Aluevaltaus iskelmäsanoittajana

Koska olen kaikessa muussakin niin hyvä, päätin kokeilla siipiäni iskelmäsanoittamisen alalla. Tässä on ensimmäinen sarjasta epäilemättä loistavia suurteoksia.

Yksinäinen porsas

Taivas itkee synkkää vettä päälle sukutilan tän
Isä ryyppäs tukiaiset, sitten hirteen meni hän
Siilo sortui, navetasta pelkkä tukiranka on
Vaimo lähti, kohtaloni lienee yhtä onneton

Nyt mua yksinäinen porsas tuolla vartoo
Oottaa pientareella pellon jäätyneen
Kaikkeni mä yritin, mut silti routa porsaan vei
Miks eloss' ihmisen käy näin, sitä ymmärtää voi ei

Ehkä vielä joskus kukkii ruusut onnen, ilonkin
Toisess' elämässä navettakin nousee ehommin
Isän ehkä vielä tapaan, raitis silloin on jo hän
Kädet ristin, Jeesukselta pyydän uuden elämän

Mut vain yksinäinen porsas mua vartoo
Oottaa pientareella pellon jäätyneen
Kaikkeni mä yritin, mut silti routa porsaan vei
Miks eloss' ihmisen käy näin, sitä ymmärtää voi ei

Päättyäkö täytyy eloni, oi Herra, armahda!
Minä kärsin niin kuin Kristus, päästä minut pahasta!
Turhaan kaikuu rukoukseni, Jumalani vaikenee
Kun solmin köyttä pihakoivuun, Pohjantähti hymyilee

Vielä yksinäinen porsas mua vartoo
Oottaa pientareella pellon jäätyneen
Kaikkeni mä yritin, mut silti routa porsaan vei
Miks eloss' ihmisen käy näin, sitä ymmärtää voi ei

Jean Graton: Mic Vaillant

Kilpa-autoilun maailmaan sijoittuvia Mic Vaillant -albumeja on ulkomaankielellä ilmestynyt kymmeniä, mutta suomeksi vain kolme: Le Mansin kummitus, Moottorit kylvävät kuolemaa sekä Hurjat. Zoom-lehdessä Vaillant-tarinoita on ilmestynyt muutenkin, mikä aiheuttaa sen, ettei albumitrilogia muodosta oikein loogista kokonaisuutta. Tarina alkaa keskeltä, hahmoja ei kunnolla esitellä, ja albumien välistäkin puuttuu materiaalia.

Suomenkielisten Vaillant-albumien ehdottomasti hervottominta antia on Vaillant-tallin nemesis ja tarinoiden pääroisto herra Leader. Tutustumme Leaderiin Le Mansin kummitus -albumissa, jossa hän järjestää yölliset treffit kilpa-ajaja Vaillantin kanssa, ilmestyy paikalle kummitukseksi naamioituneena ja horisee aikeistaan nöyryyttää länsimaita kilpa-autoilun saralla. Myöhemmin Leader harrastaa psykologista sodankäyntiä heilumalla kummitusasussa radan varrella aina kun Mic Vaillant on ajovuorossa.

Albumissa Moottorit kylvävät kuolemaa saamme lisätietoja herra Leaderista. Paljastuu, että siviilissä - silloin, kun ei hortoile kummitusasussa - hän pukeutuu valkoiseen miesten pukuun, punaisella vuorattuun viittaan ja käätyihin. Luonnollisesti hänellä on myös pukinparta ja pitkä imuke. Eikä siinä vielä kaikki! Leader on rakentanut autiomaahan salaisen maanalaisen tukikohdan, jossa Leader-tallin autot valmistetaan ja testataan. Tukikohdasta löytyy jopa osittain maanalainen kilparata, jolla autoja voidaan koeajaa.

Leaderin hahmoa ja paria toimintakohtausta lukuunottamatta sarjakuva onkin sitten melko tylsä. Tekijän kiinnostus ja jopa rakkaus kilpa-autoilua kohtaan ilmenee lukemattomina nörttimäisinä, teknisinä selostuksina. Kilpailujen käsittely ei ole erityisen dramaattista.

Tekijän aito kiinnostus kilpa-autoihin sekä ajoittaiset camp-hetket tekevät sarjakuvasta mielestäni yllättävänkin luettavan, vaikka albumit melko hölmöjä ovatkin. Ihan normaaleille ihmisille en kuitenkaan tätäkään 70-luvun sarjakuvaa ehkä uskalla suositella.

Kuvat albumeista Le Mansin kummitus, Moottorit kylvävät kuolemaa sekä Hurjat.

Korjaus: Vaillant-albumeja näkyy itse asiassa suomeksi ilmestyneen kuusi, joista loput kolme 90-luvulla.

Glooriaa, tai sitten ei

Olen viime aikoina törmännyt useassa yhteydessä väitteeseen, että muun muassa naistenlehdet tarjoilevat lukijoilleen vääränlaista naiskuvaa aiheuttaen vääristymiä esimerkiksi lukijoidensa kehokäsityksissä. Päätin tutkia asiaa empiirisesti ja otin käsittelyyn elokuun Glorian. Tavoitteenani oli kirjoittaa tieteellisiin menetelmiin perustuva tiukka feministinen analyysi lehden sisällöstä.

Valitettavasti rouva Pussinäätä ja tieteelliset menetelmät (saati tiukat analyysit) eivät nykyään oikein eksistoi samalla värähtelytaajuudella. Lehtikin oli niin hölmö, ettei siitä keksi järkevää sanottavaa. Muutin siis suunniltelmiani ja tarjoilen teille kuvallisen Pussinäätä-reportaasin aiheesta naistenlehti tänään.

Aloittakaamme kannesta. Kuvassa on oudon 2-ulotteiselta vaikuttava naishenkilö. Asiantuntemukseni ei riitä arvioimaan, onko efektin taustalla mallin ammattitaito vai kuvankäsittelijän ammattitaidottomuus.

Sisäsivuilta löytyy mainoksia. En ole ihan varma, mitä mainoksen "kallisarvoinen öljy" oikein on. Mallin hiuksiin mahtuisi pesimään pari oravaa.

Tätä mainosta jouduin syynäämään tarkkaan selvittääkseni, onko kuvassa sama malli monistettuna vai useita eri malleja. Korvien ja hiusrajojen perusteella väittäisin, että useita.

Tämä kuva ei ole mainoksesta, vaan muotijutusta, jonka mukaan "Villan, tweedin ja nahan kaltaiset lämpimät materiaalit puetaan nyt kantrihenkeen. Jakkupuku saa haastajan puserosta ja hameesta." Ookoo. Ehkä kuitenkaan kuvan asu ei haasta jakkupukua ainakaan useimmilla työpaikoilla.

Meikkijuttu oli lehden oudointa antia. Jos silmämeikin kuuluu näyttää tältä, on ehkä hyvä, etten käytä sitä.

Matkailujutussa kerrotaan, että jossain pääsee maksua vastaan piehtaroimaan heinäkasassa. Hienoa. Rahat pois pöljiltä.

Autojutut ovat kaikissa lehdissä ihan kummallisia, mutta ihanko oikeasti joku ajelee pienemmällä vaihteella pelkästään nauttiakseen "auton soinnista"? Toimittaja ei varmaan itse maksa bensojaan.

Lehden luettuani jäin ihmettelemään, että ottaakohan joku nainen oikeasti vaikutteita tällaisista julkaisuista, pöyhii tukkaansa ja ryntää heinäkasaan piehtaroimaan. Siinä olisikin sosiologisen tutkimuksen paikka.

Hermann ja Greg: Bernard Prince

Jatkan B:llä alkavien 70-luvun toimintasarjakuvien esittelyä käsittelemällä tänään Bernard Princeä.

Bernard Princeä on tietääkseni joskus julkaistu Mustanaamiossa jatkosarjakuvana. Pari omaakin, pitempää albumia on ilmestynyt suomeksi. Princen hahmoa ei albumeissa varsinaisesti esitellä, mutta jonkinlainen laivan kapteeni hän näyttäisi olevan. Seikkailut tapahtuvat kuitenkin maissa erilaisten turmeltuneiden paikallisviranomaisten ja liikemiesten parissa.

Bernard Prince muistuttaa muita aikakautensa toimintasankareita jopa siinä määrin, että hänen hiuksensa ovat aivan valkoiset, kuten myös Bruno Brazililla. Lisäksi Princen kaveri, punapartainen merimies, näyttää aika paljon eräältä Blueberry-sarjakuvien hahmolta - jotka molemmat taas ovat yhtä viinaan meneviä kuin Bob Morane-tarinoiden punatukkainen Bill Ballantine.

