Booktori

Perhesyistä johtuen en ole päässyt yli vuoteen kirjamessuille tai Sastamalan vanhan kirjallisuuden päiville. Puutetta piti paikata Booktorilla, jonka huomasin olevan tänä viikonloppuna. Koska mansikat piti pakastaa, missasin aforismeja lausuvan Reijo Mäen - ehkä hyväkin niin, sillä päivän masokismikiintiö taisi täyttyä jo niistä mansikoista.

Kovin hyviä löytöjä en tehnyt. Joel Lehtosen Putkinotkon ostin neljällä eurolla, mutta Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin, hinta 5 €, jäi ostamatta.

Siellä oli myös Mannerheim

Tarjonta oli mielestäni parempaa kuin joskus aikaisemmin, ja uusienkin kirjojen myyjiä oli paikalla. Hinnat tosin näyttivät hieman nousseen.

Päivi Almgren ja Päivi Jokitalo: Kirjasto 2011 – vaikutteita maailmalta

Kirjastoalan ammattikirjallisuutta ilmestyy vähän, joten lukemastaan mielellään pitäisi. Kirjasto 2011 on valitettavasti melko löperö esitys. Kirjoittajat eivät esitä analyysia kirjastoalan nykytilanteesta tai kerro, mihin he ”idea- ja inspiraatiokirjallaan” oikeastaan pyrkivät. Paikoitellen tekstistä paistaa mielestäni läpi kirjoittajien käsitys, ettei kirjasto sellaisenaan, ilman markkinointitemppuja ja vippaskonsteja, voi olla kiinnostava. Omasta mielestäni esimerkiksi melko laajasti esitelty kirjastoaiheinen huumori on kuitenkin enimmäkseen vaivaannuttavaa. Lisäksi kirjassa käytetään sellaisia sanahirviöitä kuin minglaaminen ja kroissantti, siis huonoa suomen kieltä.

On kirjassa hyviäkin puolia. Olen vaikuttunut ideasta vähentää kirjaston desibelitasoa soittamalla kirjastotilassa luonnonääniä (ks. s. 214). Myös kirjoittajien kannustava asenne ruokatarjoilun sallimiseen kirjastossa on mielestäni pohtimisen arvoinen asia. Pidinkin kiinnostavimpana kirjan viimeistä lukua, Kirjasto elävänä tilana.

Perustulon aika (toim. Johanna Perkiö ja Kaisu Suopanki)

Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä on byrokraattinen, sekava ja tehoton. Järjestelmä rankaisee omatoimisuudesta ja aktiivisuudesta sekä palkitsee passiivisuudesta. Perustulo tai kansalaispalkka olisi yksi keino selkiyttää ja tehostaa järjestelmää.

Perustulon aika -pamfletissa esitellään erilaisia perustulon rahoitusmalleja, perustulon tavoitteita sekä keinoja perustulon edistämiseen poliittisesti. Kirjassa pohditaan myös perustulomalliin siirtymisen yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Aihe on mielestäni tärkeä, mutta kirja kärsii sekavuudesta ja paikoitellen jopa hölmöydestä. Osa teksteistä on niin epäselvästi kirjoitettuja, ettei lukija pysty ymmärtämään kirjoittajan tarkoitusta.

Artikkeleista erityisen hyviä ja suositeltavia ovat mielestäni Pertti Honkasen Perustulon rahoitus ja veromallit, Ville Ylikarhin Vihreä perustulo sekä Kaisu Suopankin ja Ville-Veikko Pulkan Vasemmistolainen perustulo. Erityisen sekavana ja älyttömänä sen sijaan pidän Mikko Jakosen, Jukka Peltokosken ja Tero Toivasen artikkelia Vallataan elämä! – Prekariaatin perustulo. Artikkelissa on kammottavia virkkeitä, kirjoittajien mukaan muun muassa ”työn moneudesta on heräämässä historian kyvykkäin poliittinen hirviö, joka tanssii perinteisen palkkatyön haudalla heittäen hyvästit työn ja ei-työn väliselle erottelulle”.

Anteeksi kuinka?

Kirja on mielestäni pääasiassa hyvä, mutta olisin kaivannut enemmän perusteluja kirjoittajien esittämille mielipiteille. Monissa artikkeleissa esimerkiksi toistuu väite, että nykyinen sosiaaliturva on alistavaa ja nöyryyttävää. Näin saattaa hyvinkin olla, mutta olisin suonut kirjoittajien avaavan väitettä hieman enemmän.

Pamfletin puutteista huolimatta suosittelen sitä aiheen tärkeyden takia kaikille yhteiskunnallisista asioista vähääkään kiinnostuneille. 

Agatha Christie: Kuolema Niilillä

Mainio Hercule Poirot -tarina, joka tunnetaan myös David Suchetin tähdittämänä erinomaisena TV-tulkintana. Juoni on sopivan monimutkainen ja henkilöt luonteikkaita. Christie tiputtelee vihjeitä siihen malliin, että hoksottimilla varustettu lukija pystyisi periaatteessa arvaamaan loppuratkaisun. Suosittelen vanhanaikaisten dekkarien ystäville.

Robin Hobb: Royal Assassin

”Hobb is a remarkable storyteller”, todetaan kirjan kannessa. Se ei ole liioittelua. Tarina etenee vaivattomasti ja koko ajan monella eri tasolla. Yksinkertainen dialogi, hahmojen tunteet ja satunnaiset ajatukset ovat kaikki kokonaisuuden kannalta tärkeitä. Mielestäni kirjassa oli hiukan tyhjäkäyntiä keskivaiheilla ja kuten on tyypillistä trilogioiden keskiosille, loppu jäi keskeneräisen oloiseksi. Päähenkilöllä menee kirjassa tosi huonosti, ja ollaan siinä rajoilla, alkaako kurjuus olla sietämätöntä. Hobb kuitenkin selviytyy haasteesta kunnialla.

Tuuli Hypén: Nanna 1 – 3

Pidän kovasti citykettu Nannan seikkailuista, osin sarjakuvan tarjoaman vinksahtaneen vaihtoehtoisen Turku-kuvan takia ja osittain siksi, että kuten 2. kokoelman esipuheessakin todetaan, sarjakuva ei kangistu mihinkään tiettyyn sukupuoli- tai parisuhdeformaattiin. Kolmas kokoelma oli ehkä pieni pettymys, mutta siinäkin oli hyvät hetkensä. Etenkin sarjakuvataiteilijan cameoesiintyminen huvitti. Sarjakuva on myös hyvin piirretty: Hypénin viivankäyttö ja hahmojen ilmeet ovat hyviä ja vitsien ajoitus toimii.

Hypénin fantasia-aiheisia töitä on esillä elokuun loppuun asti Turun kaupunginkirjaston pääkirjaston nuortenosastolla.

Järjestystä hyllyyn!

Perheemme taistelee jatkuvasti hämeen-anttiloitumista vastaan. Tiedättehän Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan asunnosta tutun ilmiön: kirjoja tulee hankittua enemmän kuin hyllyyn mahtuu, ja lopulta ne päätyvät epämääräisiksi kasoiksi huonekalujen päälle tai mikä pahempaa, lattialle. Onpa meiltä löytynyt kirjoja pöydän alta Alkon muovikassiinkin piilotettuna, ja eräänä päivänä kompastuin putkikassiin, josta kauhukseni paljastui Jack Londonin koko tuotanto. Kun uutta tavaraa tulee koko ajan lisää, vanhasta on luovuttava, muuten asunto tursuaa kirjoja.

