perjantai 31. elokuuta 2012

Timo Vuorisalo: Kolme simpanssia Nummenmäellä

Aloitin turkulaisen eläinkirjan lukemisen varmaan kymmenkunta vuotta sitten, mutta jostain syystä jämähdin pullasorsalukuun vuosikausiksi. Nyt tuli sitten luettua tämäkin pala Turun historiaa loppuun. Kirjaa tuskin kehtaa mainostaa äärettömän mielenkiintoiseksi, kun kerran se oli kesken niinkin pitkään, mutta kyllähän se yhdistää kaksi mielenkiintoni kohdetta, biologian ja historian. Paikallishistoria on sitä paitsi aina kiinnostavaa, ja kirja on sekä menevän sujuvasti että riittävän tieteellisesti kirjoitettu. Kirjasta selviää yllättäviä tietoja, mm. se, että oravien ja varisten esiintyminen kaupungissa on vielä sata vuotta sitten ollut aivan olematonta. Miinusta tulee järkyttävän huonosta ulkoasusta. Suosittelen paikallishistoriasta kiinnostuneille.

torstai 30. elokuuta 2012

Suosittuja kirjoja, joista en pitänyt

Kuten blogistanikin ilmenee, en kauheasti välitä useimmista lukemistani kirjoista. Luettelen tässä muutamia suosittuja tai hyvät arvostelut saaneita kirjoja, joista en pitänyt. Pyydän jo etukäteen anteeksi aiheuttamaani mielipahaa - jotkut näistä varmaan ovat blogini lukijoiden suosikkeja.

Sofi Oksanen: Puhdistus. Kirja käsittelee mielenkiintoista ja tärkeää aihetta, virolaisten ja naisten sortoa. Romaanina se on kuitenkin mielestäni, anteeksi nyt vain, ihan kökkö. Kerronta on naiivia ja osa tapahtumista epäuskottavia. Kirjailija jättää pahimmat julmuudet kertomatta luottaen lukijan päättelykykyyn ja mielikuvitukseen, jonka ei kuitenkaan mielestäni kohtuudella voi olettaa ulottuvan kykyyn kuvitella neuvostoaikaisia kidutuksia. Mielestäni teos toimisi paremmin näytelmänä, missä muodossa sitä kai on esitettykin.

Stieg Larsson: Millennium-trilogia. Paikoitellen ihan viihdyttäviä jännäreitä, joita kuitenkin kuormittaa omituinen naisviha ja ajoittainen kerronnan laahaavuus. Kumpikaan päähenkilöistä ei ole uskottava (etenkin Mikael Blomkvistin toimintakohtaukset ovat ihan hölmöjä), ja toisin kuin jotkut ovat antaneet ymmärtää, Lisbeth Salander on roolimalliksi soveltumaton. Kirjat ovat mielestäni oikea malliesimerkki eräänlaisesta muka-feminismistä, missä naispäähenkilön osoittaminen erityisen vahvaksi hahmoksi ikään kuin oikeuttaa kaikenlaisten raakuuksien ja seksuaalisen väkivallan kuvaamisen.

Susanna Clarke: Jonathan Strange ja herra Norrell. Kirjasta on sanottu, että sen kerrontatapa on tärkeämpää kuin sisältö. Ilmeisesti suomennos ei tee teokselle oikeutta, koska en kerta kaikkiaan saanut siitä mitään irti.

George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu. Olin kuullut sarjasta niin paljon kehuja, että aloitin sen lukemisen innolla. Tosiasiassa kirjoissa vilisee kansa- ja luonnontieteellisiä virheitä sekä epäselvyyksiä, eivätkä henkilöt ole psykologisesti uskottavia. Starkin lapsien kamppailu elämän vastoinkäymisiä vastaan on melodramaattisuudessaan jopa naurettavaa, ja väkivallan kuvaukset vastenmielisiä. En pidä suomenkielisten laitosten käännöstä ja kansikuvia onnistuneina. Saman kirjallisuudenlajin edustaja Joe Abercrombie hoitaa homman mielestäni paljon paremmin onnistuen kirjoittamaan rosoista ja karua aikuisten fantasiaa huomattavasti enemmällä huumorilla ja vähemmillä raiskauksilla.

Reijo Mäki: Vares-kirjat. Eiväthän ne edes ole dekkareita.

Dan Brown: Da Vinci -koodi, Enkelit ja demonit. Albiinomunkkeja? Bondage-assassiineja? Oikeasti?

Mikä kirja sinusta sai aivan liian hyvät arvostelut tai liikaa myyntimenestystä? Kerro kommenteissa!

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Agatha Christie: Lordin kuolema

Christien tuotanto on laaja ja hiukan epätasainen. Monet pitävät Hercule Poirot -kirjoja parhaina, ja ainakin omasta mielestäni Lordin kuolema oli oikein hyvä: juoni oli sopivan monimutkainen, mutta kuitenkin ymmärrettävä, ja henkilökuvaus mukiinmenevää. Plussaa tulee sadistiaatelisesta kauniine miespalvelijoineen sekä rahanahneista juutalaisista (huom. kirja on kirjoitettu ennen 2. maailmansotaa), miinusta ranskankielisistä lauseista (ei ollut sanakirjaa lukiessa käsillä).

tiistai 28. elokuuta 2012

Hannu Salmi: Vuosisadan lapset

Hannu Salmi oli lempiopettajani yliopistossa. 1800-lukua eri näkökulmista käsittelevän teoksen arvostelu on siksi hankalaa, mutta yritetään. Kirja on tyypillistä kulttuurihistoriaa sekä hyvässä että pahassa. Positiivista on aiheen käsittely tapa- ja mentaalihistoriallisesta näkökulmasta, siis ei pelkästään tapahtumahistoriallisesta. Osa kirjan luvuista on hyvin mielenkiintoista ja sujuvaa luettavaa. Negatiivista kirjassa on edellä mainittu tapahtumahistoriallisen otteen minimaalisuus: Salmi mainitsee tapahtumia ja ilmiöitä toisinaan vain niiden saksankieliseltä(!) nimeltä kertomatta niistä tarkemmin, eikä mielestäni voida olettaa, että lukija välttämättä tietää, mistä on kysymys. Kielteistä on myös joidenkin asioiden leväperäinen käsittely, itseäni ainakin häiritsi esimerkiksi Beau Brummelin ja Oscar Wilden niputtaminen dandy-käsitteen alle ikään kuin samankaltaisina hahmoina. Lisäksi toisinaan kirjoittajan keskustelu alkuperäislähteiden kanssa vaikuttaa hieman tarkoitushakuiselta (tämä tosin on kulttuurihistoriallisen tutkimuskirjallisuuden ongelma laajemminkin). Joistakin harvoista puutteistaan huolimatta teos kuitenkin on kiinnostava katsaus 1800-luvun ilmiöihin, ja suosittelen sitä aikakaudesta kiinnostuneille.

maanantai 27. elokuuta 2012

P. A. Manninen: Kapteeni Kuolio ja Kapteeni Kökkö

Perheenjäsen oli ostanut Kapteeni Kuolion lyhyitä seikkailuja kahdella eurolla. Miksi ihmeessä niitä niin halvalla myytiin, ihmettelen, sillä nehän ovat aivan loistavia. Kapteeni Kuolio on vanha suosikkini, mutta pitemmät tarinat ovat olleet pieniä pettymyksiä. Lyhyissä tarinoissa Manninen mielestäni tasapainottelee nautinnollisen taitavasti Kapteenin supersankariuden ja mahdollisten mielenterveysongelmien välimaastossa jättäen tilanteen kiehtovan avoimeksi. Kun vielä löytäisin jostain joskus ihan varmasti lukemani kokoelman muiden tekijöiden Kuolio-tarinoita, olisin varsin tyytyväinen.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Kirjanystävän kostea yllätys

Blogin kirjoittajaa saattaa joku luulla bibliofiiliksi, kun hän kerran kirjoista kirjoittaa. Vaan mikä lienee totuus?


