Lauren Weisberger: VIP-ihmisiä

En ole lukenut Weisbergerin tunnetumpaa teosta Paholainen pukeutuu Pradaan, mutta elokuvan olen nähnyt. Se jätti aika vahvoja mitä ihmettä juuri näin -fiiliksiä. Elokuvan henkilöt ja juoni tuntuivat kummallisilta, kuin seuraisin toisen planeetan asukkaiden touhuja. En ymmärtänyt pointtia enkä missään vaiheessa tajunnut, tarkasteleeko elokuva kuvaamaansa elämäntapaa myönteisessä, kielteisessä vai neutraalissa valossa.

Hyvin samantapaisia tunteita heräsi, kun luin VIP-ihmisiä. Kirjan juoni muistuttaa melko paljon Weisbergerin esikoisteoksen (tai ainakin siitä muokatun elokuvan) juonta. Päähekilö on nuori, hieman kömpelön oloinen nainen, joka päätyy uuden työpaikan myötä kuuluisuuskuvioihin, joissa tehdään töitä ympäri vuorokauden, törsätään rahaa, juodaan viinaa ja sekoillaan.

Kirjan henkilöt ovat ohuttakin ohuempia - pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä, särmää tai syvyyttä ei löydy. Yksikään henkilöistä ei vaikuta kovin miellyttävältä, ei edes koiraansa laiminlyövä ja tahdottomana vempuloiva päähenkilö. Jonkinlaista romanttisen juonen tynkääkin on saatu mukaan, ja kiinnostuksen kohteella tietenkin on maailman rautaisimmat vatsalihakset. Kirjassa on sellaisia lauseita kuin "olin pyörtyä onnesta", ja se loppuu siirappisen epäuskottavaan loppukohtaukseen.

En tiedä, onko kirja huonosti kirjoitettu, vai onko ongelmana, että Manhattanin rikkaiden työnarkomaanien elämä on niin kaukana omastani, etten tajua kirjasta mitään. Totuus on, että siinä missä ajatus jostain demoneista, haltioista ja pahoista tietoisista miekoista tuntuu mielestäni ihan luonnolliselta, sellaiset käsitteet kuin pissa-alusta tai noutoruokakansio herättävät vain syvää hämmennystä.

Kohderyhmään ilmeisen kuulumattomana ihmisenä voin vain todeta, että tulipas taas yksi vapaapäivä tällaiseenkin käytettyä.

Michael Moorcock: Elric - Song of the Black Sword

Klassikoiksi Moorcockin Elric-tarinoita on yllättävän vaikea saada käsiinsä, ja tästä syystä Elricin-lukuprojektini on kestänyt pahemmin liioittelematta 20 vuotta. Sitä hauskempaa olikin, kun joulupukki viime vuodenvaihteessa kaivoi säkistään kaksi paksua Elric-kokoelmaa.

Elric-tarinoissa merkittävintä on tietenkin päähenkilö, joka poikkeaa huomattavasti kliseisistä fantasiakirjallisuuden hahmoista. Tyypillinen fantasiakirjan päähenkilö on nuorukainen, joka oppii kirjan kuluessa miekkailua ja velhoilua, pääsee hieman nolostellen tutustumaan tyttösiin ja lopussa ehkä saavuttaa jonkinlaisen kohtalon täyttymyksen, kuten kuninkuuden. Elric-tarinat taas alkavat siitä, että nämä vaiheet on jo suoritettu: Elric on aikuinen mies, taitava velho ja miekkamies, kyvykäs rakastaja ja maansa keisari. Näistä lähtökohdista syntyy täysin erilainen tarina kuin tavanomaisesta nuorukaisten kasvamisesta. Toinen Elricin hahmossa viehättävä piirre on suorastaan överiksi vedetty traaginen antisankaruus ja paradoksaalisuus: siinä missä Elric näennäisesti janoaa moraalia ja tarkoitusta, hän kuitenkin aina lopulta päätyy silmittömään väkivaltaan ja tuhoamiseen. On ilahduttavaa lukea tarinoita, joiden päähenkilöltä terve järki ja itsesuojeluvaisto tuntuvat näin täysin puuttuvan, ja joka näin täydellisesti tuntuu elävän itsepetoksessa.

