Timo Vuorisalo: Kolme simpanssia Nummenmäellä

Aloitin turkulaisen eläinkirjan lukemisen varmaan kymmenkunta vuotta sitten, mutta jostain syystä jämähdin pullasorsalukuun vuosikausiksi. Nyt tuli sitten luettua tämäkin pala Turun historiaa loppuun. Kirjaa tuskin kehtaa mainostaa äärettömän mielenkiintoiseksi, kun kerran se oli kesken niinkin pitkään, mutta kyllähän se yhdistää kaksi mielenkiintoni kohdetta, biologian ja historian. Paikallishistoria on sitä paitsi aina kiinnostavaa, ja kirja on sekä menevän sujuvasti että riittävän tieteellisesti kirjoitettu. Kirjasta selviää yllättäviä tietoja, mm. se, että oravien ja varisten esiintyminen kaupungissa on vielä sata vuotta sitten ollut aivan olematonta. Miinusta tulee järkyttävän huonosta ulkoasusta. Suosittelen paikallishistoriasta kiinnostuneille.

Suosittuja kirjoja, joista en pitänyt

Kuten blogistanikin ilmenee, en kauheasti välitä useimmista lukemistani kirjoista. Luettelen tässä muutamia suosittuja tai hyvät arvostelut saaneita kirjoja, joista en pitänyt. Pyydän jo etukäteen anteeksi aiheuttamaani mielipahaa - jotkut näistä varmaan ovat blogini lukijoiden suosikkeja.

Sofi Oksanen: Puhdistus. Kirja käsittelee mielenkiintoista ja tärkeää aihetta, virolaisten ja naisten sortoa. Romaanina se on kuitenkin mielestäni, anteeksi nyt vain, ihan kökkö. Kerronta on naiivia ja osa tapahtumista epäuskottavia. Kirjailija jättää pahimmat julmuudet kertomatta luottaen lukijan päättelykykyyn ja mielikuvitukseen, jonka ei kuitenkaan mielestäni kohtuudella voi olettaa ulottuvan kykyyn kuvitella neuvostoaikaisia kidutuksia. Mielestäni teos toimisi paremmin näytelmänä, missä muodossa sitä kai on esitettykin.

Stieg Larsson: Millennium-trilogia. Paikoitellen ihan viihdyttäviä jännäreitä, joita kuitenkin kuormittaa omituinen naisviha ja ajoittainen kerronnan laahaavuus. Kumpikaan päähenkilöistä ei ole uskottava (etenkin Mikael Blomkvistin toimintakohtaukset ovat ihan hölmöjä), ja toisin kuin jotkut ovat antaneet ymmärtää, Lisbeth Salander on roolimalliksi soveltumaton. Kirjat ovat mielestäni oikea malliesimerkki eräänlaisesta muka-feminismistä, missä naispäähenkilön osoittaminen erityisen vahvaksi hahmoksi ikään kuin oikeuttaa kaikenlaisten raakuuksien ja seksuaalisen väkivallan kuvaamisen.

Susanna Clarke: Jonathan Strange ja herra Norrell. Kirjasta on sanottu, että sen kerrontatapa on tärkeämpää kuin sisältö. Ilmeisesti suomennos ei tee teokselle oikeutta, koska en kerta kaikkiaan saanut siitä mitään irti.

George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu. Olin kuullut sarjasta niin paljon kehuja, että aloitin sen lukemisen innolla. Tosiasiassa kirjoissa vilisee kansa- ja luonnontieteellisiä virheitä sekä epäselvyyksiä, eivätkä henkilöt ole psykologisesti uskottavia. Starkin lapsien kamppailu elämän vastoinkäymisiä vastaan on melodramaattisuudessaan jopa naurettavaa, ja väkivallan kuvaukset vastenmielisiä. En pidä suomenkielisten laitosten käännöstä ja kansikuvia onnistuneina. Saman kirjallisuudenlajin edustaja Joe Abercrombie hoitaa homman mielestäni paljon paremmin onnistuen kirjoittamaan rosoista ja karua aikuisten fantasiaa huomattavasti enemmällä huumorilla ja vähemmillä raiskauksilla.

Reijo Mäki: Vares-kirjat. Eiväthän ne edes ole dekkareita.

Dan Brown: Da Vinci -koodi, Enkelit ja demonit. Albiinomunkkeja? Bondage-assassiineja? Oikeasti?

Mikä kirja sinusta sai aivan liian hyvät arvostelut tai liikaa myyntimenestystä? Kerro kommenteissa!