Aina ei mene putkeen kirja-alan ihmiselläkään.

lauantai 25. elokuuta 2012

Derren Brown: Miten mieltä hallitaan

Kirja alkaa kummallisella lauseella ”Viime sain päähäni käydä akvaariossa”, mikä ei suoranaisesti innosta jatkamaan. Lisäksi kirjoittaja olettaa, että lukija a) tietää, kuka kirjoittaja on (itse en tiennyt) sekä b) on kiinnostunut kirjoittajan ajatuksista, mielipiteistä ja tekniikoista (itse en ollut, koska en tosiaan yhtään tiennyt, kenestä on kyse). Hieman vaivaannuttavan alun jälkeen osa kirjasta paljastuu viihdyttäväksi ja kiinnostavaksi kuvaukseksi taikatempuista, psyykikon työstä, hypnoosista, NLP:stä, lumevaikutuksesta ja muistin tepposista. Kirjassa on myös lyhyt self help -osuus, joka vedonnee niihinkin, jotka eivät yleensä välitä sellaisesta kirjallisuudesta.

Loppua kohti kirja taantui mielestäni aika pitkäpiimäiseksi paasaukseksi, ja kuten kirjoittaja itsekin tunnustaa, kokonaisuus on epätasainen ja jopa sekava. Lopun kirjallisuusluettelo on kuitenkin taas erinomainen (yksi parhaita, mitä olen koskaan nähnyt), ja kirjaa voi suositella pelkästään senkin takia. Suosittelen kaikille, joita mieleen (sekä omaan että toisten) vaikuttaminen kiinnostaa.

perjantai 24. elokuuta 2012

Pornoa kirjastoon?

Palaan vielä Suomen Kuvalehdessä eilen ilmestyneeseen yleisten kirjastojen valintapolitiikkaa käsittelevään juttuun, tarkemmin sanottuna jutun loppuun. Tikkurilan musiikkikirjaston informaatikko, sananvapausasiaa aktiivisesti ajava Heikki Poroila ”toivoo jonkun kirjaston rohkean naisjohtajan puolustavan julkisesti myös reilusti eroottisten sisältöjen kirjastokelpoisuutta”. Jutussa ”reilusti eroottisilla sisällöillä” ilmeisesti tarkoitetaan pornoelokuvia ja -lehtiä, ainakin Playboy mainitaan ennen Poroilan kommenttia. Poroila on muistaakseni ennenkin peräänkuuluttanut pornoa kirjastoihin ja harmitellut, kun muut kirjastoalalla työskentelevät eivät halua keskustella asiasta. Mielestäni aihe on kiinnostava, ja on harmi, ettei se ole herättänyt kirjastoväessä tämän suurempaa mielenkiintoa. Keskustellaan siis, vaikka en ”rohkea naisjohtaja” olekaan.

On useita syitä, miksi pornoa ei yleensä hankita yleisiin kirjastoihin.

1) Sitä saa jo. Suomessa on kuusi vapaakappalekirjastoa, joihin tulee kaikki Suomessa ilmestyneet painotuotteet, siis myös pornolehdet. Lehtiä voi kaukolainata oman kaupungin- tai kunnankirjaston välityksellä tai lukea vapaakappalekirjastoissa paikan päällä. Kaukolainaaminen maksaa muutaman euron, ja yleensä lehtiä ei lainata kotiin – vapaasti tutkittavissa ne kuitenkin ovat. Lisäksi pornoa kuulemma on helppo löytää netistä. Tietysti jos pornon ystävällä ei ole nettiyhteyttä ja tietokonetta kotona, ja kirjasto kieltää pornon katselun tiloissaan, tilanne on ongelmallinen. Pornoelokuvien saatavuus on rajoitetumpi: niitä voi toki vuokrata, mutta vuokrahinnat lienevät vitosen luokkaa per filmi per päivä – kovin pienituloisella ei siihen siis ole varaa.

2) Lasten suojelu. Lasten suojelun pornolta voi helposti leimata siveydensipulimaiseksi kukkahattutäteilyksi. Kysymys on siitä huolimatta mielestäni relevantti. Pornolle altistumisen aiheuttamia haittoja lapsen kehitykselle ei liene todistettu aukottoman tieteellisesti, mutta kirjastotyö onkin käytännön työtä, jossa voi käyttää tieteellisten todisteiden lisäksi myös tervettä järkeä ja yleistä elämänkokemusta. Yksi ratkaisu olisi pitää lapsille sopimattomat eroottiset aineistot niin sanotusti tiskin alla, mistä niitä pääsisi lainaamaan esittämällä henkilöllisyystodistuksen. Toisaalta pornoelokuvat voisivat ehkä olla esillä ilman kansipapereita, koska pelkän dvd-levyn näkeminen tuskin aiheuttaa lapsissa kovin suuria vaurioita. Aineistojen pitäminen tiskin alla olisi kyllä mielestäni huono ratkaisu, koska se sitoisi työvoimaa ja tiloja sekä rajoittaisi aineiston houkuttelevuutta lainaajien silmissä.

3) Eettiset ongelmat. Pornoteollisuus kytkeytyy toisinaan sellaisiin ikäviin ilmiöihin kuin järjestäytynyt rikollisuus, ihmiskauppa ja lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Kirjaston ei pidä mielestäni tukea näitä ilmiöitä edes välillisesti. Jos on olemassa ”reilun kaupan pornoa”, sellaista voisi hankkia.

4) Vastuu veronmaksajien rahoista. Kuten kirjastoalalla toimivat tietävät, eroottisia kuvia sisältävä aineisto päätyy kirjastosta usein nopeasti varkaitten käsiin. Kuvia myös leikellään irti. Lisäksi pornografinen aineisto tuppaa helposti sotkeutumaan (koska eihän sitä nyt yleensä käytetä pelkän akateemisen mielenkiinnon, vaan ihan toisenlaisten himojen tyydytykseen; kokemukseni perusteella ainakin videovuokraamon pornoelokuvat saattavat välillä olla aika limaisia). Mitä järkeä on käyttää määrärahoja sellaisen aineiston hankkimiseen, joka tuhoutuu välittömästi?

Järkevään rahankäyttöön liittyy mielestäni myös kysymys aineiston laadusta. Laadun määritelmät ovat tietysti subjektiivisia ja alttiita Suomen Kuvalehdessä kauhistelluille henkilökohtaisille mielipiteille. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos aineiston ainoa tarkoitus on tyydyttää esimerkiksi tirkistelynhalua tai aiheuttaa seksuaalista kiihottumista, sen paikka ei ole kirjaston hankintalistan kärjessä. Sama koskee myös esimerkiksi kielellisesti tai sidokseltaan huonolaatuisia kirjoja.

Mielestäni on ihan hyvä ratkaisu, ettei kirjastoihin hankita esimerkiksi juorulehtiä, harlekiinikirjoja tai pornoa. Kyseessä ei mielestäni ole niinkään asiakkaitten suojelu itseltään kuin kirjastonhoitajan ammattitaidon käyttäminen siihen, että asiakkaille tarjotaan laadukkaita aineistoja. Tämän sanottuani haluan kuitenkin korostaa, että ”laatu” on niin epämääräinen käsite, että sen sisällöstä pitää käydä keskustelua.

5) Henkilökohtaiset mielipiteet. Valintatyötä tekevillä kirjastonhoitajilla on jonkin verran vapautta sen suhteen, millaisia aineistoja kirjastoon hankitaan. Alalla luultavasti työskentelee myös ihmisiä, joiden mielestä porno on inhottavaa, ja jotka eivät hankkisi sitä, vaikka syitä 1 – 4 ei olisikaan olemassa.

Lisätietona todettakoon, etten itse työssäni tee aineiston valintaa. Omalla vastuullani oleva kokoelmatyö on senlaatuista, että siinä ani harvoin törmää eroottiseksi luokiteltavaan aineistoon. Esittämäni näkemykset eivät myöskään liity millään tavalla työpaikkani kokoelmapolitiikkaan, vaan ovat omia pohdintojani.

Pitäisikö kirjastoissa olla pornoa? Miksi? Keskustele, ole hyvä!

torstai 23. elokuuta 2012

Suomen Kuvalehti ja kokoelmatyö

Suomen Kuvalehdessä ilmestyi juttu kirjastojen kokoelmatyöstä. Jutussa muun muassa pohdittiin, harrastavatko kirjastot sensuuria aineistonvalinnassaan.

On hyvä, että asiasta puhutaan. Kuten jutussa todettiin, henkilökohtaiset mielipiteet ja mieltymykset vaikuttavat jossakin määrin kokoelmatyöhön – kuinka muuten voisi ollakaan, kun ihmiset sitä tekevät. Jossakin voi hyvinkin olla myös suoranaista sensuuria harrastavia kirjastonhoitajia, vaikka itse en olekaan sellaisia työssäni kohdannut. Itsekin kokoelmatyötä tekevänä kirjastonhoitajana haluaisin kuitenkin tuoda esille pari näkökulmaa, jotka jäivät jutussa mielestäni vähälle huomiolle.

1) Kokoelmatyö on yksi kirjastoalan vaikeimmista, ellei peräti vaikein, osa-alue. Yleisessä kirjastossa on hyvin vaikeaa määritellä yksiselitteisesti, miten sitä pitää tehdä oikein. Vastauksena ei voi olla, että otetaan kokoelmaan kaikkea; sitä varten on ensinnäkin olemassa Varastokirjasto, vapaakappalekirjastot (joita jutussakin erikseen mainitussa Turussa on peräti kaksi) sekä kaukolainausjärjestelmä. Toisekseen aineiston hankinnassa tulee vastaan rahan ja hyllytilan puute.

Etenkin tilanpuute lienee seikka, jota maallikko ei helposti tule ajatelleeksi. Tosiasia kuitenkin on, että aineistoa on pakko poistaa koko ajan myös silloin, kun sitä mieluummin säästäisi. Uutta aineistoa ei siis ole mahdollista hankkia määrättömästi, vaikka rahaakin olisi. Jollain perusteella säästettävää ja hankittavaa aineistoa pitää karsia, ja useinkaan yksiselitteisten ja helppojen karsintaperusteiden soveltaminen ei aineiston valtavan määrän takia riitä.

2) Toisin kuin jutussa mielestäni annetaan ymmärtää, kirjastonhoitajalla on (ainakin moraalinen, ellei laillinen) vastuu aineistosta. Kirjastonhoitajalla on asiantuntemusta, jonka avulla hän voi erottaa vanhentuneen tai virheellisen tiedon uudesta tai oikeasta. Saman vaatiminen asiakkaalta on mielestäni moraalitonta vastuunpakoilua. Helpointa asia on ehkä ymmärtää ajattelemalla Pharmaca Fennican tai teknisen alan standardien tapaisia julkaisuja, joiden kohdalla vanhentuneen tiedon esillä pitäminen voi olla jopa vaarallista. 

Toisilla tiedonaloilla vastuukysymykset ovat tietysti vaikeampia ratkaista. Pitäisikö kirjaston ottaa kokoelmaan esimerkiksi teos, jossa tarjotaan harhaanjohtavaa tietoa ehkäisystä? Entäs ohje- ja inspiraatiokirja itseään viilteleville teineille? Pornografiaa, jota tehtäessä on ehkä rikottu lakia ihmiskaupan tai lasten seksuaalisen hyväksikäytön muodossa? Rikoksesta tuomitun henkilön poliittinen kiistakirjoitus, jonka sisältö saattaa täyttää rikoksen tunnusmerkit? Valinta voi olla melkoista kaltevalla pinnalla liikkumista.

On myös otettava huomioon vastuu veronmaksajien rahoista. Jos käytössä on sata euroa, pitäisikö se käyttää suositun kirjailijan uutuuskirjoihin, koulukirjoihin vai Jalluihin? Mikä hyödyttäisi veronmaksajia eniten?

Tarkoitukseni ei ole puolustella sensuuria harjoittavia kirjastonhoitajia, sikäli kuin heitä on olemassa. Haluan kuitenkin tähdentää, että hyvinkin tehdystä työstä on helppo löytää yksittäisiä virheitä, kun taas yksiselitteisten ja ennen kaikkea realististen ohjeiden antaminen – saati itse tekeminen – on paljon vaikeampaa. En pidä pahana syntinä, jos kritiikki, joka ei sisällä resurssien rajoissa mahdollisia parempia toimintaehdotuksia, jää ammattikunnan piirissä suurimmaksi osaksi huomiotta.

Miten kokoelmatyötä sinun mielestäsi pitäisi tehdä yleisissä kirjastoissa? Keskustele, ole hyvä!

Edgar Rice Burroughs: Venus-tähden kantakansa

Burroughs tunnetaan tietenkin parhaiten Tarzanin luojana, mutta myös Mars-kirjoilla on lukijakuntansa. Venus-kirjat muistuttavat Mars-kirjoja varsin paljon, mutta mielestäni niistä puuttuu Mars-kirjojen omaperäisyys ja hauskuus. Kantakansa on ehtaa pulp-kirjallisuutta: siinä on älyttömiä tieteellisiä selityksiä sekä jonkinlaista kökköä toiminnan ja romantiikan tapaista, mutta se vaikuttaa enemmän Burroughsin parhaiden seikkailukirjojen pastissilta kuin oikealta kirjalta. Myös suomennos on harvinaisen huono, mistä on osoituksena mm. Pirates of Venuksen kääntäminen ”kantakansaksi” ja Venuksen nimittäminen tähdeksi. Valitettavasti on todettava, että näin hölmö kirja on Venuksen sijasta pikemminkin anuksesta.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Marikka Bergman: Pientä elämää etsimässä

Suosittelen kiireettömään elämään kannustavaa kirjaa kaikille stressaantuneille ja itsetunto- tai ihmissuhdeongelmista kärsiville. Tai no, oikeastaan suosittelen sitä ihan kaikille, sen verran tärkeitä kirjassa käsitellyt teemat mielestäni ovat. Erityisen positiivisena pidän teoksesta välittyvää sanomaa lasten arvostamisesta ja kunnioittamisesta sekä kirjoittajan kykyä löytää viisautta hyvin erityyppisistä lähdeteoksista.

Kirjan monista ansioista huolimatta siinä on kuitenkin myös puutteita. Kirjoittajan esittelemä suorituskeskeinen elämäntapa tuntuu ensinnäkin niin järjettömältä, että sellaiseen haksahtaneelta ei mielellään ota vastaan neuvoja. Äärimmäisenä esimerkkinä pidän kirjoittajan kokemaa syyllisyyttä siitä, ettei hän pysty yhtä aikaa puhumaan ja kirjoittamaan tekstiviestiä. No haloo, eihän siihen pysty kukaan muukaan! Toisekseen kirjoittaja ei mielestäni riittävästi eksplikoi, mistä oikeastaan tulevat ne kohtuuttomat vaatimukset, joita hänen mukaansa ihmisiin/naisiin kohdistuu. Tulevatko ne meistä itsestämme, muilta naisilta, miehiltä, ympäröivästä yhteiskunnasta kokonaisuudessaan? Asia kaipaisi mielestäni perusteellisempaa analyysia kuin mitä kirjassa esitetään.

