotta ympäröivän yhteiskunnan kehityksen. Jos toiminto palvelee tietopalvelua, sitä pitää harjoittaa - jos taas ei, sitä ei pidä tehdä.

Entäs viihde, lukija ehkä kysyy. Itse olen sitä mieltä, että taide, viihde ja tieto eivät sulje toisiaan pois. Konsolipelit ja hömppäromaanit ovat yhtä hyviä tietopalvelutoiminnan kohteita kuin talonrakennus tai Foucault. Kirjasto ei toki voi ottaa kokoelmaansa kaikkea, mutta kirjastohenkilökunta pystyy etsimään tietoa kaikesta.

Ross W. Greene: Tulistuva lapsi

Yhdysvaltalainen psykologi Ross W. Greene esittelee kirjassaan uuden lähestymistavan helposti turhautuvien ja joustamattomien lasten ymmärtämiseen ja kasvattamiseen. Greenen mukaan tulistuminen ja raivokohtaukset eivät ole tahallisia, vaan johtuvat oppimisvaikeuksista mm. turhautumisen sietoon, tunteiden käsittelyyn, joustavuuteen, suunnitteluun ja organisointiin liittyvillä alueilla. Greenen mukaan lapsi käyttäytyy hyvin, jos osaa, ja hänen kasvatusnäkemyksensä mukaan lapsia tuleekin opettaa selviytymään paremmin näillä osa-alueilla. Nykyään muodissa olevat palkitsemis-, rangaistus-, pisteytys-, ja jäähykäytännöt eivät palvele tätä tarkoitusta, ja niistä pitäisikin hänen mukaansa luopua varsinkin helposti tulistuvien lasten kohdalla.

Greene esittelee kirjassaan "B-suunnitelmaksi" kutsumansa tavan kommunikoida hedelmällisemmin tulistuvien lasten kanssa. B-suunnitelma on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin How to talk so kides will listen... -kirjassa esitellyt kommunikoinnin menetelmät. Se perustuu empatiaan, molempien osapuolten huolenaiheiden huomioonottamiseen sekä ongelman ratkaisemiseen yhdessä.

Greenen kirja tarjoaa mielestäni hyviä työkaluja paitsi tulistuvien lasten, myös tavallisten lasten ja aikuisten kanssa toimimiseen. B-suunnitelmaa voi hyvin soveltaa esimerkiksi asiakaspalvelutyössä, ja lienen itse tietämättäni soveltanut sitä esimerkiksi erilaisista maksuista valittavien asiakkaiden kanssa.

Kirjassa on sen suurten ansioiden lisäksi joitakin puutteita. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy toistoon. Jo sinällään melko ohuessa kirjassa toistetaan amerikkalaiseen tapaan monet asiat hyvinkin kolmeen tai neljään kertaan, jolloin lukijan huomio herpaantuu.

Toinen puute liittyy kirjan sisältöön. Vaikka asia sivulauseenomaisesti mainitaankin, kirjoittaja ei erityisesti painota sitä tosiasiaa, että lapsen tulistuminen voi olla - ja usein uskoakseni onkin - oire perheen tai yhteiskunnan laajemmista, syvemmistä ongelmista. Uskoakseni (ainakin hieman isompien) lasten raivokohtaukset usein liittyvät tilanteeseen, jossa heiltä vaaditaan epärealistisia asioita, usein luullakseni joko huomattavaa älyllistä kypsyyttä tai emotionaalista itsenäisyyttä. Tällöin varsinainen ongelma ei ole lapsessa, vaan vanhemmissa tai yhteiskunnassa. Mielestäni on myös väärin verrata saman perheen lapsia ja todeta, että tulistuva lapsi on epänormaali, koska hänen sisaruksensa on vastaavassa tilanteessa rauhallinen - voihan olla, että juuri rauhallisena pysyvä lapsi on epänormaalin rauhallinen, ja tulistuva taas reagoi normaalisti olosuhteet huomioon ottaen. Pyytäisinkin kirjan lukijoita ensin katsomaan peiliin ja pohtimaan, voisivatko omassa lapsessa ilmenevät oireet johtua jostakin lapsen ulkopuolisesta tekijästä, esimerkiksi vanhempien omista ongelmista.

Muutamista puutteista huolimatta pidän kirjaa kuitenkin varsin hyödyllisenä oppaana siihen, miten tulistuvien lasten ja ylipäätään ihmisten kanssa tullaan toimeen. Suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka ovat ihmisten kanssa tekemisissä ja kokevat sen joskus vaikeaksi.

Vastauksia haastekysymyksiin

Lukeminen ja varsinkin bloggaaminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle, kiitos joululahjaksi saadun Skyrimin. MarikaOksa Oksan hyllyltä -blogista oli kuitenkin lähestynyt minua haastekysymyksillä, joihin vastaan.

1) Jos sinulla olisi juuri nyt mahdollisuus matkustaa aivan minne tahansa, minne lähtisit? Miksi?

Kävisin tapaamassa kaikkia kavereitani. Päättäisin reissun mustikkametsään - olettaen, että saisin matkustaa myös ajassa.

2) Haluaisitko suositella joitakin seuraamiasi blogeja - muita kuin kirjablogeja?

En juuri seuraa blogeja, mutta Ikomi on hyvä.

3) Onko kirjahyllysi järjestetty jonkin tietyn systeemin mukaan?

Kauno ja tieto erikseen, kauno aakkosjärjestyksessä ja tieto koon mukaan. Sarjakuvissa mystinen järjestys, jota en itsekään ymmärrä.

