Tässä sitä on, nimittäin faktaa eri ruoka-aineiden ja ruokalajien hiilijalanjäljestä. Kuten kirjan nimikin lupaa, kirjassa on myös juttua kausisyömisestä, ja ruokalajit on ryhmitelty kätevästi vuodenajan mukaan.
Kirjaa lukiessa tulee kuitenkin mieleen kaksi ongelmaa, joista ensimmäinen liittyy kirjaan itseensä ja toinen eettiseen kuluttamiseen yleensä.
Ensinnäkin osa kirjan ruokaohjeista on melkoisia piperryksiä. Kohtalaisen suuri osa ohjeista ei edusta reilua, nopeasti kokattavaa ja nälän poistavaa arkiruokaa. Ohjeet ovat toki suuntaa-antavia, ja ainahan niitä voi soveltaa. Olisin kuitenkin kaivannut suurempaa määrää ruokalajeja ja erityisesti painotusta arkiruoan suuntaan.
Toisekseen: no niin, tästä kirjasta selviää, mitä ruoka-aineita pitäisi käyttää, jotta ilmastonmuutos hidastuisi. Mutta entä jos haluaa syödä muutenkin eettisesti, esimerkiksi ei halua tukea orjatyövoimaa käyttävää maataloutta? Tai jos haluaa, että ruoka maistuu hyvältä? Espanjasta tuodun tomaatin hiilijalanjälki on oletettavasti pienempi kuin Suomessa tuotetun, mutta toisaalta Espanjan työläisiä ei kohdella yhtä hyvin kuin Suomen ja tomaattien makukin on huomattavasti huonompi.
Kukahan kehittäisi kokonaisvaltaisen eettisen kuluttamisen oppaan?
(Kirjan kirjoittajat: Tuuli Kaskinen, Outi Kuittinen, Saija-Riitta Sadeoja ja Anna Talasniemi)
ps. Plussaa kirjalle Turun torin mainitsemisesta!
keskiviikko 9. maaliskuuta 2016
Taina Laajasalo ja Silja Salmi: Kun kolmesta tulee neljä - Opas toisen lapsen saaville perheille
Laajasalon ja Salmen kirja on perusopas toisen lapsen saaville perheille. Kirjassa käsitellään kuopuksen syntymän vaikutusta sekä esikoiseen että vanhempien parisuhteeseen. Suurin osa teoksen sisällöstä on varsin arkijärjen mukaista, mitään kovin uutta tai yllättävää teos ei paljasta.
Kirjan heikkoutena pidän sitä, että kirjassa keskitytään pelkästään ns. normaaliin ydinperheeseen, siis sellaiseen, jossa on isä, äiti, lapsi ja vielä isovanhemmatkin tai muita sukulaisia tai ystäviä auttamassa. Uusperheet, sateenkaariperheet, yksinhuoltajat ja keskenään pärjäämään joutuvat perheet puuttuvat. Kirjassa ei myöskään käsitellä tilannetta, jossa joku lapsista on erityislapsi tai vammainen. Kirjassa käsitelty oletettu perhe on siis sellainen perhe, jolla ei ole mitään erityisiä ongelmia toisen lapsen syntymän lisäksi. Mielestäni olisi ollut kiinnostavaa, jos mukana olisi ollut tietoa myös tavalla tai toisella epätavallisista perheistä.
Tällaisenaankin kirjaa voi tietysti suositella niille perheille, joihin on syntymässä toinen lapsi. Esimerkiksi ohjeet esikoisen mustasukkaisuuden vähentämisestä pätevät varmaan perheen kokoonpanosta riippumatta.
Jos joku lukijani pystyy vihjaamaan kirjasta, jossa käsitellään vähäisillä sosiaalisilla turvaverkoilla pärjääviä perheitä, olisin kiinnostunut ja kiitollinen!
Kirjan heikkoutena pidän sitä, että kirjassa keskitytään pelkästään ns. normaaliin ydinperheeseen, siis sellaiseen, jossa on isä, äiti, lapsi ja vielä isovanhemmatkin tai muita sukulaisia tai ystäviä auttamassa. Uusperheet, sateenkaariperheet, yksinhuoltajat ja keskenään pärjäämään joutuvat perheet puuttuvat. Kirjassa ei myöskään käsitellä tilannetta, jossa joku lapsista on erityislapsi tai vammainen. Kirjassa käsitelty oletettu perhe on siis sellainen perhe, jolla ei ole mitään erityisiä ongelmia toisen lapsen syntymän lisäksi. Mielestäni olisi ollut kiinnostavaa, jos mukana olisi ollut tietoa myös tavalla tai toisella epätavallisista perheistä.