Agatha Christie: Lordin kuolema

Christien tuotanto on laaja ja hiukan epätasainen. Monet pitävät Hercule Poirot -kirjoja parhaina, ja ainakin omasta mielestäni Lordin kuolema oli oikein hyvä: juoni oli sopivan monimutkainen, mutta kuitenkin ymmärrettävä, ja henkilökuvaus mukiinmenevää. Plussaa tulee sadistiaatelisesta kauniine miespalvelijoineen sekä rahanahneista juutalaisista (huom. kirja on kirjoitettu ennen 2. maailmansotaa), miinusta ranskankielisistä lauseista (ei ollut sanakirjaa lukiessa käsillä).

Hannu Salmi: Vuosisadan lapset

Hannu Salmi oli lempiopettajani yliopistossa. 1800-lukua eri näkökulmista käsittelevän teoksen arvostelu on siksi hankalaa, mutta yritetään. Kirja on tyypillistä kulttuurihistoriaa sekä hyvässä että pahassa. Positiivista on aiheen käsittely tapa- ja mentaalihistoriallisesta näkökulmasta, siis ei pelkästään tapahtumahistoriallisesta. Osa kirjan luvuista on hyvin mielenkiintoista ja sujuvaa luettavaa. Negatiivista kirjassa on edellä mainittu tapahtumahistoriallisen otteen minimaalisuus: Salmi mainitsee tapahtumia ja ilmiöitä toisinaan vain niiden saksankieliseltä(!) nimeltä kertomatta niistä tarkemmin, eikä mielestäni voida olettaa, että lukija välttämättä tietää, mistä on kysymys. Kielteistä on myös joidenkin asioiden leväperäinen käsittely, itseäni ainakin häiritsi esimerkiksi Beau Brummelin ja Oscar Wilden niputtaminen dandy-käsitteen alle ikään kuin samankaltaisina hahmoina. Lisäksi toisinaan kirjoittajan keskustelu alkuperäislähteiden kanssa vaikuttaa hieman tarkoitushakuiselta (tämä tosin on kulttuurihistoriallisen tutkimuskirjallisuuden ongelma laajemminkin). Joistakin harvoista puutteistaan huolimatta teos kuitenkin on kiinnostava katsaus 1800-luvun ilmiöihin, ja suosittelen sitä aikakaudesta kiinnostuneille.

P. A. Manninen: Kapteeni Kuolio ja Kapteeni Kökkö

Perheenjäsen oli ostanut Kapteeni Kuolion lyhyitä seikkailuja kahdella eurolla. Miksi ihmeessä niitä niin halvalla myytiin, ihmettelen, sillä nehän ovat aivan loistavia. Kapteeni Kuolio on vanha suosikkini, mutta pitemmät tarinat ovat olleet pieniä pettymyksiä. Lyhyissä tarinoissa Manninen mielestäni tasapainottelee nautinnollisen taitavasti Kapteenin supersankariuden ja mahdollisten mielenterveysongelmien välimaastossa jättäen tilanteen kiehtovan avoimeksi. Kun vielä löytäisin jostain joskus ihan varmasti lukemani kokoelman muiden tekijöiden Kuolio-tarinoita, olisin varsin tyytyväinen.

Kirjanystävän kostea yllätys

Blogin kirjoittajaa saattaa joku luulla bibliofiiliksi, kun hän kerran kirjoista kirjoittaa. Vaan mikä lienee totuus?

Aina ei mene putkeen kirja-alan ihmiselläkään.

Derren Brown: Miten mieltä hallitaan

Kirja alkaa kummallisella lauseella ”Viime sain päähäni käydä akvaariossa”, mikä ei suoranaisesti innosta jatkamaan. Lisäksi kirjoittaja olettaa, että lukija a) tietää, kuka kirjoittaja on (itse en tiennyt) sekä b) on kiinnostunut kirjoittajan ajatuksista, mielipiteistä ja tekniikoista (itse en ollut, koska en tosiaan yhtään tiennyt, kenestä on kyse). Hieman vaivaannuttavan alun jälkeen osa kirjasta paljastuu viihdyttäväksi ja kiinnostavaksi kuvaukseksi taikatempuista, psyykikon työstä, hypnoosista, NLP:stä, lumevaikutuksesta ja muistin tepposista. Kirjassa on myös lyhyt self help -osuus, joka vedonnee niihinkin, jotka eivät yleensä välitä sellaisesta kirjallisuudesta.

Loppua kohti kirja taantui mielestäni aika pitkäpiimäiseksi paasaukseksi, ja kuten kirjoittaja itsekin tunnustaa, kokonaisuus on epätasainen ja jopa sekava. Lopun kirjallisuusluettelo on kuitenkin taas erinomainen (yksi parhaita, mitä olen koskaan nähnyt), ja kirjaa voi suositella pelkästään senkin takia. Suosittelen kaikille, joita mieleen (sekä omaan että toisten) vaikuttaminen kiinnostaa.