4) Kuka kirjallinen hahmo olisi sinulle mieleinen ystävä?

Luen enimmäkseen vakoojista, murhamiehistä, sotureista ja muista vastaavista. En usko, että haluaisin tutustua sellaisiin lähemmin. Jos joku pitäisi valita, niin otan sen insinöörityypin Canal Grandesta.

5) Mikä on bravuurisi keittiössä?

En yleensä tee pahaa ruokaa.

6) Oletko koukussa kahviin, teehen tai johonkin muuhun juomaan?

No todellakin olen. Onneksi ei ole tullut kokeiltua vahvempia huumeita.

7) Onko jokin elokuva tai tv-sarja ollut parempi kuin kirja, jonka pohjalta se on tehty?

Tekisi mieli sanoa Game of Thrones, mutta on se sarjakin oikeasti aika huono. Master and Commander -elokuva on kohtalaisen hyvä, samaa tasoa kirjojen kanssa.

8) Minkä kevään 2014 uutuuskirjan odotat erityisesti saavasi käsiisi?

Luotan siihen, että jos Abercrombie tai Lynch julkaisevat jotain, saan tietää siitä.

9) Onko lukemisesi suunnitelmallista? Menetkö kirjastoon tarkan kirjalistan kanssa, listaatko kirjakatalogeista 'must read' -luettelon tms? Vai luotatko enemmän sattuman voimaan ja nappailet kiinnostavia kirjoja lukupinoon sitä mukaa, kun niitä tulee vastaan?

Luen ihan mitä sattuu löytymään esim. piilotettuna Alkon muovikassiin työhuoneen pöydän alle.

10) Millainen kirjan kansi viehättää sinua? Kiinnitätkö huomiota väreihin, kuviin? Vai etkä huomaa kantta ollenkaan?

Kannet ovat tärkeitä. En yleensä osta kirjaa, jos siinä on ruma kansi, vaikka kirja itsessään olisi hyväkin. Inhokkikanteni on eräässä fantasiakirjassa, jonka nimen olen unohtanut. Siinä kaksi kömpelösti piirrettyä nuorukaista näyttäisi tsekkailevan toistensa takapuolia, vaikka luullakseni itse kirjassa ei tapahdu mitään sellaista.

En laita haastetta eteenpäin, vaan poistun kaunistamaan Skyrimin maakunnan epäkuolleisuustilastoja.

Volter Kilpi: Kirkolle

Volter Kilven vuonna 1937 ilmestynyt Kirkolle päättää Saaristosarjan, johon kuuluvat myös Alastalon salissa ja Pitäjän pienempiä. Kustaviin puulaivojen aikakauteen sijoittuvassa teoksessa kuljetaan kirkolle ensin kävellen ja sitten kirkkoveneellä. Lopulta päästään perille, ja väki menee kirkkoon. Matkan varrella kirjailija tarkastelee elämää eri-ikäisten ja erilaisten henkilöiden näkökulmasta: nuorten ja vanhojen, köyhien ja rikkaiden, elämässään enemmän tai vähemmän onnistuneitten. Kirjailija muistuttaa moneen kertaan, että ihmiset ovat (konkreettisestikin) samassa veneessä ja päätyvät lopulta samaan kirkkotarhaan, ensin ehkä mullan päälle, mutta lopulta kaikki sen alle.

Kilven tyylin ehkä tunnetuimpana piirteenä on sen verkkaisuus - kaikille lienee tuttu Alastalon salin myyttinen, legendaarinen piipunvalintakohtaus, jossa piipun valinnasta saisi suorastaan kokonaisen oman kirjansa. Kirkolle-kirjassa erityiseksi haasteeksi nousee kuitenkin Kilven sanavarasto, joka sisältää runsaasti murteellisia, vanhahtavia tai jopa itse keksittyjä sanoja. Erityisesti kapteeninpoika Albertin mielenmaisemaa kuvaavat Kilven "paisuvammaksi proosaksi" nimittämät säkeiksi jaetut kohdat ovat aivan sietämättömiä, ja erääseen sellaiseen kohtaan luku-urakkani tyssäsi viikoiksi, ellei kuukausiksi.

Noin muuten kirja on kyllä hyvä, jopa nerokas. Kilpi sukeltaa henkilöidensä mieleen uskottavasti ja luo heistä todellisia, persoonallisia ihmisiä. Kirjassa kerrotut ihmiskohtalot ovat dramaattisia, karuja ja järkyttäviäkin. Huumoriakaan ei ole unohdettu, ja erityisesti pidin siitä jaksosta, jossa Kilpi tarkastelee maailmaa kapteenin 3-vuotiaan Väinö-pojan silmin. Väinön ohella suosikikseni nousi herras-Manta, hieman hämäräksi jäävä turhamainen ja maailmallinen naisihminen.

Kirjan kiistattomista ansioista huolimatta en oikein uskalla suositella sitä muille kuin henkilöille, joilla on hyvin valikoiva maku. Perus-Remeksen ystävät eivät kenties saa teoksesta kovinkaan hekumallisia nautintoja irti.

Muinais-Intian ilma-alukset

Heikkona hetkenä lupasin auttaa luokan 15 kokoelmatyössä. Nyt mietin, miksi.

Retkibussi

Joskus töissä tulee vastaan niin upeaa kirjallisuutta, että siitä ei vain voi jättää kertomatta.

Ei ole kovin vaikeaa tehdä itse retkibussi! Tässä rikkaasti kuvitetussa kirjassa kerrotaan, miten se tapahtuu.

Pahoittelen kuvien laatua. Ashalla ei parempia saa.