Tällaisenaankin kirjaa voi tietysti suositella niille perheille, joihin on syntymässä toinen lapsi. Esimerkiksi ohjeet esikoisen mustasukkaisuuden vähentämisestä pätevät varmaan perheen kokoonpanosta riippumatta.
Jos joku lukijani pystyy vihjaamaan kirjasta, jossa käsitellään vähäisillä sosiaalisilla turvaverkoilla pärjääviä perheitä, olisin kiinnostunut ja kiitollinen!
tiistai 8. maaliskuuta 2016
Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla
Kirja kertoo yhden ahdistuneen, liberaalin, keskiluokkaisen miehen yrityksestä elää suurkaupungissa tavalla, joka kuormittaa ympäristöä mahdollisimman vähän. Lähtötaso kertakäyttöisine astioineen ja ilmastointilaitteineen on melko kurja, ja lopussa päädytään hiukan toisenlaiseen kurjuuteen: perhe katkaisee sähköt asunnostaan ja pyykkää käsin.
Lähdin lukemaan kirjaa siinä oletuksessa, että löytäisin käytännön vinkkejä siihen, miten kerrostaloasukas voisi elää ympäristöystävällisesti. Kirja on kuitenkin aika yleisluontoinen, ja kirjoittaja toteaa usein, ettei ole aina mahdollista saada selville yksiselitteisesti, mikä ratkaisu olisi paras. Käytännön ohjeita on siis melko vähän. Lisäksi kirjoittaja toteaa, että yksilön tekemillä valinnoilla on rajansa - viime kädessä tarvitaan lainsäädännöllistä ohjailua. Tietyissä asioissa yksilö ei pysty valitsemaan ympäristöystävällisintä vaihtoehtoa, koska sellaista ei markkinoilla ole tarjolla.
Kirjasta melko suuri osa on kirjoittajan pohdintaa, josta osa on aika kaukanakin kirjan varsinaisesta aiheesta. Kirjoittaja esimerkiksi pohdiskelee oman perhehistoriansa vaikutusta Ekovuosi Manhattanilla -projektiin. Nämä osuudet tuntuivat vähän tylsiltä, koska olisin vain halunnut kuulla konkreettisia ohjeita, miten ihmisen tulisi elää luontoa säästääkseen.
Kirjoittaja pohtii myös paljon yksilön ja yhteiskunnan roolia ympäristöasioissa. Hänen ohjeensa on ryhtyä puhumisen ja ajattelemisen sijasta tekoihin - Gandhin sanoin, tulla siksi muutokseksi, jonka tahtoo nähdä maailmassa.
Kirjan yhtenä kiinnostavimpana yksityiskohtana pidän väitettä siitä, että yksilön vastuuta ympäristöasioissa ajavien kampanjoiden takana on ollut suuryrityksiä, jotka ovat näin pyrkineet suuntaamaan ympäristötietoisuuden yritysten toiminnasta yksilön toimintaan.
Kirja sai minut myös ihmettelemään elämäntapaa Manhattanilla. En ole koskaan käynyt, joten joku matkustelevampi voisi valaista minua: eikö siellä tosiaan ole mahdollista saada kahvia muusta kuin kertakäyttökupista?
Lähdin lukemaan kirjaa siinä oletuksessa, että löytäisin käytännön vinkkejä siihen, miten kerrostaloasukas voisi elää ympäristöystävällisesti. Kirja on kuitenkin aika yleisluontoinen, ja kirjoittaja toteaa usein, ettei ole aina mahdollista saada selville yksiselitteisesti, mikä ratkaisu olisi paras. Käytännön ohjeita on siis melko vähän. Lisäksi kirjoittaja toteaa, että yksilön tekemillä valinnoilla on rajansa - viime kädessä tarvitaan lainsäädännöllistä ohjailua. Tietyissä asioissa yksilö ei pysty valitsemaan ympäristöystävällisintä vaihtoehtoa, koska sellaista ei markkinoilla ole tarjolla.