Kolmanneksi sukupuolinäkökulma ei mielestäni tule riittävästi esille. Slow life -liikettähän on kritisoitu siitä, että elämän leppoistajat ovat yleensä naisia, jotka osa-aikatyöhön ja kotiäitiyteen siirtyessään menettävät taloudellista riippumattomuuttaan ja eläke-etujaan. Ongelma on monitahoinen ja vaatisi jonkun yhteiskunnallisesti, taloustieteellisesti ja futurologisesti valaistuneen ihmisen analyyttista paneutumista. Onko esimerkiksi mitään järkeä stressata mahdollisten eläke-etujen menettämisestä, kun koko järjestelmä varmasti tulevina vuosikymmeninä joka tapauksessa huomattavasti muuttuu, ellei rapaudu kokonaan? Onko pienen lapsen äidin järkevää painaa töissä niska limassa pelkästään käydäkseen nykyaikaisesta ja tasa-arvoisesta? Onko tasa-arvon rajat ylipäätään määritelty liian tiukasti ja sanalla sanoen väärin, jos ainoana tienä tasa-arvoon pidetään tasapäistä suorittamista? Ja toisaalta: jos itselle se leppoisin arki löytyy palkkatyöstä eikä lastenhoidosta, miksi se ei voisi olla oikea tie?

Ehkä kirjan haastavin ja kirjailijallekin edelleen hieman epäselvä oivallus on, että onni ja rauha todella voivat löytyä mitä erilaisimmista elämäntilanteista: ei välttämättä maalta lapsikatraan keskeltä, mutta ei myöskään materiasta ja huhkimisesta.

Lukekaa ja päättäkää itse.

tiistai 21. elokuuta 2012

Yhteishyvän ruokaliite

S-ryhmän asiakaslehti Yhteishyvä itsessään on mukava hyvän tuulen lehti. Toki sisältö koostuu pääasiassa mainoksista, muttei mitenkään ärsyttävällä tavalla. Ja onhan sillä se melko hupaisa nimikin.

Mutta ruokaliite. Mikä siinä on, että ruokaohjeet näyttävät aina ja ikuisesti koostuvan seuraavista ainesosista:
- herkkusienet
- lohi
- kesäkurpitsa
- munakoiso
- aurinkokuivatut tomaatit
- feta, vuohenjuusto tai halloumi?

Onko S-ryhmällä jossain valtava keskusvarasto täynnä näitä ruoka-aineita? Tilannetta voi verrata kaameaan rapusalaliittoon, joka alkoi muutamia vuosia sitten, kun kaikkien ravintoloiden kaikkin kala-annoksiin tungettiin katka- ja muita rapuja.

Eivätkä ohjeet aina muutenkaan vaikuta kovin järkeviltä:

Yhteishyvässä tiedetään nämä asiat.

maanantai 20. elokuuta 2012

Turkulaisia antikvariaatteja: Antikka Hati

Aikoinaan Antikka Hatissa asiointi oli elämys. Kun liikkeeseen meni sisään, jostakin näkymättömistä kuului rytmikästä uuh aah -ääntelyä. Tiskin takana istuva setä painoi nappia, ja ääntely lakkasi. Hämmentyneen asiakkaan katse liukui ulko-oven vieressä olevista pornolehdistä harlekiinihyllyn kautta viime vuosituhannella painettuihin satunnaisiin kovakantisiin kirjoihin. Lopulta +60-lehtien vierestä löytyi se, mitä oli tultu hakemaan, eli edulliset Lucky Luket ja Asterixit. Kun ostos oli suoritettu ja suunta ovea kohti, rytminen läähätys jatkui.

Kerran tiskin takana oli ihan erinäköinen mies, mutta äänitehosteet olivat samat. Liekö ollut pakollista puuhaa henkilökunnalle.

Oli pieni pettymys, kun kesällä Hatissa käydessäni tiskin takana olikin pari nuorta tyyppiä, eikä minkäänlaista ähinää kuulunut. Kuulin perheenjäseneltä, että omistaja olisi vaihtunut, ja että Hati aikoisi jatkossa erikoistua jonkinlaiseen keräilyesineistöön. Viime käyntikerralla siihen suuntaan ei tosin ollut viitteitä, samat tutut myyntituotteet siellä olivat kuin ennenkin (tosin ilman niitä Lucky Lukeja). Sinänsä ymmärrettävää, koska Hatin vanhasta varastosta voi olla vaikea päästä myymällä eroon.

Mikäkö olisi Hatille sopiva tunnusmusiikki? No pornoelokuvan taustamusiikki tietysti. Valitettavasti siveellisyyteni estää minua etsimästä sellaista YouTubesta, joten joudutte nyt vain kuvittelemaan sen itse.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

C. S. Forester: Saarronmurtaja

Foresterin kirjojen alussa saa aina arvailla, mihinkähän aikaan ja paikkaan tapahtumat mahtavat sijoittua. Muutamassa sivussa selviää, että tällä kertaa ollaan amerikkalaisella laivalla vuonna 1814 taistelemassa englantilaisia vastaan. Toisin kuin Foresterin kirjoissa yleensä, päähenkilö komentajakapteeni Peabody on kohtuullisen voimakas, komea ja tyytyväisen sorttinen mies, jolta asiat onnistuvat mukavasti. Poikkeus on piristävä, ja kirja vaikuttaa muutenkin puoliväliinsä asti oikein hyvältä. Sitten valitettavasti tulee rakkausjuttu, joka on aivan päätön ja pilaa karun merihenkisen tiimellyksen. En oikein tiedä, kenelle tätä suosittelisi: ehkä henkilöille, jotka pitävät sekä purjehduskirjallisuudesta että harlekiiniromaaneista?

lauantai 18. elokuuta 2012

Kirjoja, jotka muuttivat elämäni

Tämän päivityksen aiheena piti alun perin olla lista omasta mielestäni hyvistä kirjoista. Listasta olisi kuitenkin tullut absurdin pitkä, joten päätin listata kirjoja, jotka ovat jollakin tavalla vaikuttaneet elämääni ja ajatteluuni.


J.R.R. Tolkien, Taru sormusten herrasta: Luin kirjan ensimmäistä kertaa hyvin nuorena, ja on vaikea sanoa, kuinka paljon se on vaikuttanut ajatteluuni ja kuinka paljon löysin siitä sellaista, mikä tuntui omalta. Kirja kuvittaa monia itselleni tärkeitä asioita, kuten luonnon kunnioittamista, sinnikkyyttä ja oman osuutensa tekemistä siitä huolimatta, ettei tiedä, tekevätkö muut omansa.

Raamattu: Raamattua käytetään paljon muiden ihmisten tuomitsemisen välikappaleena. Sen jälkeen kun luin kirjan itse, en ole ottanut näitä tuomioita senkään vertaa vakavasti kuin aiemmin. Jeesus oli kiinnostava tyyppi ja pidän erityisesti evankeliumeista, mutta on Raamatussa muutakin kulttuurihistoriallisesti ja viihteellisesti merkittävää. 

Enki Bilal, La foire aux immortels: Tajusin sarjakuvan luettuani ensimmäistä kertaa kunnolla, että sarjakuva voi olla taidetta. Bilalin mielettömät sekatekniikkaruudut tuntuvat edelleen tuoreilta ja ainutlaatuisilta. Sarjakuva myös tutustutti minut Baudelaireen ja sitä kautta dekadenssiin taidesuuntauksena ja edelleen akatemiamaalauksen perinteeseen. Valitettavasti sarjakuvan suomennos on ihan hirveä ja ahdistun aina, kun näen sen kirjastossa. 

Volter Kilpi, Alastalon salissa: Kirja haastoi käsitykseni siitä, mikä on mahdollista kaunokirjallisuudessa. Sen lukeminen on meditatiivinen ja mielen rajat ylittävä kokemus. 

Robert M. Pirsig, Zen ja moottoripyörän kunnossapito: Opin kirjasta kaksi tärkeää asiaa: sen, ettei koskaan pidä olettaa vaan aina tarkistaa, sekä hiukan vaikeammin selitettävää osaamista teknisten töiden alueella.

Mikä kirja muutti sinun elämäsi? Kerro kommenteissa!

perjantai 17. elokuuta 2012

Turkulaisia antikvariaatteja, Omituiset Opukset

Ennen vanhaan Omituisten Opusten kirjakauppaa Puutorin varrella piti parrakas mies, joka istui tiskin takana pasianssia pannen. Asiakkaiden piti tervehtiä korrektisti sanomalla ”Hyvää päivää”, muuten omistaja katsoi paheksuvasti. Kirjat olivat hyllyissä ainakin kolmessa rivissä ja kuten antikvariaatin nimestäkin voi päätellä, osa niistä oli aika omituisia.

