En ole mikään runouden tai varsinkaan nykyrunouden suurkuluttaja, tai jos ollaan ihan rehellisiä, en lue nykyrunoutta käytännössä ollenkaan. Kykyni arvioida runoteoksen onnistuneisuutta on siis varsin rajallinen. Kimmo Leijalan edellisestä teoksesta pidin, vaikka en kokenut kovin hyvin ymmärtäväni sitä. Vitissä minua miellytti tunnelma, jossa sumu kohtaa ruosteen ja maaperä muistin. Leijalan uusin teos Fosfori sen sijaan jättää minut ihmettelemään, mistä kummasta lieneekään kysymys.
Teos muodostuu hyvin lyhyistä, lyhyimmillään jopa pelkän rivin tai muutaman sanan mittaisista yksiköistä, joita on jotenkin ryhmitelty. Osa teoksen sisällöstä on perinteisemmässä, pidemmässä runomuodossa. Leijalan edelliselle teokselle ominaiset luontokuvat ovat mukana, samoin kielellä leikkiminen (esim. "puurangot").
Sisällöstä en osaa sanoa oikein mitään - luin kirjan kaksi kertaa, mutta kirjailijan mahdollisesti tarkoittamat merkitykset eivät avaudu. Menin jopa niin pitkälle, että luin kustantajan esittelyn teoksesta; sen mukaan "[k]irja ja sen nimi ovat saaneet alkunsa Dresdenin pommituksista, ja sen
ilmavat ja hengittävät säkeet sekä viittaavat fosforipommien aikanaan
tuottamaan tuhoon että siirtävät tämän muistoa nykypäivään". Yritin tulkita teosta tämän tiedon kautta, mutta en ymmärtänyt siitä yhtään enempää enkä keksinyt yhteyttä teoksen sisällön ja Dresdenin pommitusten välillä.
Koska kirjallisuudenlaji on minulle lähes täysin vieras, en esitä mielipidettä teoksen hyvyydestä tai huonoudesta. Jonkinlainen kalvava hämmennys tästä kyllä jäi. Kaltaisilleni nykyrunousmaallikoille suosittelen mieluummin Vitiä, joka avautuu paremmin, vaikka ei runoutta niin tuntisikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti