Mainoslauseita

Kaupungilla liikkuessa tulee nähneeksi eri yritysten mainoslauseita. Kas tässä muutama, joita en pidä oikein onnistuneina:

"Löytämisen iloa ja rakastettuja brändejä" (Iittala)

Mitä kumman brändejä? Luulisin, että useimmat kuppikauppaan menijät haluavat ostaa sieltä tietyn tuotteen, esimerkiksi kupin, eikä mitään brändiä.

"Ennaltaehkäistä ja suojata" (Raksystems Anticimex)

Verbin perusmuodon käyttäminen suomenkielisessä mainoslauseessa tuntuu kömpelöltä. Mieleen tulee, että on yritetty hieman epäonnistuneesti viitata Los Angelesin poliisin kuuluisaan mottoon "To protect and to serve".

"Dedicated to People Flow™" (Kone)

Että mihinkä te olittekaan sitotuneet? Johonkin omaan tavaramerkkiinne? Täytyy mennä firman nettisivuille asti ymmärtääkseen, mistä oikein on kysymys.

Mikä sitten mielestäni on hyvä mainoslause? Ensimmäisenä tulee mieleen Pandan "Omintakeinen makeinen". Vaikka Pandan makeisissa ei mitään erityisen omintakeista olekaan, mainoslause rimmaa hauskasti.

Maakuntien ykkönen - Varsinais-Suomi

Maakuntien ykkönen on Varsinais-Suomen liiton julkaisema Varsinais-Suomen polulaarihistoria, joka kattaa ajanjakson vuodesta 1100 vuoteen 2012. Teos on jaettu viiteen lukuun, joista ensimmäinen käsittelee keskiaikaa, kaksi seuraavaa Ruotsin vallan aikaa uudella ajalla, neljäs autonomian aikaa ja viimeinen ja pisin luku itsenäisyyden aikaa. Vaikka teoksen aiheena on koko Varsinais-Suomi, painopiste on enimmäkseen Turun historiassa.

Itse pidin eniten Anu Lahtisen, Kirsi Vainio-Korhosen ja Rauno Lahtisen kirjoittamista luvuista. Anu Lahtinen kirjoittaa vanhimmista ajoista erittäin hyvällä suomen kielellä, selkeydellä ja paikoin huumorillakin. Tällainen lukijaystävällisyys on historiankirjoituksessa harvinainen ansio. Vainio-Korhosen kirjoittamassa luvussa vaikutuksen tekevät kirjoittajan tiedot varhaisista turkulaisista naisammattilaisista. Rauno Lahtisen nykyaikaa kuvaava luku taas summaa mielestäni erinomaisesti lähihistorian tärkeitä käänteitä ja toimii hyvänä muistilistana varsinkin Turun viime vuosikymmenten tapahtumista.

Kun kirjassa on viisi kirjoittajaa, mukaan mahtuu helposti myös ristiriitaisuuksia. Tällaisena voi mainita esimerkiksi sen, että Veikko Laakson mukaan suomalainen kätilökoulutus aloitettiin Turkuun vuonna 1816 perustetun synnytyslaitoksen yhteydessä (s. 107) kun taas Kirsi Vainio-Korhosen mukaan Karin Grelsintytär suoritti kätilötutkintonsa vuonna 1711 Turun akatemian lääketieteen professorille (s. 69). Myös kuvateksteissä on ristiriitaisuuksia: esimerkiksi sivulla 32 Kustaa II Aadolfin kruunajaisvuodeksi sanotaan 1611, kun kuninkaan muotokuvassa kuitenkin lukee 1617. Muotokuvan vuosiluku varmaankin on yksinkertaisesti väärin, mutta ristiriita on kuitenkin hämmentävä.

Pienten ristiriitojen lisäksi pidän teoksen puutteena myös - hieman yllättäen - sotahistorian vähäistä osuutta. Vaikka teoksen näkökulma onkin kulttuurihistoriallinen, olisin kaivannut esimerkiksi Suomen sodalle hieman laajempaa käsittelyä kuin pelkän ylimalkaisen maininnan.

Muutamista pienistä vioista huolimatta Maakuntien ykkönen on kuitenkin mielestäni erinomainen summaus Varsinais-Suomessa viimeisen tuhannen vuoden aikana tapahtuneesta, ja sellaisena suosittelen sitä lämpimästi kaikille varsinaissuomalaisille ja Varsinais-Suomesta kiinnostuneille.