Kirjasta melko suuri osa on kirjoittajan pohdintaa, josta osa on aika kaukanakin kirjan varsinaisesta aiheesta. Kirjoittaja esimerkiksi pohdiskelee oman perhehistoriansa vaikutusta Ekovuosi Manhattanilla -projektiin. Nämä osuudet tuntuivat vähän tylsiltä, koska olisin vain halunnut kuulla konkreettisia ohjeita, miten ihmisen tulisi elää luontoa säästääkseen.
Kirjoittaja pohtii myös paljon yksilön ja yhteiskunnan roolia ympäristöasioissa. Hänen ohjeensa on ryhtyä puhumisen ja ajattelemisen sijasta tekoihin - Gandhin sanoin, tulla siksi muutokseksi, jonka tahtoo nähdä maailmassa.
Kirjan yhtenä kiinnostavimpana yksityiskohtana pidän väitettä siitä, että yksilön vastuuta ympäristöasioissa ajavien kampanjoiden takana on ollut suuryrityksiä, jotka ovat näin pyrkineet suuntaamaan ympäristötietoisuuden yritysten toiminnasta yksilön toimintaan.
Kirja sai minut myös ihmettelemään elämäntapaa Manhattanilla. En ole koskaan käynyt, joten joku matkustelevampi voisi valaista minua: eikö siellä tosiaan ole mahdollista saada kahvia muusta kuin kertakäyttökupista?
maanantai 7. maaliskuuta 2016
Tuija Ruuska: Kasvisaskeleet
Tuija Ruuskan kasviskeittokirja lähtee aivan alkeista: alussa kerrotaan työvälineistä ja esimerkiksi viipaleen ja kuution erosta. Ruuska selostaa myös kasviskokkauksen tärkeimmät raaka-aineet, esimerkiksi palkokasvit.
Reseptejä kirjassa on paljon, ja ne ovat melko selkeitä ja yksinkertaisia. Ohjeiden perusteella on mahdollista tehdä myös vegaaniversio. Itse kokeilin papustroganoffia, joka maistui tosi hyvältä, vakka ei tavallista stroganoffia paljon muistuttanutkaan.
Kirja on kuvitettu erityisen mukavilla ja pirteillä kuvilla kokkaavista nuorista. Taitto on välillä vähän epäselvä, koska kuvan päälle laitetusta tekstistä ei aina saa selvää. Ruokaohjeet kyllä ovat helposti luettavissa.
Kirja sopii kenelle tahansa kasvisruoan valmistamisesta kiinnostuneelle. Erityisen ja suorastaan poikkeuksellisen hyvin se sopisi kotoa muuttavalle nuorelle. En ole ainakaan koskaan nähnyt kasviskeittokirjaa, jossa kokkaamisen alkeet selostettaisiin näin hyvin.
Reseptejä kirjassa on paljon, ja ne ovat melko selkeitä ja yksinkertaisia. Ohjeiden perusteella on mahdollista tehdä myös vegaaniversio. Itse kokeilin papustroganoffia, joka maistui tosi hyvältä, vakka ei tavallista stroganoffia paljon muistuttanutkaan.
Kirja on kuvitettu erityisen mukavilla ja pirteillä kuvilla kokkaavista nuorista. Taitto on välillä vähän epäselvä, koska kuvan päälle laitetusta tekstistä ei aina saa selvää. Ruokaohjeet kyllä ovat helposti luettavissa.
Kirja sopii kenelle tahansa kasvisruoan valmistamisesta kiinnostuneelle. Erityisen ja suorastaan poikkeuksellisen hyvin se sopisi kotoa muuttavalle nuorelle. En ole ainakaan koskaan nähnyt kasviskeittokirjaa, jossa kokkaamisen alkeet selostettaisiin näin hyvin.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2016
Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika
Olen harvoin ollut yhtä hämmentynyt kuin tämän sensaatiosiivousoppaan luettuani. Marie Kondon periaatteet lienevät jo kaikille tuttuja: pitää säilyttää vain ne tavarat, jotka tuottavat iloa. Kaikki muu pitää heittää pois. Lisäksi hän antaa ohjeita tavaroiden säilytykseen: tavarat pitää säilyttää riveissä, ei pinoissa. Kondo lupaa, että näitä ohjeita noudattamalla ihmisen tarvitsee järjestellä asuntonsa (tai huoneensa, kuten hän usein sanoo) vain kerran elämässään.
Sinänsä järkevää. Mutta mitä tehdään niille tavaroille, jotka eivät tuota iloa, mutta joita huushollissa kuitenkin tarvitaan? Pyykkiteline? Vessapaperi? Ruma, mutta käyttökelponen paistinlasta? Ainoa tämän sortin tavara, jonka Kondo mainitsee, ovat takuutodistukset, jotka hän sivulauseenomaisesti käskee säilyttämään, vaikka ne eivät tuotakaan iloa.
Lisäksi hämäräksi jäi, että jos kaikki vaatteet säilytetään vetolaatikoissa, mitä vaatekaapin ylähyllyillä pitäisi tehdä. Jos sinne laittaa laatikoita, niissä oleviin vaatteisiin ei yletä.
Tässä ehkä oli jotain, mitä en ymmärtänyt.
Sinänsä järkevää. Mutta mitä tehdään niille tavaroille, jotka eivät tuota iloa, mutta joita huushollissa kuitenkin tarvitaan? Pyykkiteline? Vessapaperi? Ruma, mutta käyttökelponen paistinlasta? Ainoa tämän sortin tavara, jonka Kondo mainitsee, ovat takuutodistukset, jotka hän sivulauseenomaisesti käskee säilyttämään, vaikka ne eivät tuotakaan iloa.
Lisäksi hämäräksi jäi, että jos kaikki vaatteet säilytetään vetolaatikoissa, mitä vaatekaapin ylähyllyillä pitäisi tehdä. Jos sinne laittaa laatikoita, niissä oleviin vaatteisiin ei yletä.
Tässä ehkä oli jotain, mitä en ymmärtänyt.
maanantai 1. helmikuuta 2016
Pirkko Arstila: Teen ystävän kirja
Olen viime aikoina lukenut enemmän some-päivityksiä kuin laadukasta kirjallisuutta. Uskoni ihmiskuntaan on ollut koetuksella, mutta Arstilan kirja palautti sen. Kirjoittaja lähestyy kirjassaan teetä ja sen juomista niin monesta eri näkökulmasta ja niin moniaistimellisesti, että lukija tuntee uppoutuvansa teen maailmaan kuin tuoksuvaan teekuppiin, vaikka aihe ei ennestään lainkaan kiinnostanut.
Arstila sukeltaa teen maailmaan tieteen, taiteen, eri aistien ja synestesian, omaelämänkerrallisten kokemusten ja käytännön ohjeiden kulmasta. Osa väitteistä on hieman hassuja (kuten se, ettei teen puute aiheuttaisi vieroitusoireita - kyllä ainakin mustan teen juojalle aiheuttaa), mutta kirjasta välittyvä perehtyneisyys ja omistautuneisuus vievät täysin huomion vähemmän täydellisiltä yksityiskohdilta.
Tätä kirjaa uskallan suositella myös niille, joita teen juominen ei ole koskaan kiinnostanut. Kirjan luettuasi olet sopivassa mielentilassa aloittamaan.
Arstila sukeltaa teen maailmaan tieteen, taiteen, eri aistien ja synestesian, omaelämänkerrallisten kokemusten ja käytännön ohjeiden kulmasta. Osa väitteistä on hieman hassuja (kuten se, ettei teen puute aiheuttaisi vieroitusoireita - kyllä ainakin mustan teen juojalle aiheuttaa), mutta kirjasta välittyvä perehtyneisyys ja omistautuneisuus vievät täysin huomion vähemmän täydellisiltä yksityiskohdilta.
Tätä kirjaa uskallan suositella myös niille, joita teen juominen ei ole koskaan kiinnostanut. Kirjan luettuasi olet sopivassa mielentilassa aloittamaan.
lauantai 30. tammikuuta 2016
Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi
Innostavasti, persoonallisesti ja huumorilla kirjoitetun pukeutumis-, vaatehuolto- ja maailmanparannusoppaan kirjoittaja neuvoo, miten tavallinen pukeutuja voi paitsi parantaa omaa vaatevarastoaan ja säästää rahaa, myös välttää ostamasta niitä vaatteita, joiden tekijät joutuvat elämään ja työskentelemään kaikkein huonoimmissa oloissa. Kirjasta välittyy kirjoittajan vankka tietämys tekstiili- ja vaatetusasioista, ja vaikka aihe on osittain masentava, tekstin miellyttävä ja riittävän kevyt tyyli tekee siitä mukavaa luettavaa.