Yllätys oli suuri, kun eräänä päivänä muutamia vuosia sitten liikkeestä löytyikin nuori siloposkinen mies ja sitä paitsi kokonaan uusi huone – tai no, ei se aivan uusi ollut, aikaisemmin se vain oli ollut tupaten täynnä kirjoja.

Nykyään Omituiset Opukset on Turun avarin, valoisin, selkein ja miellyttävin antikvariaatti – vähän niin kuin divareitten Coldplay. Kirjat on pantu esille järkevään järjestykseen, valikoima on hyvä, ja etsimänsä on helppo löytää. Liikkeeseen pääsee lastenvaunujen kanssa, ja jos ovella on vaikeuksia, ystävällinen myyjätyttö auttaa. Hinnoittelupolitiikka on selkeä ja oikeudenmukainen. Kaupassa on erityisen hyvin sarjakuvia, fantasiaa sekä aikuisten ja jossain määrin myös lasten kertomakirjallisuutta.

Huonona puolena voi mainita, että omistaja on melko harvoin paikalla, ja muu henkilökunta ei yleensä osta asiakkailta kirjoja. Liikkeessä asiointi ei myöskään ole samanlainen eeppinen extreme-kokemus kuin Alfa-Antikvassa.

torstai 16. elokuuta 2012

C. S. Forester: Saattuehävittäjä

Forester tunnetaan parhaiten Napoleonin sotiin sijoittuvista Horatio Hornblower -kirjoista. Merellä liikutaan Saattuehävittäjässäkin, mutta tällä kertaa toisessa maailmansodassa ja sukellusvenejahdissa. Päähenkilö kapteeni Krause muistuttaa kuitenkin velvollisuudentuntoisena ja itsekriittisenä varsin paljon Hornbloweria, ja kirjan tyyli on muutenkin samanlainen: paljon kuvataan erilaisia meriteknisiä manööverejä, jotka eivät tällaiselle Järvi-Suomen kasvatille sano oikein mitään.

Kirjan rakenne on varsin erikoinen: kolmesta luvusta sukellusvenetaistelua käsittelevä luku 2 on lähes koko kirjan pituinen ja luvut 1 ja 3 mitättömän lyhyitä. Paljon muuta kuin mainittu taistelu kirjassa ei sitten olekaan. Kirjan ymmärtäminen vaatii edes jonkinlaisia ennakkotietoja sukellusveneistä ja niiden metsästämisestä, ja suosittelenkin sitä lähinnä meriromaanien vankkumattomille ystäville sekä toisesta maailmansodasta kiinnostuneille.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Turkulaisia antikvariaatteja, Vistan divari / Brahen antikvariaatti

Vistan divari sijaitsi ennen Paimiossa. Sillä paikalla, missä se nykyään sijaitsee Brahenkadulla, oli aikaisemmin Vaskikarin antikvariaatti. Jonkin oudon fuusion seurauksena Vaskikari on sittemmin muuttunut Vistaksi ja liikkeiden varastotkin näyttävät yhdistyneen.

Jos Vistan divari olisi ihminen, se olisi kiinnostava, mutta hiukan sekava vanha sukulaissetä. Jos se olisi musiikkia, se olisi rautalankaa. Valikoimassa on runsaasti vanhoja tietokirjoja sekä lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mutta hyllyjärjestys on epämääräinen ja hiukan epäsiisti. Oven lähellä olevasta pokkaritelineestä löytyy halvalla luettavaa. Henkilökunta on mukavaa ja puheliasta, mutta omistaja ei aina ole paikalla, ja muilla ei ole lupaa ostaa kirjoja. Olen tehnyt joskus Vistasta hyviä löytöjä, mutta mitenkään itsestään selvää se ei ole. Lisäksi liikkeeseen on mahdotonta mennä lastenvaunujen kanssa. Vaskikarin ajoista liiketila on kuitenkin hiukan avartunut, mitä voi pitää positiivisena kehityksenä.

tiistai 14. elokuuta 2012

Jane Gilbert: Pottatreenit

Ohuehko kirja, joka nimensä mukaisesti käsittelee lapsen kuivaksi opettamista. Kirjassa on varsin vähän asiaa. Joidenkin ihan hyödyllisen kuuloisten vinkkien lisäksi suuri sivumäärä on omistettu sille, että siisteyskasvatusta ei saa aloittaa liian aikaisin. Kirja onkin suoranainen vastakohta vauvojen vessahätäviestinnälle – tiedä sitten, kumpi menetelmä oikeasti on parempi.

maanantai 13. elokuuta 2012

Victoria Finlay: Värimatka

Olen pitkään ihmetellyt, miksi taidehistorian opetuksessa maalauksia ei juuri lainkaan käsitellä kolmiulotteisina esineinä, jotka muodostuvat puusta, kankaasta ja maalista. Edes kuvataidekoulussa, jossa kävin lapsena, ei juurikaan puhuttu eri pigmenttien ominaislaadusta ja alkuperästä joitakin myrkyllisyysmainintoja lukuun ottamatta. Sekä taiteilijat että taiteen harrastajat tuntuvat olevan pimennossa sen suhteen, mistä aineista taideteokset oikeastaan muodostuvat.

Victoria Finlay on tehnyt merkittävän työn selvittäessään monien historiallisten väriaineiden alkuperän. Hän ei ole ainoastaan käyttänyt kirjallisia lähteitä, vaan myös matkustanut niille paikoille, joissa väriainetta on tuotettu ja käytetty. Ei mikään huono saavutus: Finlay esimerkiksi matkusti Talebanien hallitsemaan Afganistaniin turistiviisumilla(!) 2000-luvun alussa, ilmeisesti ei ainoastaan kerran, vaan peräti kahdesti. Kirja onkin loistava yhdistelmä historiaa, maantiedettä, kemiaa, tutkivaa journalismia ja taidehistoriaa.

Finlay kertoo kirjassaan useita kiehtovia tarinoita. Esimerkiksi yksi punaisen okran sävy on Australian aboriginaaleille niin pyhä, että naiset eivät saa edes nähdä sitä (siinä ei onnistunut myöskään Finlay itse). Uuden ajan eurooppalaisten puritaanien vaatteet taas värjättiin aineella, jota tuottivat eläkkeelle jääneet Karibian merirosvot (tai tarkemmin sanottuna kai kaapparit – työttömiksi he olivat jääneet, kun Englanti ja Espanja solmivat rauhan pitkään sodittuaan). Värikaupan tuotot luonnollisesti menivät rommin ja huonomaineisten naisten parissa tapahtuneeseen juhlimiseen. Rooman keisareiden käyttämä purppura taas saatiin mädättämällä kotiloita kammottavan hajuisissa sammioissa.

Suosittelen tätä erinomaista kirjaa erittäin lämpimästi. Kirjan ainoana heikkoutena on suomennos, jossa on välillä suoranaisia virheitä ja välillä kömpelyyksiä, jotka vaikeuttavat kirjoittajan tarkoituksen ymmärtämistä. Aihepiiristä kiinnostuneille suosittelen myös Cennino Cenninin Kirjaa maalaustaiteesta sekä Philip Ballin teosta Kirkas maa.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Kivoja eläimiä

Suomeksi kirjan nimi on Kivoja eläimiä, mutta entäpä ranskaksi? Les animaux familiers, siis tutut eläimet! Miksiköhän nimi on vaihdettu?
Mikä eläin tämä on?