Samuel Rogers: Don't look behind you

Tämä vuonna 1944 julkaistu jännäri on niitä, joita ostan pelkän kansikuvan perusteella. Kuvassa kaikkia fysiikan lakeja ja tekstiiliteknologian mahdollisuuksia uhmaavaan pukuun sonnustautunut nainen säikkyy miehen varjoa takanaan. Kaiken kruunaa kannesta löytyvä kuvaus "A madman sets a death trap for a frightened girl".

Takakansiteksti spoilaa mitä hupaisimmalla tavalla kirjan juonen, jonka todellakin voi tiivistää etukannen yhteen lauseeseen. Hullu jahtaa tyttöä, joka ei osaa tilanteessa tehdä muuta kuin itkeä, kirkua ja voivotella. Lisäksi soppaan on sotkettu epämääräistä psykologisointia. Vaikka lopussa tuleekin eräänlainen yllätys, se on kerrottu niin kömpelösti ja takakansi paljastaa siitä niin paljon, että tuskinpa kukaan sitä todella yllättyy.

Suosittelen - jälleen kerran - henkilöille, joilla on aivan erityisiä mieltymyksiä.

Aikakauslehtiä: Huili ja Ekoelo

Kaveri hämmentyi taannoin kahden kestävään elämäntapaan liittyvän aikakauslehden, Huilin ja Ekoelon, äärellä. Päätin tutustua aiheeseen ekologinen aikakauslehti, ja otin kummastakin pari numeroa lähempään tarkasteluun.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy tietenkin ulkoasuun. Huilin graafinen ilme on trendikäs ja hiukan nostalginen. Väripaletti tuntuu viittaavan hillitysti 50-lukuun, ja visuaalisessa ilmeessä on selvästi haettu linjakkuutta ja tyylikkyyttä. Tarkemmin katsoen taitto on kuitenkin hiukan liiankin väljä ja fontti infolaatikoissa pieni. Lisäksi numeron 3/2014 sivulla 13 on suorastaan ennenkuulumaton virhe: palveluhakemisto on lätkäisty suoraan viereisen jutun ingressin päälle, niin että se osittain peittyy.

Ekoelon graafinen ilme on selvästi vähemmän kunnianhimoinen ja tuo mieleen sellaiset perinteiset julkaisut kuin Seuran, Apu-lehden ja Seiskan. Värejä ja fontteja on runsaasti, jopa sekavuuteen asti, mutta teksti on kuitenkin helposti luettavissa.

Sisällöllisesti molemmat lehdet ovat todellakin hiukan hämmentäviä. Juttujen aiheet kuuluvat pääasiassa kolmeen ryhmään:

• Asiallinen ekoasia, esimerkiksi Ekoelon energiantuotantojutut
• Ei ehkä niin ekologiset kierrätys-, ekotuote- ja lifestylejutut, esimerkiksi Ekoelon auton pesu lähdevedellä -juttu ja Huilin kahvilanperustamisjuttu
• Hörhöilyjutut, kuten Huilin enkelijuttu ja Ekoelon puuhengitysjuttu

Molempien lehtien jutuista osa on täysin asiallisia ja ammattitaitoisesti tehtyjä, mutta osa melko harrastelijamaisia. Osa jutuista on myös jopa tarpeettoman pitkiä ja monisanaisia aivan kuin lehteen olisi tarvittu täytettä. Nostan harrastelijamaisuudesta esimerkiksi Huilin 3/2014 s. 42 Romusta aarteeksi -jutun, jossa kaksi kokematonta korjaajaa kunnostaa huonekaluja. Aiheesta olisi mielestäni saanut skarpimmankin jutun. Lisäksi Huili vaikuttaa mielestäni aika Helsinki-keskeiseltä, ja näin turkulaisena tuntuu oudolta, että kaupunkisienestyksestä kertovassa jutussa (3/2014, s. 29 - 32) Helsinki ja Tampere kylläkin on kirjoitettu asiallisesti, mutta Turun paikalla lukee "Turkunen". Epäilemättä vitsikästä, mutta tuskin tehokas keino saada lukijoita lounaisesta Suomesta.

Myös molempien lehtien näkemys ekologisuudesta vaikuttaa mielestäni tarpeettoman laajalta. Ekologisuudeksi tuntuu näissä julkaisuissa kelpaavan esimerkiksi mikä tahansa kierrätys, siis turhienkin tavaroiden rakentelu kierrätetyistä aineksista. Voi myös kysyä, onko paperilehden julkaiseminen ylipäätään ekologista.

Kaikesta huolimatta lehdissä oli mielestäni paljon myös antoisaa sisältöä, ja sain monia hyviä vinkkejä (esimerkiksi tulin tietoiseksi hernerouheesta ja sain hyödyllistä tietoa uusiutuvista energianlähteistä sekä pellettitakoista). Pienellä skarppaamisella lehdistä saisi paljon paremmat ja kohdeyleisöä paremmin palvelevat.

Lähiluennassa olivat Huili 2/2014 ja 3/2014 sekä Ekoelo 3/2013 (sekä toinen numero, jonka tarkistan myöhemmin)

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan

Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan juoni lienee kaikille tuttu: vastavalmistunut, nuori ja naiivi tyttö palkataan orjatyöhön muotilehden paholaismaisen päätoimittajan assistentiksi. Touhu vaikuttaa hänestä ensin aivan hullulta, mutta lopulta hän sopeutuu outoon ympäristöönsä, ja työ vie hänet mukanaan siinä määrin, että sekä terveys että ihmissuhteet ovat holahtaa pöntöstä alas.

Olen katsonut elokuvan silloin, kun se oli uusi, ja lukenut Weisbergerin toisen kirjan VIP-ihmisiä. En pitänyt kummastakaan mitenkään erityisen huikaisevan paljon. Paholainen pukeutuu Pradaan -kirja olikin positiivinen yllätys. Miranda Priestley on kirjassa vieläkin narttumaisempi kuin elokuvassa ja päähenkilön ongelmat vielä pahempia. Vaikka omat pomoni ovatkin aina olleet enimmäkseen mukavia, saatoin myös samastua joihinkin päähenkilön tuntemuksiin, kuten turhautumiseen epäselvien tehtävänantojen äärellä.

Weisbergerin esikoisteoksesta tuntuu huokuvan omakohtaisen kokemuksen siivittämä sujuvuus ja raivo, johon VIP-ihmisiä ei ollenkaan yltänyt. Vaikka varsinaisesta korkeakirjallisuudesta ei ole kyse, voin suositella teosta, etenkin esimiestensä edesottamuksiin kyllästyneille.

Tiedonhakua, case tammenterho

Olen jo pitkään miettinyt, voiko tammenterhoja käyttää ihmisen ravintona. Tänä syksynä päätin selvittää asian, ja siitä tulikin kiinnostava esimerkki tiedonhankinnasta.

Kuten useimmat nykyaikaiset ihmiset, aloitin googlaamalla. Hakulauseke "tammenterhot ruokana" tuotti ensimmäiseksi osumaksi Kyllä äiti tietää -blogin, jonka mukaan tammenterhoista saa ihmisille sopivaa ravintoa joko liottamalla tai keittämällä. Koska blogikirjoitus vaikutti vähän hippimäiseltä, päätin tutkia asiaa myös muualta. Seuraavaksi löysin Heikki Ruususen omakustanteisen e-kirjan Tammenterhot ruokana. Kirjan saadakseen täytyy kuitenkin luovuttaa sähköpostiosoitteensa, ja Ruusunen vaikutti hieman liian hipiltä (anteeksi nyt, kaikki hipit), joten halusin tutkia ensin vielä jotain muuta lähdettä. Osuinkin Luomuruokaa lapselle -blogiin, jonka mukaan tammenterhot ovat myrkyllisiä. Myrkyllisyys ei tietenkään kuulosta ruokahalua herättävältä, joten asiaa piti tutkia lisää.

Työpaikalle päästyäni etsin kaikki kirjat, jotka käsittelevät tammenterhojen syömistä. Tässä on koottuna terhojen syöntiin liittyvä tieto:

Elias Lönnrot, Flora Fennica: ”Tammenterhoja taidetaan käyttää kahvin asemasta joko siltään tahi tavallisten kahvipapuin lisäyksellä.”

