Eeppinen fantasia, Eino Leinon tyyliin
Riuska poika vuoritietä astuu
mielessänsä sankarteot vanhain.
Voima, jalous hänelle nyt kuuluu,
miekka isäin lanteellansa raskain.
Korkeuksissa kaupunki on kirkas:
helmiäistä muurit, portit kultaa.
Lohikäärmeitten on sija puhdas,
iättömät siellä pitää majaa.
Nuoren miehen ääni kaikuu aamuun:
”Kutsun teitä, muinaistarun uljaat,
taisteluihin, sodan pauhuun, kumuun,
sorron, vainon, alla ovat nyt maat!”
Lohikäärmeet suruisina vastaa:
”Vetäydyimme tästä maailmasta
vuoksi pahuuden, mi maata kalvaa,
päivä viimeinen on meidän vasta.
Sorron kohtaamaan sa joudut yksin,
mutta päälles saat sa siunauksemme.
Esi-isäis verin sekä voimin
nujerrat sa julman sortajamme.”
Nuorukainen murhemielin kääntyy,
mutta uusi toivo rinnassansa.
Lohikäärmein sanat mieleen piirtyy,
vapautuva onhan pian kansa.
Lienee osa nykyihmisellä
kaltainen tuon nuorukaisen tarun:
taisteluun käy toivo sydämellä,
voittaa näin voit kohtalon myös karun.
Eino Leinon runoja on näennäisesti kohtalaisen helppo
matkia. Leino käytti suomen kieleen sopivia runomittoja, ja kielellisesti hän
ei oikeastaan ollut mitenkään älyttömän mestarillinen, vaan sovitti ajatuksensa
runoiksi normaalia sanajärjestystä tai kielioppia erityisemmin kunnioittamatta.
Leinon runojen aiheet kuitenkin ovat huomattavan monitahoisia ja
tunnetiloiltaan ristiriitaisia, ja tämän vaikutelman toisintaminen on hankalaa.
Eräs lukijani harmitteli, etten jatka viime vuonna
aloittamaani NaNoWriMo-tekstiä. Päätin käsitellä aihetta runomuodossa ja
valitsin tyyliksi Eino Leinon. Vaikka Leino käsittelikin runoissaan
fantasia-aiheita, ihannoidut lohikäärmeet eivät oikein luontevasti istu hänen
tuotantonsa yhteyteen. Myös runoni kieliasu, etenkin viimeinen säkeistö, on
aika kömpelöä tavaraa esikuvaan verrattuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti