Unettomina öinä

Toiset laskevat lampaita, toiset taas...

Kamala mies, ihana mies!

Sisustusreportaasi

Sisustuslehtien lukeminen on yksi lukuisista harrastuksistani. Sisustaminen sen sijaan ei. Lehtien lukeminen on minulle puhdasta viihdettä, jonka antia ei ole tarkoituskaan soveltaa käytäntöön. Mitä hillittömämpi lukaali tai överimpi linna, sen parempi - ja vielä hauskempaa, jos linnassa asuu joku Lagercreutz, jonka kaikilla corgeilla on oma kylpyhuone.

En siis varsinaisesti etsi lehdistä realismia, mutta eräs seikka niissä ärsyttää. Lehdet kai rahoitetaan pääasiassa mainosrahoilla, ja jos lehdessä mainostaa parketinvalmistaja, mainoksen yhteydessä on juttu parketeista. Eikä siinä mitään noin muuten, mutta kun ne jutut ovat usein aika huonosti kirjoitettuja. Ikään kuin mainokset olisivat pääasia, eikä suinkaan toimituksellinen aineisto.

Kaikki tämä on saanut minut ajattelemaan, että pärjäisin itsekin sisustustoimittajana. Vai mitä sanotte tästä?

Brutaali helmi

Essin ja Nikon ensiasunto, ilmava loft punavuorelaisessa entisessä kenkätehtaassa, hämmästyttää ja hätkähdyttää. Asunto edustaa tyylipuhtaimmillaan brutal nouvellea, sisustusmaailman kuuminta trendiä, joka yhdistää kantrihenkiset perinteet urbaaniin betonibrutalismiin ja äärimmilleen vietyyn shabby chiciin. Tämän kodin sisustus on luotu estetiikan ehdoilla, ja lopputulos on ällistyttävä kokonaistaideteos.

Tilanjakajana toimivat raffit betoniseinäkkeet

Täydellisen kodin luominen ei ollut helppoa. "Työmiesten oli usein vaikea ymmärtää, millaista viimeistelyä halusimme", Essi kertoo. "Monet työvaiheet jouduttiin tekemään uudestaan, kun lopputulos oli liian siloiteltu. Työmiehet nauroivatkin, että rosoisen pinnan aikaansaaminen tuli huomattavasti työläämmäksi kuin tavanomaisen sileän."

Ikkunat löytyivät forssalaiselta maatilalta. Huomaa katon viimeistely

Myös esineistön löytäminen osoittautui hankalaksi, vaikka lopussa kiitos toki seisoikin. "Kiersimme ympäri Etelä-Suomea, vajoissa, aitoissa ja navetoissa", Niko kuvailee. "Monet esineistä on kuitenkin ostettu punavuorelaisesta Kekkonen Lehmä -liikkeestä. Sen omistajalla Sacu Molbergilla on varma maku."

Historialliset viitteet muodostavat modernin kokonaisuuden

Kaikki kodin kalusteet uusittiin: yhtäkään huonekalua ei tuotu mukana pariskunnan vanhoista kodeista. "Aiempi tyylini oli valkoiseen perustuvaa skandinaavista minimalismia", Essi toteaa. "Ne esineet eivät kerta kaikkiaan sopineet uuteen tyyliin."

Pesuallas löytyi sisustuskauppa Kekkonen Lehmästä

Koti on tinkimättömän ja kompromisseja kaihtavan sisustajan toteutunut unelma. Upea tila asettaa haasteita myös käyttäjilleen. "Remontti oli hieno, opettava prosessi, todellinen matka henkilökohtaisen estetiikkamme ytimeen", Essi kertoo. "Rakastamme tätä kotia. Valitettavasti joudumme kuitenkin myymään sen, sillä meille tulee perheenlisäystä lokakuussa. Vauva kaipaa ympärilleen toisenlaisen värimaailman ja toisenlaiset materiaalit kuin nykyisessä kodissamme."

Kylpyhuone on loftin ainoa rajattu huone. Sen ovi edustaa brutal nouvellea parhaimmillaan

Punavuoresta vapautuukin pian kahden rohkean aikuisen koti, jonka räväkkä linja vakuuttaa ja vaikuttaa.

Robert Holdstock: Alkumetsä

Luin Alkumetsän ensimmäistä kertaa joskus teini-ikäisenä. Muistikuvieni mukaan se oli vaikeaselkoinen ja jopa pitkäpiimäisen monimutkainen; tunnelma kuitenkin oli vahva, ja kirjassa olevat muinaiselämän kuvaukset hikineen ja likoineen tekivät suuren vaikutuksen.

Uusi lukukokemus oli hyvin erilainen. Kirjan juonta ja ideaa ei ollut lainkaan vaikea ymmärtää, ja teksti eteni mielestäni varsin sujuvasti. Kirjailija on keskittynyt olennaiseen, ja kirja onkin mukavan ohut ja helppolukuinen. Menneisyyden ihmisten kuvaukset eivät tuntuneet ollenkaan niin kaameilta ja ällistyttäviltä kuin aikaisemmin.

Vaikka lukukokemukset eivät muistuttaneetkaan toisiaan, pidin kirjasta molemmilla kerroilla. Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki tällä kerralla Holdstockin monitieteinen, suorastaan tieteen ja taiteen yhdistävä lähestymistapa muistiin, menneisyyteen ja aineelliseen todellisuuteen. Alkumetsä yhdistelee ja havainnollistaa eri tieteenalojen näkökulmia menneisyyteen: mukana ovat ainakin historia, taidehistoria, folkloristiikka, arkeologia, muinaiskasvitiede, syvyyspsykologia ja ehkä suorastaan paleontologiakin. Kaiken tämän Holdstock osaa ympätä sujuvaan, yksinkertaiseen ja melko surulliseen rakkaus- ja kostotarinaan, jossa perheenjäsenten väliset suhteet ovat tärkeässä osassa.

Pidän kirjassa eniten juuri siitä, miten aika, paikka, tarinat sekä konkreettinen maa puineen ja eläimineen sekoittuvat. Kaikki on kerroksellista ja monitahoista; joka asiaan on monta eri näkökulmaa, ja kaikki tapahtuu yhtä aikaa monessa eri ajassa. Menneisyyden hahmoja kohdataan vielä kaukaisemman menneisyyden raunioissa, ja päähenkilöistä tulee osa sitä tarinaa, jota he yrittävät selvittää.

Jos kirjasta haluaa etsiä huonoja puolia, itseäni jonkin verran tympäisi teoksen korostetun miehinen näkökulma, jossa naiset selvästi edustavat jonkinlaista vierautta tai toiseutta: joko vaimoa, johon ei saada tai edes haluta saada älyllistä yhteyttä, tai rakastettua, joka on kirjaimellisesti lihaksi tullut haavekuva. Lisäksi päähenkilöiden tietämystä muinaisista asioista on liioiteltu melkoisesti - päähenkilö ei ole millään tavalla uskottava parikymppinen nuorukainen, vaan vaikuttaa tietojensa puolesta suorastaan muinaistieteen professorilta.

Lukukokemuksen innoittamana taidan lukea vielä Metsän hengetkin, tuon jatko-osan, joka tuntui aikanaan niin omituiselta, että sen lukeminen jäi minulta kesken.

Kuriositeettina lisättäköön, että olen nähnyt Robert Holdstockin Jyväskylän kesässä joskus 90-luvun alkupuolella puhumassa kirjoistaan. En muista tapauksesta mitään muuta kuin että hänellä oli parta.

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Matkustin eilen pitkästä aikaa junalla. Päätin repäistä ja oikein ostaa kirjan matkalukemiseksi. Valitettavasti suunnittelemaani aivot narikkaan -julkaisua (Dan Brownin uusinta) ei ollut saatavilla, ja muutenkin R-kioskin valikoima oli hiukan ankea: tarjolla oli sen sortin kotimaista uutuuskirjallisuutta, jossa pyyhitään pöytää likaisella tiskirätillä ja ihmissuhteet ovat vaikeita, sekä pankin räjäyttäjänä teos nimeltään Prinssi ("tässä kirjassa on kaikki se, mitä Fifty Shadesissa olisi pitänyt olla"). Paniikissa päädyin lopulta ostamaan Caitlin Moranin feninistisen pamfletin - onhan feminismi tärkeää, ja kirjassa mainittiin alushousut.

Kirjaa lukiessani koin ällistyttävän, hulppean, positiivisen yllätyksen. Moran kirjoittaa paitsi hauskasti, myös selkeästi ja fiksusti. Hänen tyylinsä on kepeä ja humoristinen, mutta analyysinsa siitä huolimatta ennenkuulumattoman terävää. Erityisesti pidän siitä, ettei Moran tuomitse, määrittele tai lokeroi muita naisia: hän ei sano, että kotiäiti olisi huonompi nainen tai feministi kuin uranainen, eikä hän väitä, että palkkatasa-arvo olisi tärkeämpi kysymys kuin vaikkapa brassivahauksen ongelmat. Moran on oikea feministi toisin kuin jotkut feminismin kaapuun verhoutuvat hyypiöt, jotka oikeita naisena olemisen tapoja määritellessään sortuvat olemaan suorastaan patriarkaatin veroisia naisten sortajia.

Voinkin lämpimästi suositella kirjan lukemista kaikille, myös miehille. Sillä vaikka Moran näennäisesti kirjoittaakin naisista ja naisille, pohjimmiltaan hänen kirjassaan on kyse ihmisenä olemisesta. Kaikki kiteytyy siihen, miten ihminen kohtelee toista ihmistä, olipa tämä sitten mies tai nainen.

Nostaisin mielelläni esille joitakin Moranin uskomattoman älykkäistä ja terävistä oivalluksista, mutta koska kirja on niitä aivan täynnä, en pysty valitsemaan. Pyydänkin jokaista lukemaan kirjan itse. Varoituksen sanana lausun kuitenkin, että osa kirjan käsittelemistä aiheista on melko rankkoja - itselläni nousi kyyneleet silmiin esimerkiksi lukiessani Moranin kuvausta hänen ensimmäisen lapsensa syntymästä.

Piko ja Fantasio

Piko ja Fantasio kuuluu niihin sarjakuviin, joihin en syystä tai toisesta ole aiemmin juuri perehtynyt. Olen joskus töissä hiljaisina hetkinä selaillut läpi albumin Kone joka näki unia, josta kyllä pidin, mutta muuten hahmojen ulkonäkö ja piirrostyyli ovat saaneet minut vieroksumaan sarjakuvaa. Kun perheenjäsen kuitenkin kantoi talouteemme kilokaupalla albumeja kirjastosta, minunkin oli aika tutustua niihin.

Piko ja Fantasio on ilmestynyt vuosikymmenien ajan, ja tekijät ovat vaihtuneet. Seikkailujen tyylilaji vaihtelee: sarjasta löytyy huumoria, jännitystä, yhteiskunnallista ja ekologista kantaaottavuutta sekä karmeaa toimintakoheltamista. Suomessa albumit on julkaistu aivan missä sattuu järjestyksessä ilmeisesti ilman minkäänlaista pyrkimystä kronologiseen tai temaattiseen järjestykseen. Soppaa hämmentää vielä Pikon ja Fantasion uudet seikkailut -sarja, jossa tarina tavallaan alkaa alusta - kuitenkaan tässäkään sarjassa ei ole pyritty kronologiseen yhdenmukaisuuteen, vaan hahmot seikkailevat missä sattuu ajassa ja paikassa.

Sarjakuvan suurin ongelma onkin juuri ajan, paikan sekä hahmojen luonteiden ja ominaisuuksien lähes rajaton joustavuus. Tyylilaji vaihtelee älykkäästä huumorista lapsille sopivan ajanvietesarjakuvan kautta yllättävänkin veriseen historialliseen kuvaukseen. Satunnainen lukija ei oikein ymmärrä, mitä hahmot tekevät työkseen, miksi Piko käyttää pikkolon univormua tai mikä hahmojen välinen suhde oikein on. Osa albumeista on huomattavan hyviä, osa taas karmaisevan huonoja.

Omia suosikkejani ovat muun muassa varsin erilainen Piko ja Fantasio -tarina Kone joka näki unia, hivenen epäkorrekti Musta säde sekä uusien seikkailujen puolelta Tummanvihreä pikkolopoika. Hieman yllättäen havaitsin pitäväni myös monista sivuhahmoista, esimerkiksi Zorbulista ja Marsupilamista.