Elriciä ei täysin voi arvostella tarkastelematta myös tarinoiden vaikutusta myöhempään fantasiakirjallisuuteen, josta itsestäänselvimpänä nousee tietenkin esille Drizzt Do'Urdenin hahmo. Yhtymäkohdat näiden kahden välillä ovat niin suuria, että Drizztin seikkailut vaikuttavat välillä suorastaan Elric-pastissilta, ellei jopa parodialta.

Elric-tarinat ovat erinomaista miekka ja magia -kirjallisuutta, jota hiukan kuitenkin heikentää pitkän aikavälin kuluessa kirjoitettujen tarinoiden epäyhdenmukaisuus. Tarinat on julkaistu hahmokronologisessa järjestyksessä, siis ei siinä järjestyksessä, jossa ne on kirjoitettu. Peräkkäin luettuna tarinat jonkin verran kärsivät tästä. Erityisen heikko lenkki on kaikkein ensimmäinen Elric-tarina, The Dreaming City. Tarina on Elricin hahmokehityksen kannalta olennainen, mutta jättää kertomatta olennaisia seikkoja, kuten sen, miten ja miksi Elric oikeastaan päätyy suorittamaan tarinassa kuvatun hyökkäyksen, jolla on kauaskantoisia seurauksia paitsi hänelle itselleen, myös koko kuvatulle fantasiamaailmalle.

Elric kuuluu itsestäänselvästi fantasiaharrastajan yleissivistykseen, ja näitä tarinoita uskaltaa suositella myös lukijalle, jolle fantasiakirjallisuus ei ennestään ole niin tuttua.

Joe Abercrombie: Half a King

Joe Abercrombie on yksi lempikirjailijoistani, fantasiakirjallisuuden perinteiden samanaikainen jatkaja ja uudistaja. The First Law -trilogia teki minuun aikanaan syvän vaikutuksen ottamalla genren tunnetuimmat kliseet ja vääntämällä ja kääntämällä niistä jotakin aivan uutta. Myöhemmässä tuotannossaan Abercrombie on yhdistänyt fantasiaa onnistuneesti rikoskirjallisuuteen, sotaromaaniin ja jopa länkkäriin. Kirjailijan uuteen teokseen tarttuminen on aina hiukan pelottavaa: Vieläkö taika kestää? Vieläkö kirjat ovat hyviä? Erityisen jännittävää oli, että Half a King on luokiteltu nuortenkirjaksi, mikä synkän ja väkivaltaisen Abercrombien kohdalla tuntuu oudolta.

Half a King alkaa karuna ja melko väkivaltaisena, mutta muuten tyypillisenä low-fantasy-genreen istuvana tarinana pojan kasvusta mieheksi ja sekalaisen kumppanusjoukon seikkailuista matkalla paikasta toiseen. Sellaisena voin myös suositella sitä Abercrombien tuotantoa tai genreä aiemmin tuntemattomille lukijoille. Teoksen ymmärtäminen ei vaadi hienouksia, kirjallisuusviitteiden tunnistamista tai intertekstuaalista analyysia, vaan se toimii vetävänä ja viihdyttävänä seikkailukertomuksena.

Kirja kuitenkin poikkeaa monista samankaltaisista. Vaikka Abercrombie ei varsinaisesti keskity hahmonkuvaukseen tai syvälliseen filosofiaan, hän onnistuu kuvaamaan fantasiamaailmansa yhteiskuntaa ja eri tapahtumien vaikutuksia yksilöihin uskottavasti ja tuomaan teokseen realismia, jota genren teoksista usein puuttuu. Pidin myös lopun yllätyksistä, jotka oli pedattu hyvin, mutta joita ei silti oikein osannut odottaa.

Abercrombien kirjoja aikaisemmin lukeneet saattavat tosin huomata, että monet hahmoista, paikoista ja tapahtumista tuntuvat epämääräisen tutuilta - samoja ideoita on kierrätetty kirjasta toiseen. Erinäiset tarinankäänteet kuitenkin aiheuttavat sen, ettei tämä kierrättäminen ärsytä niin paljon kuin jonkun toisen kirjailijan kohdalla ehkä voisi.

Tässä on nyt kirja, jota suosittelen ensimmäiseksi seikkailufantasiakirjaksi henkilöille, jotka eivät ole sellaista aikaisemmin lukeneet. En kuitenkaan kovin nuorille - väkivalta ja perhesuhteiden kuvaus kirjassa on sellaista, ettei mistään lastenkirjallisuudesta mielestäni todellakaan ole kysymys. Aikuislukijalle Half a King kuitenkin tarjoaa seikkailullisen kurkistuksen fantasiakirjallisuuden maailmaan tai ainakin kelpo viihdettä.

Marc Brandel: The Moron

Tunnustan ostaneeni vuonna 1950 ilmestyneen kirjan pelkästään kannen perusteella. En oikeastaan edes aikonut lukea sitä, mutta ryhdyin kuitenkin puuhaan kehittävämmän viihteen puutteessa.

Kirjan keskushenkilö on outo hyypiö, joka varastelee naisten alusvaatteita ja ilmeisesti tyydyttää itseään niiden äärellä (joskaan tätä ei ihan suoraan sanota). Kirjan alussa eräs nainen arvaa hänen puuhansa - tai ainakin hyypiö niin luulee - ja hyypiö kokee perusturvallisuutensa uhatuksi. Hän päättää murhata naisen. Syystä, joka jäi minulle vähän epäselväksi, hän päättää varoittaa naista ensin kirjeitse. Sekoittaakseen jälkiä hän kirjoittaa useita muitakin uhkauskirjeitä eri henkilöille. Suurin osa kirjasta on näiden henkilöiden mielenmaiseman, lapsuustraumojen ja luonteen luotausta sekä melko epäuskottavaa heidän elämiensä yhteenkietoutumisen kuvausta.

Kirjan ehkä huomattavin anti on sen nykylukijasta aika kummallinen kuvaus homoseksuaalisuudesta ja erityisesti lesbojen epänormaaliudesta (eräs henkilöistä on lesbo ja eräs toinen ilmeisesti biseksuaali). "Jill, his own dear, sweet, funny little girl, was neither his, nor funny, nor even really a girl. She was one of those things you saw hanging - only they called it camping - around Tony Pastor's in the Village and Mona's and those other freak-show places." (s. 100) "[...] he knew from observation that the relationship between homosexuals could lead to a degree of mutual hatred, jealousy and hysteria impossible between normal people." (s. 104) Tällaista kirjaa lukiessaan voi vain todeta, että ajat ovat onneksi muuttuneet.

Kirjassa käsitellään epämääräisesti myös polittisia ja filosofisia teemoja, ja kirja onkin alunperin ilmestynyt nimellä The Choice, joka viittaa kirjassa aseteltuun filosofiseen kysymykseen vapaasta tahdosta ja valinnanvapaudesta. Mitään korkeakirjallisuutta teos ei kuitenkaan edusta.

Suosittelen kirjaa huonon, halpahintaisen kioskikirjallisuuden ystäville. Jos tykkäät Mickey Spillanesta, tykkäät ehkä tästäkin.

Kimmo Leijala: Fosfori

En ole mikään runouden tai varsinkaan nykyrunouden suurkuluttaja, tai jos ollaan ihan rehellisiä, en lue nykyrunoutta käytännössä ollenkaan. Kykyni arvioida runoteoksen onnistuneisuutta on siis varsin rajallinen. Kimmo Leijalan edellisestä teoksesta pidin, vaikka en kokenut kovin hyvin ymmärtäväni sitä. Vitissä minua miellytti tunnelma, jossa sumu kohtaa ruosteen ja maaperä muistin. Leijalan uusin teos Fosfori sen sijaan jättää minut ihmettelemään, mistä kummasta lieneekään kysymys.

Teos muodostuu hyvin lyhyistä, lyhyimmillään jopa pelkän rivin tai muutaman sanan mittaisista yksiköistä, joita on jotenkin ryhmitelty. Osa teoksen sisällöstä on perinteisemmässä, pidemmässä runomuodossa. Leijalan edelliselle teokselle ominaiset luontokuvat ovat mukana, samoin kielellä leikkiminen (esim. "puurangot").

Sisällöstä en osaa sanoa oikein mitään - luin kirjan kaksi kertaa, mutta kirjailijan mahdollisesti tarkoittamat merkitykset eivät avaudu. Menin jopa niin pitkälle, että luin kustantajan esittelyn teoksesta; sen mukaan "[k]irja ja sen nimi ovat saaneet alkunsa Dresdenin pommituksista, ja sen ilmavat ja hengittävät säkeet sekä viittaavat fosforipommien aikanaan tuottamaan tuhoon että siirtävät tämän muistoa nykypäivään". Yritin tulkita teosta tämän tiedon kautta, mutta en ymmärtänyt siitä yhtään enempää enkä keksinyt yhteyttä teoksen sisällön ja Dresdenin pommitusten välillä.

Koska kirjallisuudenlaji on minulle lähes täysin vieras, en esitä mielipidettä teoksen hyvyydestä tai huonoudesta. Jonkinlainen kalvava hämmennys tästä kyllä jäi. Kaltaisilleni nykyrunousmaallikoille suosittelen mieluummin Vitiä, joka avautuu paremmin, vaikka ei runoutta niin tuntisikaan.

Rulla Kebab

Kirjojen sijasta tänään on aika arvostella hieman erilainen painotuote, nimittäin kebablaatikko. Laatikossa lukee "Tuoreesti paistettu", "Tervetuloa Herkuttelemaan" ja "Rulla Kebab". Pakkauksen värit ovat vihreä-valkoinen-punainen ja kuvassa on ilmeisesti Pisan kalteva torni.

Ilmaisu "tuoreesti paistettu" on hämmentänyt minua pitkään. Miten paistetaan tuoreesti? Ehkä taustalla on englannin ilmaisu "freshly baked" - tosin en tiedä, voiko kebabin kohdalla varsinaisesti puhua leipomisesta.

Toinen hämmentävä seikka on Italiaan viittaava värimaailma ja kuva-aihe. Kebabia ja pitsaa toki usein myydään samoissa ravintoloissa, ja pitsa on kotoisin Italiasta. Ehkä pitsalaatikoille ja kebablaatikoille on haluttu yhtenäinen graafinen ilme ja siksi on päädytty Pisan torniin?

Kebablaatikossa hämmentää siis paitsi outoon maantieteelliseen suuntaan viittaava graafinen ilme, myös oikeinkirjoitussääntöjen vastainen ja kömpelön käännöksen sisältävä teksti. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä taho laatikon on suunnitellut, sekä kuulla suunnittelijan ajatuksia hengentuotteestaan.

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Kotimaisen nykykirjallisuuden lukuhaasteeni toisena kirjana luin Roope Lipastin teoksen Rajanaapuri. Lipastin Kotivinkissä vuoden 2005 tienoilla julkaistut pakinat ovat mielestäni huippuhauskoja, ja kirjailija on tuttu myös Turun Sanomista. Rajanaapuri on Lipastin ensimmäinen aikuisten romaani.

Kirja kertoo miehestä, joka vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin Lipastin pakinoissa esiintyvä kertojaminä. Tämä on kirjan suurin heikkous minun kannaltani: ensinnäkin kirjassa on aika paljon samoja juttuja kuin pakinoissa, eli vanhan kierrätystä, ja toisekseen kirjaa ei pysty mitenkään lukemaan ajattelematta, että se on jollakin tavalla omaelämäkerrallinen. On tietenkin hämärän peitossa, millainen henkilö Lipasti oikeasti on, ja onko mitään kirjassa kuvattua todella tapahtunut. Mielikuva omaelämäkerrallisuudesta kuitenkin estää keskittymästä kirjaan fiktiona, mikä on harmi - Lipasti nimittäin kirjoittaa erittäin hyvin, hänen juttunsa ovat hauskoja ja on kirjassa jonkinlaista syvällisempääkin sanomaa.

En osaa oikein arvioida, onko Rajanaapuri hyvä vai huono kirja. Miten kirjaan suhtautuisi, jos ei olisi lukenut Lipastin pakinoita? Mahdotonta sanoa. Kirja osoittaa konkreettisesti, miten suuri merkitys aiemmin luetulla on siinä, miten lukija jotakin yksittäistä teosta tulkitsee.