Valitettavasti kirjassa esitettävät parannusehdotukset toimivat vain osittain. Kuten kirjoittaja itsekin toteaa, tekstiiliteollisuus on monimutkainen vyyhti, ja kuluttajalla ei todellisuudessa ole äärettömän paljon valtaa. Lisäksi Saramäen kirjassaan hahmotteleva kuluttaja, joka ostelee vaatteita huvikseen ja vaihtelunhalusta, ja joka siksi myös melko helposti voi ryhtyä kuluttamaan eettisemmin, ei mielestäni täysin vastaa todellisuutta. Ainakin on olemassa muitakin kuluttajatyyppejä. Tarkastelkaamme lähemmin kuvitteellista esimerkkihenkilöä, kutsukaamme häntä vaikkapa nimellä rouva P.
Riisuutuessaan gynekologin vastaanotolla rouva P havaitsee, että hänen uskollisesti kymmenkunta vuotta käyttämänsä pitkät kalsarit (joita kutsutaan myös välihousuiksi tai leggingseiksi), ovat aivan reikäiset (kuten sivumennen sanoen myös rouva P:n sukat, mutta se on kokonaan toinen juttu, koska kotona rouva P:llä on myös ehjiä sukkia). Välttääkseen vastaavan nolon tilanteen toistumisen, rouva P päättää ostaa uudet pitkikset. Niiden pitää olla puuvillaa (koska muut materiaalit kutittavat) ja väriltään mustat.
Rouva P:llä on töiden jälkeen tunti aikaa. Hän asuu suurehkossa suomalaisessa kaupungissa, jonka keskustasta luulisi löytyvän kalsarit suhteellisen helposti. Haaveissa väikkyvät jopa kotimaiset pitkikset, koska edellisetkin ehkä oli tehty Suomessa.
Ensin rouva P menee suureen hyvämaineiseen tavarataloon, jonka alusvaateosastolla ei kuitenkaan myydä puuvillapitkiksiä. Myyjä neuvoo, että erään vaatemerkin omalla osastolla ehkä myydään - mutta ei myydä. Niinpä rouva P siirtyy naapurikorttelin suurehkoon vaatetusliikkeeseen. Myyjältä kysymällä kalsareita löytyy, mutta ne ovat väärän kokoisia. Rouva P ostaa varmuuden vuoksi ruskeat puuvillasukkahousut ja mustat bambusekoiteleggingsit, koska sopivampaakaan kaupasta ei löydy.
Rouva P ehtii vielä yhteen kauppaan, toiseen isoon tavarataloon. Siellä tosiaankin myydään mustia puuvillaleggingsejä! Ikävä kyllä ne on tehty Kambodzassa, ja hinta on sen mukainen, kymmenen euroa. Ompelija ei takuulla ole saanut asiallista palkkaa. Mutta koska bussin lähtöön on enää kymmenen minuuttia, rouva P ostaa riistotuotteen. Kassalla hän havaitsee vielä saavansa siitä kolmen euron alennuksen.
Rouva P tulee kotiin, ja purettuaan pakkaukset huomaa, että kaikki ostetut vaatteet saattavat olla hiukan liian pieniä.
Kirjan ohjeiden mukaan rouva P:n olisi pitänyt varata enemmän aikaa ostoksilla käyntiin ja ehkä myös selvittää etukäteen, mistä eettiset kalsarit olisi mahdollista löytää. Mutta jos aikaa ei ole, sitä ei ole. Eikä selvittäminenkään aina auta. Etsiessään aiemmin erästä hieman harvinaisempaa vaatekappaletta Suomessa tehtynä rouva P pitkän googlailun jälkeen lopulta onnistui löytämään suomalaisen valmistajan. Valitettavasti nettikaupasta puuttui kokotaulukko. Rouva P lähetti tiedustelun kauppaan, ja odottaa edelleen vastausta. Kuten muuten parista muustakin pienehköstä suomalaisesta nettikaupasta.
Lopputulemana totean, että suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka joutuvat käyttämään vaatteita. Kirja sisältää paljon hyödyllistä tietoa ja erityisesti arvostan kirjoittajan perehtyneisyyttä vanhoihin pukeutumisoppaisiin. Kirja ei kuitenkaan tarjoa lopullista vastausta siihen, mitä kannessa luvataan: "Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin vaateteollisuuden epäkohdat".