Epäjohdonmukaisuuksistaan huolimatta sarjakuva on enimmäkseen riittävän viihdyttävä, ja rohkenen suositella sitä kaikenlaisen pölhöilyn ystäville. Nöökäle Lubroz!

Kirja ja miten se luetaan

Vierailimme lomareissulla oppineessa huushollissa, jossa oli runsaasti kirjoja. Mutta miten tulkitsisitte kuvan kirjojen nimet?

Se hankala perhe? Jos vadelma on kerrottu luumarja, millainen on kerrottu nainen?

Otsikoiden keksijöillä lienee ollut jokin muu ajatus mielessä. Lienen ajautunut kauas akateemisilta juuriltani.

David Bilsborough: The Wanderer's Tale

The Wanderer's Tale on niin monitahoisen huono kirja, että sitä lukiessani ihmettelin jatkuvasti, voisiko se olla parodia, ironinen tai muuten ovelasti meta. Selvyyttä en saanut, sillä jaksoin lukea vain hieman alle puolet ennen kuin minun oli pakko lopettaa.

Teoksen huonous ilmenee niin monella eri tasolla, että sitä on suorastaan vaikea analysoida. Tässä on kuitenkin joitakin huomioita:

Teoksen aihe on kliseinen. Kirja käsittelee sekalaisen seikkailijajoukon matkaa vaikeiden taipaleiden taakse tuohoamaan muinaista pahaa. Ilmeisiä esikuvia lienevät olleet Taru sormusten herrasta ja Belgarionin taru.

Myöskään yksityiskohdat eivät ole omaperäisiä. Olin huomaavinani plagiaatinomaisia viitteitä jopa Sormuksen ritarit -elokuvaan.

Teoksen huumori on todella kökköä eikä naurata. Esimerkkinä erään hahmon saama liikanimi Flatulus, joka ei mitenkään liity hahmon luonteeseen, historiaan tai taipumuksiin.

Maantiede on kliseistä. Muun muassa kaukana pohjoisessa on tuliperäinen saari, jossa on fjord-tyyppisiä paikannimiä.

Henkilönnimet ovat hölmöjä. Teoksessa seikkailevat esimerkiksi sotilaskomentajat Arturus Bloodnose sekä Nibulus.

Henkilöistä yksikään ei ole sellainen, johon lukija voisi samastua. Kirjailija myös surmailee heitä kasuaalisti pudottelemalla heitä erilaisiin kuoppiin.

Pahinta kirjassa on kuitenkin sen tyyli. Kirjailija jaarittelee ankarasti ja toistaa itseään. Hänen käyttämänsä ilmaisut ovat kliseisiä ja huonoa kieltä. Kirjasta löytyy oikea hölmön ilmaisun helmi "Wodeman [...] stood there before him with fire in his eyes". Seuraavan tesktinäytteen lukemista suosittelen vain mieleltään vakaimmille:

"Her skin, milk-white and flawless, now radiated a faint inner light that, like the moon's reflection upon a still crystal lake, would surely vanish in ripples if mortal hands were to touch it. Her eyes were large, black and sparkling, all-enveloping pools of ancient knowledge and fey magic. To look into them was like gazing up at the vast firmament of space upon a clear night, causing the beholder to feel utterly small and insignificant. In her sharp features could be recognized a perfect blend of ephemeral yet timeless beauty, spiritish mischief, animal cunning and back-stabbing cruelty. [...] She apparaised them as a scientist might study a collection of insects."

Kaiken kaikkiaan kirja vaikuttaa täysin kustannustoimittamattomalta nuoren henkilön vain osittain tosissaan kirjoittamalta romaaninkyhäelmän ensimmäiseltä versiolta. Teos on ylivoimaisesti huonompi kuin esimerkiksi iki-inhokkini Berek puolikäden paluu tai gangsterikirjallisuuden pöntönpohjimmainen Mickey Spillane. Huonoimmaksi lukemakseni en tätä kirjaa uskalla väittää, vaan se kilpailee paikasta aivan mahdottoman naurettavan Meren katedraalin kanssa. Suosittelen teoksen lukemista korkeintaan kännissä ja läpällä.