Entäs tämä?
No hanhi ja kanihan ne siinä. Eikä siis esimerkiksi ankka ja mutanttihiiri. Sen verran vaikeaa näiden tunnistaminen on, ettei niitä oikein kehtaa tutuiksi sanoa. Mutta ovatko ne kivoja?
No jaa, se lienee makuasia.

lauantai 11. elokuuta 2012

Reijo Mäki: Enkelit kanssasi

Olen lukenut kaksi Vares-kirjaa, enkä oikein ymmärrä niiden suosiota. Enkelit kanssasi on huono kirja monella tasolla. Juoni on hatara ja koostuu lähinnä alkoholin juomisesta. Henkilökuvaus on epäuskottavaa: alkoholistimiehiä Mäki kuvaa siedettävän realistisesti, mutta naisten, rikkaiden liikemiesten ja älyttömästi nimetyn palkkamurhaajan kuvaus on aivan naurettavaa. Kirja on kirjoitettu huonolla suomen kielellä, ja tekstissä vilisee ontuvia kielikuvia, väärin kirjoitettuja sanoja sekä ilmeisen tahattomia puhekielisyyksiä. Raskauttavimpana pidän Tequila-sanan toistuvaa kirjoittamista g:llä. Yksityisetsivänä Vares on onneton, ja varsinaiset hommat kirjassa tekee satunnainen peräkammarinpoika Vareksen haahuillessa kapakoissa. Lisäksi kirjassa on tarpeeton ja myötähäpeää aiheuttava yhdyntäkohtaus. Junttikirjallisuuden ystäville suosittelen pikemminkin Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaa, joka sentään on paikoitellen ihan hauskakin.

perjantai 10. elokuuta 2012

Kirjastolaisten rekrytointi

Päivittelin aiemmassa kirjoituksessa kirjastojen asiakaspalvelua. Kokemukseni sai minut miettimään, millä perusteella kirjastohenkilökunta yleensä valitaan. Itselläni ei ole kokemusta kuin omasta työnhakuprosessistani, joten annoin mielikuvituksen laukata ja suunnittelin valintaprosessin sellaisena, kuin se voisi olla ihanteellisessa tapauksessa.

Hakuprosessi aloitetaan profiloinnilla, eli päätetään, mitä tietoja, taitoja, asenteita ja luonteenpiirteitä hakijalla pitää olla.

Haun pitää olla avoin kaikille, jotta saadaan mahdollisimman paljon hyviä hakemuksia. Hyviä ammattilaisia ei ole niin paljon, että heitä kannattaisi jättää ulkopuolelle laittamalla paikkoja pelkästään sisäiseen hakuun.

Hakemukset lajitellaan kolmeen ryhmään:
  • Muodollisesti pätevät, joista osa kutsutaan haastatteluihin
  • Ei pätevät, mutta kiinnostavat, joiden hakemukset arkistoidaan mahdollista myöhempää tarvetta varten
  • Ei pätevät eikä kiinnostavat

Hakemusten perusteella hakijoita kutsutaan haastatteluihin. Hakemuksissa katsotaan yleistä siistiyttä ja järkevyyttä sekä sitä, onko hakija hakemuksen perusteella työpaikkailmoituksessa etsityn kaltainen. Tässä vaiheessa mukaan voi ottaa myös tuttuja, joiden hakemus ei ole niin hyvä, mutta joiden voisi ajatella olevan mahdollisesti hyviä.

Haastattelut tehdään kahdessa vaiheessa:

Asenteet ja luonteenpiirteet:
Mielellään ulkopuolinen asiantuntija selvittää, onko työnhakijalla niitä asenteita, henkisiä taitoja ja luonteenpiirteitä, joita tehtävässä vaaditaan. Vaadittavat piirteet riippuvat tehtävän luonteesta. Itse voisin painottaa esimerkiksi seuraavia:

Adaptaatiokyky. Kyky sopeutua erilaisiin tilanteisiin. Tähän sisältyvät avoimuus uusille asioille ja monipuoliset kiinnostuksen kohteet.
Sisäinen yrittäjyys. Omaan organisaatioon liittyvä vastuu ja omatoimisuus. Ei tarkoita työnarkomaniaa tai marttyyrimaista uhrautumista.
Sosiaaliset taidot. Kyky tulla luontevasti toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Ei tarkoita samaa kuin sosiaalisuus; ihminen voi olla perusluonteeltaan esimerkiksi ujo, mutta hänellä voi silti olla hyvät sosiaaliset taidot.
Tarkkuus ja huolellisuus. Nämä ovat välttämättömiä kirjastoalan ihmisille.
Kyky toimia organisaatiohierarkiassa. Kirjastoalalla tuntuu olevan tavallista, että muodostuu erilaisia varjo-organisaatioita. Ihmiset eivät tee määrättyjä työtehtäviään, tai tekevät muille kuuluvia töitä. Rekrytoinnissa voisi painottaa hakijan kykyä työskennellä virallisen organisaation puitteissa.
Helle Kannila on listannut muita hyviä kirjastonhoitajan ominaisuuksia.

Osa haastatelluista kutsutaan vielä toiseen haastatteluun, jossa he pääsevät kertomaan tiedollisesta ja taidollisesta osaamisestaan, urasuunnitelmistaan ja persoonallisuudestaan. Tämän haastattelun tekee hakijan tuleva esimies.

Lopullinen valinta tehdään haastattelujen ja perstuntuman perusteella. Itse en valitsisi hakijaa, joka vaikuttaa paperilla täydelliseltä, mutta josta jää haastattelutilanteessa huono fiilis. Lukuun ottamatta hyvin kapea-alaisia ja suurta ammattitaitoa vaativia asiantuntijatehtäviä painottaisin henkisiä taitoja ja sopeutumiskykyä tiedollisen osaamisen kustannuksella. Tiedollisesta osaamisesta on hyötyä vain jos työntekijä on halukas jakamaan ja käyttämään tietoa, kun taas sopeutumiskyky on aina hyödyllistä.

torstai 9. elokuuta 2012

Juliana Harkki: Harkittu tyyli

Kirjassa on alun perin Imagessa ilmestyneitä kuvia eri viiteryhmiin kuuluvista ihmisistä sekä heidän kommenttejaan vaate- ja muusta tyylistä. Edustettuina ovat mm. virolaiset rekkakuskit, taitoluistelijat ja teiniäidit. Kirja on kiinnostava, koska siinä esitellään myös sellaisia ihmisiä, joita ei perinteisesti pidetä tyylikkäinä. Osa haastateltujen kommenteista oli yllättäviä ja hauskoja, mm. balettipojan mielipide, että balettitunneilla soitetaan huonoa musiikkia sekä maanviljelijöiden tapa arvottaa toisiaan viljelykasvien perusteella. Tykkäsin etenkin romanipoikien ja somalityttöjen tyylikommenteista, koska ryhmillä on selkeästi katukuvassa erottuva tyyli, johon on tullut kiinnitettyä huomiota.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Turkulaisia antikvariaatteja, Alfa-Antikva

Hyvä lukija. Ennen kuin jatkat, avaa tämä linkki ja varmista, että musiikki alkaa kuulua. Nyt voit jatkaa lukemista.

Astut sisään liikkeeseen, joka vaikuttaa ensin pieneltä. Hetken päästä huomaat, että ahtauden vaikutelma johtuu kirjojen ja muun materiaalin paljoudesta: niitä on seinänvierillä olevissa lattiasta kattoon ulottuvissa hyllyissä, keskilattian ständeissä, huojuvissa pinoissa, päällekkäin pinotuissa pahvilaatikoissa. Vasta seistyäsi joitakin sekunteja ovella tajuat, että yhden kirjapinon alla on tiski ja sen takana laiha viiksekäs mies. Mies keskeyttää puuhansa hetkeksi vilkaistakseen sinua arvioivasti. Kun tervehdit, hän vastaa niukasti.

Uskaltaudut pitemmälle liikkeeseen. Kirjahyllyjen väliin on jätetty tuskin jalkaterän mentävä polku. Alimmilla hyllyillä olevia kirjoja on mahdotonta nähdä, koska niiden edessä on painavia pahvilaatikoita. Ylempänä olevia ei voi nähdä, koska olet liian lähellä hyllyä. Jos liikkeessä vallitsee jonkinlainen järjestys, se ei avaudu sinulle.