Bernard Prince taitaa olla niitä sarjakuvia, joita halunnevat lukea ainoastaan poikavuosiaan nostalgisina muistelevat keski-ikäiset.

Kuvat albumeista Rämeitten hurjapäät, Myrskyä Coronadossa sekä alin kuva Blueberry-albumista Kohtalokas kaivos.

Louis Albert ja William Vance: Bruno Brazil

Joskus 70-luvulla ilmestyneen Bruno Brazil -sarjakuvan päähenkilö, "salaisten agenttien kuningas", seikkailee iskuryhmänsä kera milloin viidakoissa, milloin Kaliforniassa mafiaa vastustamassa. Albumien juonikuviot ovat varsin hölmöjä, tosin täytyy myöntää, että Ruumisregatan ihmissalakuljettajien pirullinen juoni kätkeä heroiinia ampumiensa asiakkaiden ruumiisiin teki vaikutuksen.

Sarjakuvan graafinen ilme on huolimaton ja suttuinen. Teksteissä on runsaasti kirjoitusvirheitä ja suorastaan vääriä sanavalintoja.

70-luvun toimintahömppäsarjakuvista kiinnostuneille suosittelen mieluummin Bob Moranea, joka sammakkoihmisineen, kadonneine mantereineen ja huumehörhöilyineen on paljon kreisimpää shittiä.

Kuvat albumeista Kuolemankaruselli Sacramentossa, Harhautusten harhautus ja Ruumisregatta.

Henri Vernes ja William Vance: Bob Morane

Sain hiljattain lukijapalautetta, jossa toivottiin lisää sarjakuva-arvosteluja. Oli siis aika tarttua erääseen kotikirjastomme helmeen, Bob Moraneen.

Näissä 70-luvun jännitystarinoissa seikkaillaan eksoottisissa paikoissa ja outojen tapahtumien äärellä. Päähenkilöt ovat komentaja Bob Morane (mitä hän tarkalleen ottaen komentaa, ei kerrota) sekä hänen kaverinsa ja apurinsa, viskiin menevä punatukkainen skotti Bill Ballantine.

Kumppanukset joutuvat mitä kummallisimpiin tilanteisiin, joihin toisinaan löytyy puolivillainen tieteellinen selitys - esimerkkinä "kuolematon" nainen, joka onkin kolme täsmälleen samannäköistä naista, jotka yksi kerrallaan kernaasti tekevät itsemurhan.

Myös huumeet ja hallusinaatiot ovat tärkeässä roolissa. Jokseenkin joka albumissa päähenkilöt huumataan ainakin kerran.

Taiteesta vastaa William Vance, jonka tyyli muistuttaa välillä häkellyttävästi Judge Dreddistä tuttua Mike McMahonia.

Bob Morane seikkailee myös sarjakuvia aiemmin ilmestyneissä kirjoissa. Niitä en sentään ole lukenut.

Kuvat albumeista Samurain silmä, Sammakoiden linna sekä Hirmuliskojen temppeli.

Candace Bushnell: Sinkkuelämää

Sinkkuelämää-kirja koostuu Candace Bushnellin kolumneista, jotka käsittelevät Manhattanilla asuvien pääasiassa yli kolmekymppisten irtosuhteita harrastavien bilehileiden elämää joskus 90-luvulla. TV-sarjaan verrattuna ote on karumpi, jopa katkera, ja henkilöt vaikuttavat vielä pinnallisemmilta ja paljon ikävämmiltä. 

Kirjassa kuvattu elämäntapa tuntuu niin vieraalta, että minun on vaikea kommentoida sitä. Kukaan kirjan henkilöistä ei vaikuta mielestäni tutustumisen arvoiselta tai edes marginaalisesti kiinnostavalta. Henkilöiden tunne-elämä tuo mieleen lähinnä stereotyyppiset yläastebimbot, mikä on vähän säälittävää, kun kyseessä kuitenkin ovat aikuiset.

Eniten pidin luvusta, jossa käsitellään lasten saamista. Vaikka sekään ei mielestäni ollut mitään kovin tiukkaa analyysia, se sai minut kuitenkin naurahtamaan pari kertaa.

Kirja on varsin erilainen kuin TV-sarja, ja sarjan fanit tuskin innostuvat kirjasta. En kyllä oikein keksi ketään muutakaan, joka voisi innostua.