Ison ja jatkuvasti muuttuvan kirjakokoelman kanssa eläessä on tullut pohdittua yhtä jos toistakin tapaa järjestää kirjat hyllyyn. Tavallinen tapa on järjestää kirjat aiheen mukaan, esimerkiksi kaunokirjallisuus ja tietokirjallisuus erikseen, tai musiikkikirjat omaan hyllyynsä ja sanakirjat omaansa. Hieman kunnianhimoisemmat kotikirjastonhoitajat laittavat kirjat aakkosjärjestykseen, mikä onkin järkevää, jos niitä on paljon. Yleisissä kirjastoissa kirjat on useimmiten järjestetty sekä aiheen perusteella että aakkosiin, mutta tällaiseen äärimmäisyyteen en ole törmännyt kenenkään kotikirjastossa.

Esteettisemmin suuntautuneet järjestävät kirjansa värin perusteella. Tapaa pidetään hieman pinnallisena, ja onhan se kieltämättä hölmöä, jos esimerkiksi Belgarionin tarun eri osat löytyvät eri paikoista. Eräänlainen hardcore-versio värin mukaan järjestämisestä on laittaa kirjat hyllyyn väärin päin, selät seinää vasten, jolloin värikkäät selkämykset eivät häiritse huoneen väriharmoniaa. Tai sitten voi tehdä niin kuin Torgrim Eggenin Sisustaja-romaanin päähenkilö, joka laittoi kaikkiin kirjoihin samanväriset kansipaperit. Rehellisyyden nimissä on kyllä todettava, etten ole elävässä elämässä nähnyt kenenkään oikeasti tekevän niin.

Jos tilaa on rajoitetusti, kirjat kannattaa järjestää koon mukaan. Isokokoisten ja painavien kirjojen sijoittelu alahyllylle voi olla järkevää myös turvallisuussyistä. Toisaalta myös lastenkirjojen laittaminen alahyllylle on perusteltua, jotta kohderyhmä pääsee niihin itse käsiksi. Lapsiperheissä voi soveltaa myös toisenlaista ikäperusteista järjestämistä, missä lapsille sopimaton materiaali laitetaan joko ylähyllylle tai lukittavaan kaappiin.

Näennäisen käsittämätön, mutta sinänsä looginen tapa on pitää kirjoja hyllyssä hankintajärjestyksessä. Samaa tapaa käyttävät myös vapaakappalekirjastot ja Varastokirjasto.

Kaikki ihmiset eivät tietenkään järjestä kirjojaan yhtään millään perusteella, vaan ne ovat hyllyssä sikin sokin. Eivätkä kaikki ihmiset edes pidä kirjojaan hyllyssä: niitä on vaatekaapeissa, ikkunalaudoilla ja pöydillä. Sisustuslehdissä näkee sellaisiakin vähemmän bibliofiilisiä ratkaisuja, että lattialla olevien kirjapinojen päälle on laitettu hyllylevy, jolla on koriste-esineitä.

Meillä on sovellettu useaa eri tapaa järjestää kirjahyllyssä oleva aineisto. Kauno- ja tietokirjallisuus ovat erillään, ja kaunokirjallisuus on aakkostettu pääasiassa tekijän mukaan. Sarjakuvat ovat erillään, lapsille sopimattomat ylähyllyillä. Nuotit ovat omassa paikassaan. Keittiössä meillä on keittokirjoja, Aku Ankkoja ja aikakauslehtiä. Kauneudenhoito-, käytös- ja pukeutumisoppaat ovat erilliskokoelmana kirjakaapissa.

Lisäksi meillä on hylly, jota ei oikeastaan pitäisi olla: siellä ovat ne kirjat, jotka ovat matkalla ulos asunnosta joko antikvariaattiin tai kavereille. Matka ulos on joskus pitkä ja vaikea ja saattaa kestää kuukausia, jopa vuosia.

Ja sitten: meillä on kirjakasoja. Sohvilla, pöydillä, sängyn vieressä. En oikein tiedä, mistä ne tulevat. Ehkäpä Jaakko Hämeen-Anttila käy salaa jättämässä niitä asuntoomme?