Valitettavasti kirjassa esitettävät parannusehdotukset toimivat vain osittain. Kuten kirjoittaja itsekin toteaa, tekstiiliteollisuus on monimutkainen vyyhti, ja kuluttajalla ei todellisuudessa ole äärettömän paljon valtaa. Lisäksi Saramäen kirjassaan hahmotteleva kuluttaja, joka ostelee vaatteita huvikseen ja vaihtelunhalusta, ja joka siksi myös melko helposti voi ryhtyä kuluttamaan eettisemmin, ei mielestäni täysin vastaa todellisuutta. Ainakin on olemassa muitakin kuluttajatyyppejä. Tarkastelkaamme lähemmin kuvitteellista esimerkkihenkilöä, kutsukaamme häntä vaikkapa nimellä rouva P.
Riisuutuessaan gynekologin vastaanotolla rouva P havaitsee, että hänen uskollisesti kymmenkunta vuotta käyttämänsä pitkät kalsarit (joita kutsutaan myös välihousuiksi tai leggingseiksi), ovat aivan reikäiset (kuten sivumennen sanoen myös rouva P:n sukat, mutta se on kokonaan toinen juttu, koska kotona rouva P:llä on myös ehjiä sukkia). Välttääkseen vastaavan nolon tilanteen toistumisen, rouva P päättää ostaa uudet pitkikset. Niiden pitää olla puuvillaa (koska muut materiaalit kutittavat) ja väriltään mustat.
Rouva P:llä on töiden jälkeen tunti aikaa. Hän asuu suurehkossa suomalaisessa kaupungissa, jonka keskustasta luulisi löytyvän kalsarit suhteellisen helposti. Haaveissa väikkyvät jopa kotimaiset pitkikset, koska edellisetkin ehkä oli tehty Suomessa.
Ensin rouva P menee suureen hyvämaineiseen tavarataloon, jonka alusvaateosastolla ei kuitenkaan myydä puuvillapitkiksiä. Myyjä neuvoo, että erään vaatemerkin omalla osastolla ehkä myydään - mutta ei myydä. Niinpä rouva P siirtyy naapurikorttelin suurehkoon vaatetusliikkeeseen. Myyjältä kysymällä kalsareita löytyy, mutta ne ovat väärän kokoisia. Rouva P ostaa varmuuden vuoksi ruskeat puuvillasukkahousut ja mustat bambusekoiteleggingsit, koska sopivampaakaan kaupasta ei löydy.
Rouva P ehtii vielä yhteen kauppaan, toiseen isoon tavarataloon. Siellä tosiaankin myydään mustia puuvillaleggingsejä! Ikävä kyllä ne on tehty Kambodzassa, ja hinta on sen mukainen, kymmenen euroa. Ompelija ei takuulla ole saanut asiallista palkkaa. Mutta koska bussin lähtöön on enää kymmenen minuuttia, rouva P ostaa riistotuotteen. Kassalla hän havaitsee vielä saavansa siitä kolmen euron alennuksen.
Rouva P tulee kotiin, ja purettuaan pakkaukset huomaa, että kaikki ostetut vaatteet saattavat olla hiukan liian pieniä.
Kirjan ohjeiden mukaan rouva P:n olisi pitänyt varata enemmän aikaa ostoksilla käyntiin ja ehkä myös selvittää etukäteen, mistä eettiset kalsarit olisi mahdollista löytää. Mutta jos aikaa ei ole, sitä ei ole. Eikä selvittäminenkään aina auta. Etsiessään aiemmin erästä hieman harvinaisempaa vaatekappaletta Suomessa tehtynä rouva P pitkän googlailun jälkeen lopulta onnistui löytämään suomalaisen valmistajan. Valitettavasti nettikaupasta puuttui kokotaulukko. Rouva P lähetti tiedustelun kauppaan, ja odottaa edelleen vastausta. Kuten muuten parista muustakin pienehköstä suomalaisesta nettikaupasta.
Lopputulemana totean, että suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka joutuvat käyttämään vaatteita. Kirja sisältää paljon hyödyllistä tietoa ja erityisesti arvostan kirjoittajan perehtyneisyyttä vanhoihin pukeutumisoppaisiin. Kirja ei kuitenkaan tarjoa lopullista vastausta siihen, mitä kannessa luvataan: "Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin vaateteollisuuden epäkohdat".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)