Yhtäkkiä liikkeeseen astuu toinen asiakas! Hän on epäsiisti mies, jolla on saksanpaimenkoira! Koira on kiltti, mutta iso. Se ei osaa tai halua peruuttaa. Kapealla käytävällä et pääse sen ohi. Märkä vaaleanpunainen kieli häilyy nivustesi tasalla, kun huomaat, että käytävä kiertää huoneen ympäri. Seuraat käytävää, kunnes vastassasi on toinen asiakas. Kapealla käytävällä ohittaminen on hankalaa. Joudutte painautumaan toisianne vasten. Rintakehänne raapivat toisiaan, näet jokaisen karvan ajelemattomassa leuassa ja haistat hien ja tupakan. Voisitte vaikka pussata. Lopulta nykäiset itsesi vapaaksi puristuksista ja olet kaatua pää edellä cd-levyjen sekaan.

Silloin huomaat tiskillä olevassa pinossa sen Moorcockin, jota olet etsinyt siitä lähtien, kun 15-vuotiaana et ostanut sitä Akateemisesta Kirjakaupasta. Sinun on pakko saada se.

Käännyt katsomaan viiksekästä miestä. Hän katsoo sinua silmälasiensa ylitse. Selvität kurkkuasi ja saat kuiskattua: ”Voisinko katsoa tätä kirjaa?” 

Viiksekäs mies ei sano mitään. Hän vain katsoo sinua, ja tiedät, että katse on kysymys: Oletko todella aivan varma? Haluatko tätä todella?

Tuet kirjapinoa, kun viiksekäs mies kirurgin tarkkuudella ujuttaa kirjaa muiden välistä. Hiki kihoaa teidän molempien otsalle. Lopulta kirja on kädessäsi.

20 euroa. Sinulla ei oikeastaan olisi niin paljon. Kysyt ujosti, olisiko mahdollista saada alennusta. Viiksekäs mies ei oikeastaan naurahda. Siihen äännähdys on liian lyhyt ja kuivakka. Et kehtaa jättää kirjaa ostamatta sen jälkeen, kun se on suurella vaivalla kaivettu esille. Otat lompakon esille ja päätät mieluummin elää makaronilla loppukuun kuin uhmata antikvariaatin omistajaa.

Kun lopulta pääset ulos, Yliopistonkatu ei ole koskaan tuntunut yhtä avaralta.


Tämän novellin lisäksi täytyy todeta, että Alfa-Antikvan omistajalla Pertti Grönholmilla on todella hyvä muisti. Hän tietää, missä jokainen laajaan ja hyvään valikoimaan kuuluva kirja sijaitsee. Lisäksi hän muistaa paitsi asiakkaansa, myös näiden puolisot ja sen, mitä puoliso on ostanut asiakkaalle joululahjaksi. Täysi-ikäiset miehet voivat saada osakseen pientä ystävällistä pottuilua, mutta naisille ja lapsille hra Alfa on ystävällinen. Erityisesti Alfan kaunokirjallisuusvalikoima on vertaansa vailla ja hinnat todellisuudessa melko kohtuullisia. Kiireisille ja ahtaanpaikankammoisille en kuitenkaan paikkaa suosittele.

tiistai 7. elokuuta 2012

John Steinbeck: Ystävyyden talo

Luin lapsena Steinbeckin Helmen ja sain ikuiset traumat. Ystävyyden taloa kuitenkin mainostetaan veijariromaaniksi ja hauskaksi, joten uskaltauduin lukemaan. Ei olisi pitänyt.

Kirja kertoo köyhistä ja kouluttamattomista etniseen vähemmistöön kuuluvista alkoholisteista, joita kuvataan humoristisen vähättelevästi. Lopetin lukemisen noin puolivälissä, kun päähenkilöt olivat kohdanneet 16-vuotiaan pojan ja hänen sairaan vauvansa.

Takakansitekstin kirjoittaja tuskin lukee tätä mielipidettäni, mutta tuotakoon silti esille seuraavaa:
1) Teini-isä ja kuollut vauva ei ole hauska aihe. Se on surullinen aihe.
2) Alkoholismi ei ole hauska aihe. Alkoholismi on sairaus ja tragedia.
3) Mielestäni myöskään rotu- ja luokkasorto ei ole hauskaa, edes tai varsinkaan silloin, kun sitä harjoitetaan huumorin varjolla.

Kaiken lisäksi kirjan suomennos on typerä. En suosittele kirjaa kenellekään.

maanantai 6. elokuuta 2012

Hyviä kääntäjiä

Suurin osa vieraasta kielestä käännetystä kaunokirjallisuudesta on suomennettu suoraan sanottuna aivan luokattoman huonosti. Etenkin englantia tuntuvat kuvittelevan kykenevänsä suomentamaan sellaisetkin henkilöt, joita ei ylipäätään pitäisi päästää mellastamaan tekstinkäsittelyohjelman ääreen.

Esimerkkejä huonoista käännöksistä löytyy paljon, mutta koska positiivisuus on mukavampaa kuin negatiivisuus, listaan tässä niiden sijasta joitakin todella hyviä ja onnistuneita suomennoksia ja suomentajia. 

Kersti Juva: Tolkien-suomennokset. Suomennoksessa on otettu huomioon kirjojen ja kirjailijan kielitieteellinen tausta. Myös tyylilaji on sopivan juhlava.

Renne Nikupaavola: Patrick O’Brienin meriromaanit. Rehellisesti sanottuna en huomaisi, vaikka meritekniset termit olisivat pelkkää siansaksaa. Meriromaanien suomentaminen on kuitenkin hyvin kunnioitettava saavutus, etenkin kun teksti on varsin sujuvaa, virheetöntä ja hyvin oikoluettua. On synti ja häpeä, että Tammi lopetti sarjan julkaisemisen suomeksi.

Jaana Kapari: Harry Potter -kirjat. Kaikki nimivalinnat eivät ole mielestäni täysin onnistuneita, mutta pidän periaatteessa nimien suomentamisesta. Kapari on onnistunut hyvin puhekielisyyksien suomentamisessa. 

Sampsa Peltonen: Hadley Freeman -suomennos. En ole lukenut muuta Peltosen kääntämää kuin Freemanin Käsilaukun syvin olemus -kirjan, mutta se onkin niin loistavasti käännetty, että ansaitsee maininnan. Ei ole helppoa kääntää englanninkielistä tekstiä, joka vilisee puhekielisyyksiä ja viittauksia angloamerikkalaiseen populaarikulttuuriin, mutta Peltonen on tehnyt todellisen nappisuorituksen.

Erityismaininta: Pentti Isomursu: Berek Puolikäden paluu. En osaa päättää, pitäisikö Isomursun kieltämättä kunnianhimoinen, mutta todella perin omituinen Stephen R. Donaldson -suomennos raakata huonoimpien vai parhaiden joukkoon. Lukekaa ja päättäkää itse.

Keitä hyviä kääntäjiä sinä tiedät? Vinkkaa kommenttiboksissa!

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Avaruus robotti (sic)

Vierashuoneesta löytyi Salama(!) Gordon -lehti 1980-luvun alusta. Se piti tietenkin lukea.

Sarjakuvan juoni oli niin hölmö, että mietin päiväkausia, mitä siitä voisi kirjoittaa. Keksin lehdestä kaksi positiivista asiaa: 1) Salama ja pienin partiopoika ovat aika söpöjä sekä 2) Dale ei missään vaiheessa pukeudu haaremiasuun.