Toivo Rautavaara, Mihin kasvimme kelpaavat: ”Terhoissa on huomattavan paljon parkkihappoa, minkä vuoksi ne eivät sellaisinaan sovi ihmisravinnoksi. Mutta jos terhot kuoritaan, rouhitaan, keitetään miedossa lipeävedessä, huuhdotaan ja kuivataan, saadaan melko hyvänmakuista pähkinäainesta, joka voidaan hienoksi jauhettuna tai survottuna käyttää leipomuksiin. Kuivatuista terhoista sellaisinaan paahdettuina saadaan kahvinkorviketta.”

Harri Metsälä, Puukansa: ”Hapon saa poistettua terhoista, kun ne rouhitaan ja keitetään miedossa lipeävedessä, huuhdotaan ja kuivataan. Tämän jälkeen niistä voi jauhaa jauhoja, joilla maustetaan ja jatketaan leipomuksia. Terhoja on käytetty myös kahvinvastikkeissa.”

Edmund Launert, Nyttiga växter: ”Mogna ollon har använts som kaffesurrogat. Skalas, rostas och mals. Används tillsammans med eller utan vanligt kaffe.”

Inger Ingmanson, Kan man äta sånt?: […] om man kokar ur dem i flera vatten, hela eller malda, tills varken kokvatten eller ollon längre smakar beskt går det bra att använda dem på många olika sätt. Ekollonmjöl blandas med vanligt mjöl och bakas till bröd, men man måste sätta till mera jäst än vanligt eftersom det jäser dåligt. Ekollonbröd har en ”vild” smak som inte går att beskriva. […] Ekollon har rostats och förr använts som kaffeersättning.” Ingmanson ehdottaa myös terhojen glaseerausta sokerilla ja suolaamista.

Hendrik Relve: Puiden juurilla: ”Terhot on kerättävä täysin kypsinä ja mieluiten ensimmäisten yöpakkasten jälkeen. Ne puhdistetaan kuoresta, leikataan neljään osaan ja pannaan likoamaan puhtaaseen, makeaan veteen kahdeksi päiväksi. Vesi tulee vaihtaa päivittäin kolmeen kertaan. Sen jälkeen otetaan yksi osa terhoja ja kaksi osaa vettä ja kuumennetaan vesi kiehuvaksi. Sitten terhot hienonnetaan lihamyllyssä ja kuivataan. Lopuksi terhonpalaset jauhetaan jauhoksi. Oikein valmistettu terhojauho muistuttaa maultaan pähkinäpensaan pähkinää ja on myös likimain yhtä ravitsevaa. Jauhoista voi valmistaa monenlaisia leivonnaisia. Leivonnaisten maun ja laadun parantamiseksi niihin voi lisätä hieman vehnäjauhoja. Leivontaohjeiksi sopivat kaikki vehnäleipäreseptit.”

Jouni Toivanen: Viettelevät villiyrtit: ”Paahda tammenterhoja 140-asteisessa uunissa 15 minuuttia, kunnes niiden kuori halkeaa. Kuori jäähtyneet tammenterhot, ryöppää kolme kertaa ja kuivaa huoneenlämmössä. Kuivuneet terhot säilyvät kylmässä noin viikon. Voit myös pakastaa ne. Ryöpätyn tammenterhon maku on mieto, joten voit käyttää sitä ronskisti. Tammenterhossa on pähkinäinen, kastanjamainen, suklainen ja kahvimainen maku. Uuta siitä makua kastikkeisiin, liemiin, maitoon tai likööriin. Tammenterhokahvilla voit maustaa suklaan, valkosipuliruoat tai kastanjat.”

Kirjoissa siis esiteltiin useita erilaisia tapoja esikäsitellä terhot: liottaminen, keittäminen, keittäminen lipeävedessä ja ryöppääminen. Varsin hämmentävää. Tässä vaiheessa alistuin tilaamaan hippi-Ruususen e-kirjan, joka osoittautuikin hyvin asiantuntevaksi opukseksi. Ruusunen antaa yksityiskohtaisia ja hyviä ohjeita terhojen käsittelystä, tiivistettynä suunnilleen näin:

• kelluta, älä syö kelluvia
• kuivaa auringossa
• älä kuori valmiiksi vaan säilytä kuivattuina ja kuorimattomina
• kuivatut ja kuoritut terhot huuhdotaan kylmällä vedellä (tästä on tarkemmat ohjeet kirjassa, Ruusunen käyttää blenderiä ja menetelmä on melko monivaiheinen)
• vaihtoehtoinen menetelmä on kuumavesihuuhdonta, missä pitää käyttää koko ajan kiehuvaa vettä, muuten erä on pilalla
• kuumavesihuuhdottuja terhoja ei voi Ruususen mukaan käyttää leivonnassa yksinään, koska ne eivät pysy leivottaessa kasassa