Noin muuten: aargh. Olen sanaton.

lauantai 4. elokuuta 2012

Lesoilua

Esittelen tässä blogissa kirjoja, jotka olen lukenut melko hiljattain, käytännössä vuoden sisällä. Pakko on kuitenkin päästä hiukan lesoilemaan ja mainita muutama kirja, jotka olen lukenut aikaisemmin (vaikka koville otti):

Volter Kilpi: Alastalon salissa
Stephen R. Donaldson: Berek Puolikäden paluu
Walter Wangerin Jr: Kannusjalka
Raamattu, vuoden 1992 suomennos
Umberto Eco: Edellisen päivän saari
Tolstoi: Sota ja rauha
Herman Melville: Moby Dick


Nämä jätin kesken:

Dostojevski: Idiootti
Shakespeare: A Midsummer Night’s dream

perjantai 3. elokuuta 2012

Phil McGraw: Perheen parhaaksi

Sukulaismies lahjoitti perheellemme Dr. Philin kasvatusoppaan ilmeisesti piruillakseen. Haasteet on tarkoitettu voitettaviksi, tuumasin minä, ja ryhdyin toimeen.

Ensivaikutelma ei ollut lupaava. Esipuheessa toistuivat sellaiset sanat kuin perhe, johtajuus ja uhka (hieman hämmentävästi siellä esiintyi myös oraaliseksi). Pitemmälle lukiessani kirja osoittautui todella sekavaksi ja epäjohdonmukaisesti. Dr. Phil väittää tarjoavansa vanhemmille selkeän suunnitelman, mutta mitään sellaista en kyllä kirjasta saanut. Dr. Phil ei määrittele tarkkaan kirjan kohderyhmää tai minkä ikäisille lapsille kasvatusohjeet on tarkoitettu. Osa ohjeista on tietyn ikäisille lapsille täysin sopimattomia (esimerkiksi ohje olla koskaan kieltämättä, vaan aina käskeä – vauvaikäinen, jolla on hyvin pieni sanavarasto, ymmärtää mielestäni kiellon helpommin kuin käskyt).

Kirjan heikkoutena on myös sen vaatima vanhempien omien kotiolojen vaikutusten ja muiden psykologisten heikkouksien läpikäynti. En usko, että kovin moni tavallinen ihminen pystyy analysoimaan itseään ja menneisyyttään kirjan edellyttämällä tasolla ilman ammattilaisen apua.

Kirjan ohjeista on todennäköisesti apua todella dysfunktionaalisten perheiden tapauksessa. Täydellisesti hukassa olevat vanhemmat ja erittäin huonosti käyttäytyvät lapset luultavasti saavat kirjasta apua. Niiden meistä, joiden tilanne ei vielä ole aivan niin paha, kannattaisi ehkä lukea jotakin muuta.

torstai 2. elokuuta 2012

Varastokierros

Kävin eilen yleisökierroksella Turun yliopiston kirjaston kirjavarastossa. Kameraa en tietenkään älynnyt ottaa mukaan, joten nyt seuraa pelkkä sanallinen selostus aiheesta.

Kierros alkoi kirjaston aulasta, missä puhuttiin ensin hieman kirjaston historiasta. Alunperin kirjasto sijaitsi Turun keskustassa Phoenix-rakennuksessa, missä koko yliopisto majaili. Tilat jäivät kuitenkin pieneksi, joten kirjaston siirtämistä suunniteltiin kaupunginteatterin viereen nykyisen Hämähäkkitontin paikalle. Kirjaston varastoja varten ehdittiin 40-luvulla louhia kallioon reikä, jota tontilla oleva iso hämähäkinseitti nykyään peittää. (Verkko muuten on Outi Sarjasen ympäristötaideteos vuodelta 1995.) Yllättävän kultalahjoituksen turvin yliopisto kuitenkin päätettiin siirtää silloiselle Ryssänmäelle, jonne siis myös kirjastorakennus pystytettiin 1950-luvun alussa.

Aulasta siirryimme toisen kerroksen asiakaspalvelutiloihin katselemaan lahjoittajan muotokuvaa sekä kirjaston yhä käytössä olevia pahvikortistoja. Sen jälkeen olikin luvassa kierroksen jännin osuus, eli varastoihin tutustuminen. Olen käynyt siellä joskus ennenkin, mutta ahtaaseen, pölyiseen ja pimeään kellariin laskeutuminen oli tälläkin kertaa hyvin jännittävää.

Kellarissa meille kerrottiin varastojen hyllyjärjestyksestä, joka on kirjaston johtajana toimineen Volter Kilven suunnittelema ja melko erikoinen. Kirjat ovat varastossa luokan ja koon mukaisessa hankintajärjestyksessä. Yleisöä ei voi päästää itse hakemaan kirjoja varastosta, koska hyllyjärjestyksen ylläpitäminen olisi tällöin huomattavan vaikeaa. Aineistoa saadakseen pitää tehdä aineistopyyntö Volter-tietokannassa, ja tilatun aineiston saa seuraavana päivänä. Kaikkea aineistoa ei tosin ole luetteloitu tietokantaan: ainakin pienpainatteet täytyy pyytää paperilomakkeella, ja osa muustakin aineistosta on luetteloitu puutteellisesti.

Kellarissa kävimme myös arvokirjahuoneessa, jonka kosteutta ja lämpötilaa pystytään säätelemään muuta varastoa paremmin. Siellä näimme muun muassa 1400-luvun inkunaabeleita. Yhdessä oli hieno käsin piirretty ja lehtikullattu alkukirjain, mutta muista alkukirjaimet oli varastettu. Yhteen oli piirretty tilalle omatoimisesti aika kökön ja huvittavan näköinen korvike. Arvokirjahuoneessa näimme myös maailman pienimmän kirjan (joka oli vain muutaman millimetrin kokoinen), Shakespearen kootut muutaman sentin kokoisina pikkukirjoina sekä Aleksis Kivelle ja Porthanille kuuluneita kirjoja.

Arvokirjahuoneesta matka jatkui Juslenian alapuolella olevaan pienpainate- ja sanomalehtivarastoon. Koska Juslenia tullaan purkamaan ensi vuonna, varaston sisältö muuttaa lähiaikoina Raision Ikean lähellä olevaan etäpisteeseen. Pienpainatteet tulevat sieltä joskus takaisin Turkuun, mutta lehdet jäävät pysyvästi Raisioon. Kierroksen vetäjä suositteli, että jos joku sattuu haluamaan tutkia pienpainatteita tai sanomalehtiä, ne pitäisi tilata juuri nyt, koska muuton takia ne eivät myöhemmin ole käytettävissä.

Kierros oli mielestäni hyvin kiinnostava. Kierroksen vetäjä puhui erittäin luontevasti ja sujuvasti, ja mukana oli juuri sopiva määrä tietoa ja huumoria. Toivoisin itsekin joskus työssäni pystyväni samanlaiseen ammattitaitoon.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Nimimerkki J: Haluttu nainen

Joskus kuulee sanottavan, ettei feminismiä tarvita. Meillähän on kaikki niin hyvin, ja jos naisten asemassa jossain Afganistanissa tai Kongossa nyt olisikin parantamisen varaa, niin minkäs teet. Haluttu nainen on terveellinen muistutus tuon nykyään hieman epämuodikkaan f-asian hyödyllisyydestä. 70-luvun alussa ilmestyneen seksioppaan sanoman voi tiivistää kahteen lauseeseen: 1) Mies on naisen elämän tärkein, ellei ainoa sisältö, 2) Miehen saadakseen ja pitääkseen naisen on oltava valmis tekemään ihan mitä tahansa. No okei, ei sentään ihan mitä vain: vaikka pettäminen ja teeskentely ovat ok, kirjoittajan mielestä orgioihin kannattaa osallistua vain pari kertaa vuodessa, ja pissaleikkeihin ei pidä ryhtyä. Ja kyllähän kirjassa sivulauseenomaisesti mainitaan sellaiset marginaaliset asiat kuin työ ja lapset.

Tutustuin kirjaan jo lukiolaisena jyväskyläläisessä antikvariaatissa ja pidin sitä silloin hervottoman hauskana pöljine ohjeineen. Enää en. Tiedä sitten, onko huumorintajuni vähentynyt vai yhteiskunnallinen tiedostaminen kasvanut.