 

Ruusunen todellakin siis vaikuttaa asiantuntijalta, mutta koska hänen ohjeensa hieman poikkeavat painetuista kirjoista lukemastani tiedosta, ja omakustanteet ovat aina vähän epäilyttäviä, halusin verrata niitä vielä eri lähteeseen. Googlasin tällä kertaa englanniksi hakulauseella "eating acorns". Päädyin Eat the Weeds -sivustolle, jonka terho-ohjeet ovat jokseenkin linjassa Ruususen kanssa. Täällä varmistuin myös siitä, että Yhdysvalloissa ja Suomessa kasvaa eri tammilaji, ja Suomen terhot ovat paljon kitkerämpiä kuin Yhdysvaltojen.

Mitä tästä opimme? Kun opiskelin, oli tapana painottaa, että Internet ei ole luotettava lähde. Luotettavaa tietoa löytyy painetuista lähteistä ja niidenkin kohdalla on sitä parempi, mitä virallisemmasta painotuotteesta on kyse. Tämä ei kuitenkaan oikeastaan pidä paikkaansa. Vaikka kirjoista löytämäni tiedot tammenterhojen syömisestä eivät suoranaisesti ole väärin - terhoja todella voi käsitellä monella eri tavalla - asiantuntevimmat ja yksityiskohtaisimmat ohjeet löytyivät Ruususelta ja Eat the Weedsin Green Deanelta, noilta hieman hippimäisiltä epämääräisten asioiden syöjiltä. Tiedonhakuprosessi paljastaakin myös sen, että olen ennakkoluuloinen tiettyjen tiedonlähteitten suhteen.

Niin - mites ne terhot? Rupesinko syömään niitä? Pieni satsi terhoja likoaa tällä hetkellä muoviämpärissä. Kun terhot ovat syömäkunnossa - mihin ilmeisesti voi mennä viikkokin - kerron valmistusprosessista luontoblogini puolella.

Huom. Älä ryhdy terhojen valmistukseen pelkästään tämän blogikirjoituksen perusteella. En ole vielä maistanut terhoja, joten en tiedä, saako niistä oikeasti myrkyttömiä näillä keinoilla. Suosittelen lukemaan tarkempia ohjeita joko Ruususelta tai Eat the Weedsistä. Ja kuten kaikkien myrkkyjuttujen kanssa, kannattaa olla erittäin huolellinen ja noudattaa ohjeita tarkasti.

Kirjamessuraportti 2014

Tervehdys Turun kirjamessuilta! Osallistuin aamulla Median muuttuva tulevaisuus -seminaariin, joka hieman yllättäen oli todella kiinnostava ja jopa hieman agitoiva. Seminaari antoi monenlaista ajatuksen aihetta kirjastotyön tulevaisuudesta ja sain siellä mahdollisesti toteuttamiskelpoisen idean töitä varten.

Neljä tuntia asiallista asiaa on kuitenkin ihan riittävästi. Seminaarin jälkeen suuntasinkin ravitsemaan ensin kehoa maailman kalleimmalla patongilla ja sen jälkeen virkistämään mieltä messuosastoilla hortoilemalla. Kas näin se kävi:

Kirjoja! Niitähän tänne tultiin katsomaan, vai mitä?

Kas, joku on kirjoittanut kirjan siitä, mitä teen työkseni.

Eräällä osastolla oli kummallista tavaraa: kuvassa vähäpukeinen Marilyn Monroe ja teksti "British Antarctic Disaster". Toisen vihon kannessa oli Hitler ja kiinalaisia merkkejä.

Messukeskuksessa oli myös ruokamessut...

...missä näytillä oli myös paljon juustomuotteja, osa tosi hienoja tai vanhoja, jopa 1700-luvulta.

Antiikkimessuilla oli täytetty saukko.

Saukon nähtyäni totesin, ettei messuilla voi enää olla minulle merkittävämpää tarjottavaa. Niinpä lähdin kotiin. Heipparallaa, Messukeskus, nähdään taas vuoden päästä!